Dia's diaries

Luota.
Kerro.
Puhu.
Avaudu.
Päästä lähelle.
Asetu alttiiksi.
Tule satutetuksi.
Opi.
Anna ajan kulua.
Unohda tai eheydy.

Luota uudelleen.
Kerro.
Puhu.
Avaudu.
Päästä lähelle.
Asetu alttiiksi.
Tule raapaistuksi.
Huomioi kipuasteen vähyys.
Muista.
Opi.
Anna ajan kulua.

Luota jälleen.
Kuuntele puhumisen sijasta.
Tarkkaile ja havainnoi.
Päästä sopivan välimatkan päähän.
Puhu kertomatta ja avautumatta.
Ennakoi ja suojaudu.
Estä kipu ja rajaloukkausten toteutuminen.
Pidä etäisyys.
Havainnoi ja tee johtopäätöksiä.

Saman ihmisen kanssa ei tule enää sitä kolmatta kertaa. Voi olla, ettei tule toistakaan. Saihan kaskun kissakin vain yhden ainoan varoituksen.

Pojan kädet tärisevät, kun hän näpertää rintaliivieni hakasia ja hermostuksissaan oikoo kuppien väliin ommeltua pientä koristerusettia, jonka keskellä on pisaranmuotoinen helmikoru. Satiini on liukasta ja poika melkein pudottaa liivit käsistään, mutta ehtii viime hetkellä napata koristepitsistä, joka kaartaa kuppien reunoja.

Poika on nuori, itse asiassa minulle ehkä turhankin nuori, mutta vain ehkä. Olisiko ikää siinä 19-20 vuoden tienoilla. Mitäpä siitä, en minä häntä(kään) itse valinnut. Hän ja monet muut kaltaisensa vain osuvat tielleni ja olisihan se jokseenkin omituista väistellä ja kääntyä poispäin. Eihän tämä niin vakavaa ole, hauskanpitoa vain.

Hupia kestää lyhyen tai joskus pidemmänkin hetken, siitä jää suupieleen hymy, joka haihtuu hetken päästä olemattomiin muistikuvan mukana. Harvemmin vaivaudun edes kysymään nimeä, eikä se ole muutenkaan mitenkään asiaankuuluvaa käytöstä. Tämänkään pojan nimellä ei ole minulle mitään väliä, vaikka satunkin tietämään sen.

Katselen pojan käsiä, erityisesti sormia niiden taitellessa rintaliivit hitaasti ja huolellisesti ennen niiden sivuun asettamista ja tarttumista setin alaosaan. Ote on edelleen vähän haparoiva mutta nyt pojan kädet liikkuvat selkeästi varmemmin, joskin edelleen liian hitaasti, ihan kuin hän ei tietäisi mitä tekee.

Poika puree huultaan ja näyttää hetken empivän, vilkaisee minua silmiin ja näyttää punastuvan huomatessaan hymyni, mutta katse viipyy silti. Hienosti hän suoriutuu toisestakin vaatekappaleesta, tekisi mieli sanoa "Bravissimo!", mutta en halua kiusata poikaa, ainakaan liikaa.

... Poistun liikkeestä jälleen kerran hymyillen. Designlaukussa upean alusvaatesetin silkkipaperi rapisee pehmeästi. Shoppailussa(kin) prosessilla on enemmän merkitystä kuin lopputuloksella.

Seuraavalla kerralla menen vähän pidemmälle ja sovitan jotain showroom-tilassa, jossa on iso nojatuoli ja paksut samettiverhot sovitustilan suojana. Muistaakseni perjantaisin omistaja lähtee töistä aikaisemmin ja jättää oppipojan yksin...

Erilaisuus on rikkautta. Check.
Muita kulttuureja on kunnioitettava. Check.
Joustavuutta ja ymmärrystä on hyvä olla. Check.

Hyväksyin todella hienosti eilen leffassa sekä sen, että takanani istuvat ulkomaalaiset naiset pälättivät vähän väliä ihan omia jorinoitaan, sekä sen, että takanani istuva ulkomaalainen mies vastasi kesken leffan soineeseen puhelimeensa ja jutusteli niitä näitä vapautuneesti.

Leffasalithan ON juuri sitä varten, että sinne mennään vaihtamaan kuulumisia kavereiden kanssa sekä puhumaan puhelimeen. Vapautuneesti. Kesken näytöksen. Sehän näyttää olevan sitä heidän omaa kulttuuriaan.

Toisaalta mua saattoi rajoittaa heittelemästä näitä urpoja poppareilla sekin, että olin kahden ystäväni seurassa enkä ole varma, olisivatko he pystyneet elämään myötähäpeän yli, mikäli minä olisin esitellyt heidän seurassaan sitä neandertaalipuoltani, joka esiintyy toisinaan vastaavissa tilanteissa.

Onneksi leffa oli hyvä, samoin kahvit, leivät ja drinkit. Kiitos murut <3

About 7. yritys ilmaista miltä tuntui viime yönä sun seurassa. Lakonisesti: en löydä sanoja. :)

Mies tulkitsee viestin ensin niin, että arvosanaksi hänelle napsahti seiska. Vasta toisella lukukerralla viestin idea avautuu.

Ihme, että ollaan päästy näinkin pitkälle. Mies - nainen -sanakirjalle olisi taas käyttöä.

Ymmärrän, että olen joidenkin mielestä pallimurskaaja ja rautarouva, mutta että sen lisäksi jakelisin arvosanoja, varmaankin bad teacher -tyyliin? Nah.

Aina, kun sinua tai jotain muuta mielestäsi loukataan tai kun mokaat itse, laita peruna säkkiin. Kanna säkkiä mukanasi kaikkialle minne menetkin. Jossain vaiheessa alati kasvava perunakuorma alkaa mädäntyä ja lemuta, mutta et saa antaa sen lannistaa itseäsi. Älä missään nimessä jätä säkkiä, vaan kanna sitä mukanasi muistuttamassa sinua siitä, miten kaltoin kohdeltu oletkaan, miten huonoja ihmiset ympärilläsi ovatkaan ja siitä, miten huono ihminen itsekin olet."

Kiehtooko? Miksi?

Masokisti keskittyy kertaamaan mielessään virheitään ja häpeän kautta yrittää ostaa itselleen synninpäästön, jota ei todellisuudessa haluakaan, koska se tarkoittaisi lopullista vapautumista taakasta. Taakka on taas kasvanut ihoon kiinni ja antaa masokistille valttikortin esittelemään omaa mitättömyyttään, joteivät muut niin ehtisi tehdä, ja vapauttaa sen nojalla hänet vastuustakin. Mitä vastuuta heikolla muka olisi.

Sadistituomari taas elää lähinnä muiden kautta ja saa nautintonsa siitä, kun saa työnnettyä sormensa jonkun toisen kipukohtaan tai virheeksi näkemänsä suuntaan: "Sinä olet huono ihminen ja minä, joka olen sinua näkevämpi, osoitan sinulle virheesi. Parannahan tapasi, maan matonen!" Tuomarin toimen tarkoitusperä on vältellä oman elämänsä revisiointia, vaikka siellä sitä työsarkaa vasta onkin.

Elämän virta soljuu niin masokistien kuin tuomareiden suonissa, virta on vain joko ehtynyt heikoksi puroksi tai saastunut nauttimiskelvottomaksi sapeksi. Eikä sellaista voi kai elämiseksikään sanoa, vaan kyseessä lienee päämäärätön löytöretki, jolla ei saavuteta mitään aitoa ja joka päätyy samaan tyhjyyteen, mistä alkoikin.

Tässäpä haaste näille rikkinäisille olioille: "Kyllä, minä mokasin ja olen pahoillani. En silti kanna tätä kuormaa mukanani, vaan opin virheistäni, painan ne muistirkistoni hyllyille ja elän tätä hetkeä" sekä "Kyllä, joku toinen mokasi. Entä sitten? Millä oikeudelle minä esitän jumalaa ja tökin tätä ihmistä syyllistävällä sormellani ihan kuin minulla olisi siihen varaa? Menenpä itseeni ja keskityn omiin tekemisiini, niihin sentään voin konkreettisesti vaikuttaa."

Tietysti olemassaoloaan voi jatkaa myös rikkinäisenä, onhan se tuttua ja turvallista, vaikka ummehtuneisuus ei annakaan samaa sisältöä kuin raikas happi. Jokainen tekee valintansa itse.

Pitkästä aikaa ei-eroottinen alastonuni.

Seikkailimme Vendiksen kanssa jossain landella ja olin täysin vapautuneesti vaatteitta, mikä ei häirinnyt Vendistäkään. Katselimme omenapuita, matkustimme dösällä, istuimme pysäkillä jutellen myös poliisisedälle ja taisimme jossain puutarhassakin piipahtaa. Ei siellä kuitenkaan käärmeitä näkynyt, onnittelukortteja vaan oli laitettu kuivumaan (?) pyykkipojilla puiden oksiin.

Univelat on nyt kuitattu, takana 11 tuntia unta. Korispallo odottaa jo kyytiään.

Siis naiset, nyt kädet taskuihin ja sitä ennen tyhjentäkää taskunne, kiitos. Ettette vaan tämän luettuanne heitä mua jollain esineellä, koska jos en mä ois mä, niin varmasti heittäisin tai ainakin haluaisin heittää.

Mies ja minä istumassa iltaa semijulkisessa paikassa, jossa voin sohvan selkänojan suojissa kietoa jalkani miehen ympärille mut ei kuitenkaan liian vihjailevasti sylissä istuessaan vaan sivusta. Mies on sen verran väsymyksen ja (sanojensa mukaan huonohkon) juoman rentouttama, että uskaltaa vihdoin avata sielunsa syvimmät sopukat.

Mies: Sä varmasti tiedätkin tän, mutta olet aika kaunis.
Minä: Kiitos sanasta aika. I feel so pretty.
Mies: *mental facepalm -ilme*

Mä oon ihan aikuisten oikeasti niin pahoillani. Siis todella, todella pahoillani. Veikkaan, että seuraavaan kohteliaisuuteen on piiiiiiitkä aika, jos siis edes näen tätä miestä tempaukseni jälkeen. :D

Ehkä se pilkunnussimisen rajoittaminen ei olekaan niin kauhean huono idea. Oishan se kiva päästä vaihteeksi hoitelemaan muutakin.

Kävinpä eilen illalla pienellä tutkimusretkellä, omassa mielessäni siis.

Kaikki alkoi siitä, kun tein mitä tahansa, jokin häiritsi. En oikein osannut keskittyä kunnolla mihinkään askarteluun tai tekemiseen, kun synapsit katkeilivat ja ärtymys tunki etusijalle. (Alivelle tiedoksi, että torakat juttelivat ihan eri aiheesta tämän aikana.)

Tiesin kyllä aika tarkkaan, mikä mua häiritsi. Piti enää jäljittää syy siihen, miksi tämä asia häiritsi niin paljon. Ei siihen sitten mennytkään kauan, kun puin sitä hetken aikaa eilen illalla ystäväni kanssa.

Kaiken taustalla oli niin yksinkertainen asia kuin odotus. Odotus siitä, että eräs ihminen osaisi olla käytöksessään johdonmukainen eikä sanoa muille yhtä ja tehdä itse päinvastaista. Odotus oli toisaalta ymmärrettävä, koska menneisyydessään ko. ihminen on osannut olla ainakin minun seurassani useinkin objektiivinen, kun taas yleisesti päälinjansa oli kuitenkin epäjohdonmukaisuus. Toisaalta ko. ihminen on sanonut suoraan olevansa mm. kostonhimoinen, joten reilun käytöksen odotus oli jokseenkin yläkanttiin tehty. Oma mokani siis.

Tämän inhimillisen yksinkertaisuuden tajuttuani nauratti. Onneksi aikaa ärtymyksen sietämiseen tuhraantui vain noin vuorokauden verran. Joskus on tullut elettyä kuukausitolkulla epämääräisen ärtymyksen kanssa, joskin se on ollut enimmäkseen taustalla eikä säntäilemässä ristiin rastiin lähes kaikkien ajatusten yli. Jotkut taas elävät vastaavassa tilassa vuosikaudet. En kuitenkaan lähde vertailemaan selkeästi huonompiin asioihin, se ei ole kovinkaan rakentavaa toimintaa.

Tänään on taas hyvä päivä. Napanöyhtätilaus on tehty ja sitä aitoa alkoholitonta minttukaakaota saa sitten oikeassa seurassa jossain kohtaa lähitulevaisuudessa. Illalla suunnistetaan kaupunkia ristiin rastiin.

Mahtavaa ku neti tökkii, jumittaa ja hidastelee, ja sitten tulee klikattua näkemättä johonkin kohtaan ruutua.

"Pikaviestin poisto onnistui."

Argh! Onnistuin dellimään juuri saadun pikiksen enkä edes tiedä keneltä se oli. Menen pihalle hengittelemään raikasta happea ja nieleksimään epätietoisuuden nostattamia kyyneleitä.

Enkä tarvitse sääliänne, pärjään hyvin näin. Mulla on kuitenkin iso ego sekä äänet ja torakat päässäni. Tosin ne äänet saattaa olla torakoiden.

Nyt mua vaivaa todella paljon tämä suuri mysteeri, joka vie varmasti vähäisetkin yöunet. On se niin traagista miten pienet city-asiat voi kasvaa ylitsepääsemättömän suuriksi.

"Sulla on pakko olla poikaystävä. Ai ei oo vai? Miten sä voit olla sinkku, sähän oot [insert obvious cheap flattery]."

Joidenkin mielestä sinkku on yhtä kuin viallinen kappale, kun häntä ei ilmiselvästikään kukaan huoli. Sinkku on siis esine; liian kauan pöydällä seissyt nuhjaantunut salaatti; varastoon unohtunutta ja vanhentuvaa mallistoa.

Sitähän ei tietenkään osata tai haluta osata ajatella, että sinkkuus voi olla myös omavalintainen asia. On äärettömän hankala käsittää sellainenkin asia, että sinkkuus on vaihetila ja usein nyt sinkkuna oleva on kyllä seurustellut ja seurustelee varmasti tulevaisuudessakin. Ehei, turha olla niin objektiivinen, kun voi olla valikoivasti hassunhauska ja vääristellä todellisuutta palvelemaan omia tarkoitusperiään eli lähinnä elämänsisällön puuttumisesta johtuvaa paskanjauhamista.

Toki on niitä, jotka ovat valmiita ihan mihin vain ihen kenen kanssa tahansa, kunhan ei tarvitsisi olla yksin. Nämä ovat usein samoja ihmisiä, joilla on tylsää itsekseen eivätkä he osaa keksiä itselleen tekemistä, vaan tarvitsevat jonkun ohjeistamaan heidän jokapäiväistä toimintaansa. Pikkulapsen tasolla olemista, avuttomuutta, osaamattomuutta ja turvan hakemista toisesta ihmisestä, johon lopulta ripustaudutaan - voi miten houkutteleva vaihtoehto. Sinkkuus ei olekaan enää kirosana, kun sitä vertaillaan tuollaiseen ääripäävaihtoehtoon.

"Miten sä voit olla sinkku?" on suurinpiirtein yhtä merkitystyhjä imartelukysymys kuin sinkun oma "Miks mä oon yksin?" -huomionhakuvaikerrus. Näiden ja vastaavien fraasien viljelijöitä on hankala ottaa tosissaan tai ainakin suhtautua heihin aidosti asiaa ihmettelevinä yksilöinä. Mieleen tulee pikemminkin maneeri, siirappimaisuus, itsetunnonpönkityshaku tai jotain muuta yhtä epämiellyttävää. Toki tässäkin on virhetulkintamarginaali.

Esim. eron jälkeen voi haluta olla jonkin aikaa yksin ja sitä omaa tilaa voi haluta hyvässäkin suhteessa ollessaan. Tätähän eivät kaikki ymmärrä eikä mahdottomia kannata vaatia niiltä, joiden kyky ymmärtämiseen on rajoittunut jo itsensä kohdalla. Onneksi itselleni riittää se, että ymmärrän näiden ymmärtämättömien ymmärtämättömyyden.