Vähän kaikesta ja paljon muustakin. Hektisiä ajatuksia laiskaan tahtiin ja toisinkin päin. Varoitus: Henkisesti keskenkasvuisille, negailijoille ja muille trolleille sopimatonta sisältöä. Onnellisuus ja positiivisuus etusijalla.
Joskus luopuminen antaakin enemmän. Mä heitin kuukausia sitten hanskat tiskiin, koska tuulimyllytaistelu ei oo mun homma.
Nyt sitten sainkin haluamani ja vieläpä pyytämättä: se tuotiin yllättäen eteeni kultatarjottimella ja nätisti pyydettiin, että ottaisin vastaan.
Elämässä on välillä jänniä käänteitä.
Joskus mä ihmettelen vahvasti ihmisten tapaa ajatella. Käyttäydyin kahdessa eri tilanteessa täysin samankaltaisesti, ja sain kaksi eri arviota: yhden mielestä olin etäinen ja viileä, toisen mielestä olin jopa naiivin avoin.
Tässä korostuu hyvin se, että joskus ihmsiet peilaavat omia tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja jopa piirteitään ja kertovat niitä faktoina, ikään kuin olisivat oikeasti nähneet noita asioita toisissa ihmisissä.
Hassua. Pistää miettimään.
Tyttö seurustelee ongelmallisen miehen kanssa. Tyttö valittaa kavereilleen, miten huono suhde hänellä on, ja alkaa tajuta itsekin, että on parasta lähteä. Kaverit kuuntelevat, ymmärtävät ja tukevat.
Tyttö lähtee suhteesta ja tuntee suurta onnea. Hän jakaa onnensa kavereidensa kanssa, jotka iloitsevat tytön päätöksestä. Tyttö jatkaa elämäänsä.
Reilut puoli vuotta myöhemmin tytön jättämä mies ilmestyy kuvioihin ja kyselee, olisiko tyttö kiinnostunut palaamaan yhteen. Tyttö ei harkitse asiaa, mutta kertoo asiasta kavereilleen, jotka kaikki...
ONNITTELEVAT HÄNTÄ ASIASTA, KUIN KYSEESSÄ OLISI LOTTOVOITTO. Jotkut jopa kysyvät, onko yhteenmuutto- tai kihlauspäivä jo tiedossa, eikä kyseessä ole hienoinen sarkasmi.
Kuunteleeko ihmiset toisiaan? Meneekö tieto perille vai väristyykö se matkalla? Miten paljon sanommekaan rutiininomaisesti asioita, joita aivomme ei rekisteröi pintaa syvemmältä?
Minä ja nelikymppinen rouva.
R: Mä voisin nyt näyttää sulle sen yhden jutun netistä.
M: Joo hetki vaan, mä laitan koneen päälle. Siinä kestää pari minsaa ennen kuin sitä voi käyttää.
R: *kauhistunut ilme ja säikähtänyt ääni* Miten se on noin hidas?
M: Se on vanhempaa mallia ja siinä on joku päivityskin menossa, siksi se heräilee vähän pidempään. Netti toimii nopeasti.
R: *käsi suun edessä ja vapisevalla äänellä* Ai kamala!
M: Mikä siinä on niin kamalaa? Mun mielestä ei mitään.
R: *hiljaisuus*
Mä oikeesti odotin, et pyörtyykö tämä rouva kauhusta, kun kone ei olekan toimintavalmis kymmenessä sekunnissa. Muutenkin hassu tilanne, koska rouvan oma kone on about kivikaudelta ja jumittaa enemmän kuin rouva.
Joillakin on sitten todella iso tarve dramatiikalle :)
Nuha ei luovuta, mut en minäkään. 40 min kävelyä ja juoksua sopivassa suhteessa.
Jännää, tuli ihan déjà vu -fiilis. Rankemman linjan epäselviä ja/tai mustavalkoisia julistuksia, joihin tulevat kommentit leimataan ja pyritään vetämään lokaan moninaisten epäselvyyksien ja mustamaalaamisten kautta.
Pelottavaa ja outoa, miten henkinen ikä näyttää alenevan fyysisen suoraan suhteessa fyysisen iän kasvuun.
Postitoimisto. Yksi isompi pöytä, jossa kirje-/pakettivaaka, teippirulla ja sakset. Kolme pienempää pöytää, joissa kyniä.
Minun on pakattava kengät. Iso pöytä on varattu: parikymppinen hihhuli (H) raapustaa osoitetta postikorttiin. Dialogimme:
D: Hei, mä tulisin pakkaamaan paketin tähän pakkauspöytään.
H: (silmäilee mua laiskasti) Joo, no mä kirjoitan tän kortin nyt ensin valmiiksi. (Jatkaa korttinsa räpeltämistä.)
Siirryin pakkaamaan kengät pienemmän pöydän ääreen. Tilaa ei ollut hääppöisästi, mutta kyllähän se onnistui. Eipä hihhuli saanut kirjoitusrauhaa, koska hain "hänen" pöydästään vähän väliä jotain: muutamia teipinpätkiä, sakset, ja punnitsin vielä paketin vaa'assa.
H: Ihan hyvinhän tuo näyttää onnistuvan.
D: No ei todellakaan mitenkään erityisen "ihan hyvin", mutta sopeudun kyllä.
H: Voi, no onpa ikävää.
D: Niin, tosiaan, voi, no onpa ikävää.
Hihhuli tukki turpansa. Kävin jonottamassa tiskille, maksoin lähetyksen ja kävelin ulos. Hihhuli raapusti vieläkin korttiaan.
Musta tuntuu, ettei se osannut edes kirjoittaa. Kaiken muun osaamattomuutensa lisäksi.
Eilen ei tarvinnut edes poistua kotoa kokeakseen todella huonon päivän. Läppäri hajosi, lupausta ei pidetty, heti aamusta elukka hyökkäsi kimppuun kesken ruokinnan, asiapapereissa luki ihan muuta kuin piti, toiset paperit olikin taas täysin turha edes lähettää eteenpäin...
Alkoi siis vituttaa aika paljon. Jopa niin paljon, että huusin ääneen. Ei olisi pitänyt: huuto johti alaselän lihaskramppiin. Kiitti luontoäidille notkoselästä ja mitä ihmeellisimmistä ihmiskehossa tapahtuvista asioista.
Aivastaminenkin säteilee kipua alaselkään. Onneksi kohta pääsen fysioon.
Take a good look in the mirror and tell me do you like what you see:
Masters of deception, corruption and evil but you're always quick to point the finger at me.
I just don't understand the ways of the world today
Sometimes I feel like there's nothing to live for
So I'm longing for the days of yesterday.
What gave you the right to misjudge me and write me off on the wall?
Acting as if you understand me, in reality you just don't know me at all.
Sometimes I can't help but wonder if this was how it's meant to be.
But if you search deep enough in your soul you'll always find a slight reminder of me.
Miksi asioihin havahtuu vain pari päivää sen jälkeen kun deadline on mennyt umpeen? Jollain tasolla lienee kyse siitä(kin), etten oikeasti ole vielä valmis.
Ihan lähiaikoina jännitin erästä aika varmaa tapausta ja jopa toivoin, että se menisi ohi - ja se menikin.
Nyt yritän päättää, mitä oikeasti haluan. Kissa-hiiri-leikki itsekseen on aika väsyttävää.
