Olen testannut vuosien aikana lukemattomia kertoja omaa kykyäni nähdä asioita toisen ihmisen silmin. Tämä on ollut yleensä ihan mahdollista, tietysti hiukan tilanteestakin riippuen. Sanoisin tätä ns. perustehtäväksi.
Lisähaastetta on tilanteeseen tuonut se, että tämä toinen näkemys olisi pitänyt samalla pystyä kokemaan myös yleispätevänä eikä esim. poikkeuksellisena tai subjektiivisena. Sanoisin tätä syventäväksi harjoitukseksi.
Perustehtävä on suhteellisen helppo toteuttaa. Se ei aina tunnu mukavalta, mutta ei sen tarvitsekaan. Sen avulla saa uusia näkökulmia ja vaikkei niitä omaksuisikaan tai kokisi pätevinä, onpahan kokeillut uutta ja laajentanut näkökenttäänsä.
Ongelmia on tuottanut juuri tuo syventävä harjoitus. Tässä selkeän onnistumisen olisi taannut se, että olisin voinut edes hetkeksi poistaa kaikki omat muistikuvani, elämänkokemukseni ja asenteeni, ja ottaa tilalle toisen ihmisen kokemukset, tunne-elämän ja asenteet. Niiden kuvitteleminen on kuitenkin eri asia kuin todellinen kokeminen.
Kokemus on siis ollut parhaimmillaankin keinotekoisen tuntuinen.
Jos on suuntautunut itse positiivisuuteen, niin maailman tarkkaileminen ja kokeminen vahvasti varautuneen ja epäilevän ihmisen silmin tuntuu hyvinkin vieraalta, vaikka toki auttaa ymmärtämään sen ihmisen tunnetiloja ja varautuneisuuttaan sekä ahdistustaan. Myös empatiakyky vahvistuu, ja ymmärtäminen auttaa hyväksymään.
Samalla tavalla kuin jos on itse laskelmoiva ja varovainen, täydellinen heittäytyminen asioihn vailla mitään huolta tai varovaisuutta on epämukavaa ja ahdistavaa. Toisaalta, pienessä mittakaavassa toteutettuna se antaa huikean ilon fiiliksen ja täyttää lapsenomaisella riemulla.
Olen sinnikkäästi yrittänyt ymmärtää epäselviä asioita kerta toisensa jälkeen, haastanut itseäni ylittämään rajojani, "because quitters never win". Olenkin tästä sokaistuneena ja yrittäessäni ylittää itseni missannut olennaisen asian: ihan kaikkea ei voi eikä tarvitse ymmärtää. Vähän kuin koittaisi väkisin sovittaa ihan liian pieniä vaatteita tai kenkiä. Ne eivät vain istu sellaisenaan, ellei itse muutu olennaisesti. No can do.
Päätinkin kokeilla vaihteeksi tehdä rauhan sen kanssa, ettei minun tarvitsekaan ymmärtää ihan kaikkea. Minähän en ole kaikkivoipa jumalaolento enkä omaa ylivoimia, joiden avulla osaisin käsitellä virheettömästi niin isoja ja mutkikkaita kokonaisuuksia kuin ihmismieli. Riittää, jos ymmärrän itseäni ja saan hyvin selkoa tunnemaailmastanikin ratkaistakseni oman elämäni haasteet ja pähkinät.
Tämä ei kyllä tarkoita sitä, että lakkaan yrittämästä ymmärtää. Nyt vain pyrin pitämään toistojen määrän terveessä minimissä. Jos ei ymmärrystä tapahdu niin ei sitten sillä kertaa. Myöhemmin voi yrittää uudelleen, jos nappaa, tai sitten keskittyy muuhunkin tekemiseen. :)
