Dia's diaries

Viime viikolla näin seuraavan mietelauseen:
Ei ole olemassa ongelmaa, josta puhumatta jättäminen auttaisi sen ratkaisemisessa.

Niin totta.

Seurasin tässä taannoin tilannetta - tai pikemminkin pitkään jatkuneen (itse)petoksen surullista lopputulosta -, jossa ihminen paitsi rikkoi ihan omin kätösin mahdollisuutensa onneen, samalla satutti muita ihmisiä syyttä suotta. Suurin tekijä oli juuri ongelmista (ja asioista yleensä) vaikeneminen.

Ihminen kuvitteli asioita tai tulkitsi väärin ja hermostui, turhautui, kiukustui, mutta puri hammasta ja sieti. Hänellä oli kyllä hyviä kokemuksia siitäkin, että asioista sanominen tuottaa muutoksen parempaan suuntaan. Silti hän valitsi hiljaisen kärsimyksen, sekä samalla johdatti muita ihmisiä harhaan pimittämällä tärkeitä asioita. Jonkin asteen marttyyri-/uhriutumisasetelma oli läsnä, vaikka ihminen kielsi sen jyrkästi.

Kun kulissi sortui ja asioiden todellinen laita tuli esiin, vahingot olivat moninkertaiset verrattuna tilanteen alkuun, jolloin pelkällä huomautuksella olisi tuotu omat kuvitelmat ja erehdykset muidenkin asianosaisten tietoon. Valitettava seikka oli se, että suurimmat vahingot koituivat ihan muille ihmisille kuin ongelman todelliselle aiheuttajalle.

Tarinan sankari kohautti olkiaan, sanoi tietävänsä kyllä tehneensä asioita "vähän huonosti" ja siirtyi uusiin ympyröihin, joissa kukaan ei (vielä) tiennyt hänen todellista luonnettaan. Toivon kovasti, että jatkossa hän tekee pienempää vahinkoa, tai suorastaan viisastuu ja lopettaa perseilynsä ennen kuin varastaa yhtään enempää muiden aikaa.

En ole ihan varma siitä, olisiko ilkeämielistä toivoa tämän ongelmaihmisen saavan antamaansa ja oppivan sen kautta tervepäisemmäksi. Sen kuitenkin tiedän varmaksi, että vaihtamalla seuraa hän ei pääse karkuun itseään, ja jos mokailunsa jatkuu, niin jatkuu hänen turha pakoilunsakin.

Mahtaa olla uuvuttavaa sulkea silmänsä todellisuudelta ja valehdella itselleen.

Muutama viikko sitten luin alla olevan tekstin:

Oletko koskaan huomannut kun vaihdat ajatuksia ja tuntemuksia muiden ihmisten kanssa, että saat tavallisesti takaisin täsmälleen sitä mitä annatkin?

Onkohan se pelkkä sattuma?

Kyseessähän on yksi elämän laeista, joka näkyy kulttuurista ja ajasta huolimatta läpi ihmiselämän.

Ajattelin erästä tuttuani, joka on klassinen esimerkki itseaiheutetusta pahan olon kierteestä.

Olen seurannut kyseisen ihmisen olemista ja käytöstä useamman vuoden ajan sekä läheltä että kauempaa. Hän ei tunnu arvostavan saati rakastavan itseään. Hän haluaa (tai sanoo haluavansa) mutta ei uskalla tehdä. Hän puhuu ja suunnittelee mutta ei tee. Hän puhuu itsevarmuuden ja vahvuuden tärkeydestä mutta ei luota itseensä. Hän kertoo muille mitä näiden pitäisi tehdä tai olla tekemättä, mutta junnaa paikoillaan omassa elämässään. Hyvistäkin asioista hän etsii huonoa ja jollei löydä, keksii sen.

Siitä olen kiitollinen tälle tutulleni, että hän on ollut minulle hyvin vahva antiesikuva. Joka kerta, kun haluan kitikitivalittaa jostain, muistan tuttavani ja mietin, haluanko olla samanlainen kuin hän, onko minulla tosiaan aihetta valittaa, ja vaikka olisikin, pitääkö nimenomaan valittaa, vai voinko vain korjata asian ja säästä voimani johonkin järkevämpään.

Viime viikkoina eteeni on tullut useampi tilanne, joissa olen voinut joko istua käsieni päällä ja itkeä, että "maailma kiusaa", tai sitten tehdä asioille jotain. Tuttavaanikin mielessäni pitäen olen valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, ja viimeksi tänä aamuna huomasin, että asiat järjestyvät itsestäänkin sitä paremmin, mitä enemmän suhtaudun "ongelmiin" tehtävinä ja mitä enemmän etsin ratkaisuja hukkaamatta aikaa valituksiin.

Elämä antaa ihmiselle juuri sen, mitä ihminen siltä tilaa. Minä uskon tähän myös siksi, että olen todennut sen tapahtuneen useita kertoja sekä omalla kohdallani että muille.

Asenne ratkaisee.

Huomasin taannoin erään ihmisen tuovan esiin virheinä samoja asioita, joita hän itse harjoittaa oman arkielämänsä elementteinä.

Kyseinen ihminen ei ole hyvä eikä paha ja toimii välillä hyvinkin loogisesti ja välillä hyvinkin mustavalkoisen ehdottomasti. Joskus hän kuitenkin soveltaa tuplastandardeja: teko X on toisen tekemänä väärin (selityksiä ei hyväksytä) mutta hänen itsensä tekemänä perusteltavissa jollain selityksellä.

Yleensä asioista virisi keskustelua, jossa tämä henkilö tuppasi korottamaan ääntä, lopettamaan keskustelun kesken lauseen tai poistumaan paikalta, koska hermostui minun tavastani tuoda esiin hänen näkemyksestään poikkeavia näkemyksiä.

Tuli mielikuva noidankehästä, jossa en enää halunnut pyöriä. Kyseinen ihminen voi pyöriä siinä niin halutessaan itse tai jonkun toisen kanssa, mutta minä teen mieluummin jotain järkevämpää.

Päätin olla tekemisissä tämän ihmisen kanssa vain hänen "hyvinä" päivinään ja olla osallistumatta noidankehiinsä.

Katsotaan, miten käy. :)

Noidankehät ovat tuhoisia. Niistä kannattaa hypätä pois, koska ne eivät vie eteenpäin, vaan pitävät ihmistä kiinni huonossa asiassa, fiiliksessä tai toimintatavassa.

Niitä kohtaa aina välillä sekä omassa päässään että muissa ihmisissä. Vaikeuksia kommunikoinnissa.

Ventovieraan "sähän sanoit että [asia]" -väitteen alta pilkistävän hänen oma tulkintansa saattaa ärsyttää, harmittaa tai olla niin turha, että sen ohittaa ja unohtaa melkein heti.

Erittäin läheisen ihmisen tekemänä se sattuu. Kunnolla. Pitkään. Raapaisee pintaa, polttelee suolan lailla veressä ja jatkuu, kunnes sen kanssa rinnakkaiseloon vaan turtuu ja tottuu.

Yritykset oikaista ja sel(v)ittää asioita tuntuvat vain pahentavan tilannetta, ja väsyneenä ja turhautuneena antaa periksi vain palatakseen aiheeseen myöhemmin uudelleen ja uudelleen - turhaan. Oravanpyörä. Noidenkehä. Kirottu karuselli.

Se lohduttaa, että ymmärtää nähdä tässäkin (myös oman) inhimillisyytensä läsnäolon. Lakkaa olemasta ehdottoman ankara itseään kohtaan ja sallii itselleen edes vähäsen sitä, minkä sallii huomattavasti suuremmassa mittakaavassa muille.

Ja jos ei muuta, niin onpahan jotain, mitä tuntea ihan aidosti. Samantekevät asiat ja ihmiset unohtuvat. Ne tärkeät jäävät, joko silittämään sielua tai sitten raapimaan muistia. Kumpaa niiden sallii tehdä, voi olla myös itsestä kiinni.

On asioita, joita en ole useista yrityksistä ymmärtänyt. Minulla on niille selitys, mutta se todetaan toistuvasti vääräksi ja tilalle tarjotaan jotain, mikä ei mitenkän sovi siihen kuvaan, jonka pystyn edes joten kuten ymmärtämään.

Ehkä nekin asiat on vain hyväksyttävä.

Vaihtoehtoisesti voi päättää senkin, kenen mielipiteellä on itselleen enemmän väliä, ja onko asia edes mukanani raahattavan arvoinen.

Katsotaan, kummin päin tässä käy.

Tauko on paikallaan joka tapauksessa.

Luin jutun, jossa oli jotain etäisesti tutun oloista, mutta jokin ei silti istunut kuvaan kunnolla.

Sitten tajusin.

Asian ydin oli otettu eräästä tekstistäni, ja sitten vetäisty niin komeaan solmuun, että tapahtui loogisesti katsottuna totaalinen virhe.

Ergo:

Eihän lukemani teksti ollut enää minun alkuperäistä tekstiäni koskeva, vaan tekstin tulkitsijan ajatuksia käsittelevä.

Ihminen kirjoitti siis itsestään ja omiaan. Ei sellaiseen tarvitse osallistua.