Dia's diaries

Molemmissa on puolensa ja puutteensa. Molempien kanssa voisin pienellä säädöllä tulla hyvin toimeen. Toisaalta sen pitäisi olla sillai fiksusti heti valmis eikä korjattava versio. Korkeintaan hienosäädettävä ja pintakiillotettava. Valita ei oo tietenkään pakko mut molempiakaan ei oikein pysty samaan yhtälöön ymppäämään jos meinaa pitää päänsä kunnossa.

En nyt jaksa päättää yhtään mitään. Onneksi ei tarvikaan. Lopulta joku päättää taas mun puolesta ja saan olla vastuuttomasti rauhassa ja rauhassa vastuuton.

Hei nyt löytyi ihan uusi! Ja vielä yks! Ja vielä yks! .... Mä hajoon kohta :D

Voi vee että ihminen voi saada ihan itse itsensä vainoharhaiseksi tai sekaisin kahdessa sekunnissa, kunhan ajattelee tarpeeksi psykedeelistä asiaa. (Kaksi sekuntia siis riittää siihen, että saan ajattelemisesta päänsärkyä.) Tietysti toisin kuin jotkut yritteliäät luuserit, mä tiedän miten saada tulos aikaan nopeasti ja tehokkaasti. Sisäpiiritieto on avainsana.

Noh. Eilen erään lapsukaisen huomio kiinnittyi kotini sisustuksen detaljeihin ja hän alkoi laskea, montako tietynkuosiosta esinettä huoneesta löytyy. Samalla kiinnitin huomioni siihen, että pari pientä koriste-esinettä näyttää puuttuvan. (Kyllä, minä muistan about kaikki hankkimani koriste-esineet ja jotkut olen jopa nimennyt. en sentään puhu niille. Kaikille. Vielä. Päivittäin.)

Menen nyt kellariin penkomaan bokseja, joissa on vuorotteluvapaalla olevaa sisustuskrääsää. Mikäli figuurit ovat täysin kateissa vielä muutonkin aikoihin, jolloin viimeistään pengon kunnolla läpi kaiken omaisuuteni, luulen tietäväni tasan tarkkaan, minne ne katosivat. (Tätä kirjoitellessani erään luihun, moukkamaisen, ammattitaidottoman ja kunniansakin jo kertaalleen kuulleen kiinteistönvälittäjän korvien pitäisi palaa paloautonpunaisina.)

Tämä ei taas liity em. asiaan juuri mitenkään, olipahan joskus osana sisustusta myös mentyään rikki. Mentyään toistamiseen rikki siitä oli pakko luopua ihan yleisen turvallisuuden vuoksi.

Ihmettelin tänään yhtä asiaa pitkän tovin, kunnes käänsin kelkkani ja aloin miettiä, miksi ihmeessä ihmettelen sitä asiaa. Tulin siihen tulokseen, ettei siinä asiassa ole mitään ihmeellistä eikä ihmeteltävää(kään). Sama asia on mullekin ja monelle muullekin tuttu, suhtaudun vaan siihen eri tavalla kuin ihminen, jonka tapaa siis ihmettelin.

Mun tekis kauheesti mieli kysellä lisää ja ymmärtää ja ehkä jopa jollain tavalla vaikuttaakin tai edesauttaa tai edes auttaa - mutten tee niin, koska kukaan ei oo pyytänyt ja tuputtaminen on ärsyttävää muidenkin kuin omasta mielestäni. En toista samaa vanhaa tyhmyyttä, en tällä kertaa enkä yleensäkään enää niin paljon kuin ennen. Ei mun tarvi pelastaa ketään miltään ja miksi ihmeessä mä edes luulen, että mun sekaantuminen asiaan muka auttaisi?

Sitä paitsi oishan mulla omiakin juttuja hoidettavana, vaikka tiskit.

Aika paljon tuli tehtyä, nähtyä ja kuultua.

Isaac Hayesin biisin musiikiton karaokeversio soi päässä, halusin tai en. En sano ettei tunnu missään mutta ei haittaa yhtään, päinvastoin. Muutenkin huumorilinjalla mentiin about kaikkien rajojen yli ja hyvä niin, koska yhtään eriävää mielipidettä ei kirjattu edes lautasliinoihin.

Hienosti painui mieleen Kiss my fist -lavastus, silmätipat ja viskibassolla kuiskittu: "Tämän ei tarvitse olla raiskaus". Ihan hyvällä muistelen, kun itsekin käytin useitakin kertoja sekä tippoja että lainia - onnistuneesti, I guess, koska muistikuvia ei jostain syystä ole nimeksikään mutta lukuisat neliväri- ja välillä jopa viisivärikuvat avasi mulle ihan uusia maailmoja seuraavana aamuna. :D

Hyttysenpuremien laskemisen lopetin 26. kohdalla. Ihan vain siksi, etten osannut laskea pidemmälle ja laskukoneesta on akku finito. Kännykkä on taas niin sekaisin ottamistani kuvista etten uskalla käyttää sitä mihinkään vaikeisiin hommiin ainakaan ennen maanantaita.

Olin kuulemma neljän fisun jälkeen pitänyt kehityskeskustelunkin. Itse en asiaa muista, mutta ei ole lainkaan harvinaista, etten kuuntele omia juttujani. Mulle riittää vaatimattomasti ihan sekin, että olen äänessä. :D

Hauskuus ei onneksi lopu tähän. Illemmalla on tiedossa vielä bj ja aikuisviihdettä - siis Ben&Jerry's-jäätelötonkka ja Bad teacher -leffa. You pervs :D

Joskus alle parikymppisenä vietin kaksi juhannusta silloisen poikaystävän kanssa ja sain riittävästi traumoja välttääkseni seuraavien vuosien juhannukset totaalisesti. Kahden teinijuhannuksen tapahtumat olivat sarjassamme Murphyn Laki featuring Tosi Paska Tsägä - ja molemmat tuli vietettyä siis itseäni vanhemmassa seurassa.

Eka painajaisjuhannus

1) Perillä selvisi, että mökissä saikin olla ja nukkua vain isäntäpariskunta. Muille riitti lääniä pihalla ja bonarina tuli pari telttaa vajasta. Kahta ihmistä lukuunottamatta seurue oli totaalivierasta porukkaa, joilla oli keski-ikä 25 vuotta ja henkinen keski-ikä 14 vuotta.

2) Em. asian selvitessä koko porukka (paitsi raivoraitis minä) oli juonut ainakin tuplasti sen määrän minkä jokaisen elimistö on siihen mennessä koskaan kestänyt ja olimme tietysti saarella, joten oli pikkasen turha toivo päästä pois.

3) Yöllä telttaan, jossa vihdoin pystyin nukahtamaan kovalla alustalla, ryömi ryönäsika, joka päästi pahaa ilmaa molemmista päistä ja aamulla kehtasi vielä suuttua/loukkaantua siitä, että vaihdoin telttaa herättyäni liian monta kertaa vierus"kaverin" peräpään ratsuväkitorvikutsun ja natsikaasukammion yhdistelmään.

Toka painajaisjuhannus

1) Saaristojuhannus tutun pariskunnan kanssa. Saimme jopa nukkua mökissä piilossa sateelta ja itikoilta sekä ryönäsioilta, mutta isäntäväki ei oikein tajunnut rajoja, omia eikä toisten: emäntä neuvoi suurinpiirtein miten ruoka tulee laittaa suuhun ja isäntä joi itsensä kuuroksi.

2) Matkalla saarimökille isäntäväki sanoi hoitavansa ruokapuolen ja perillä selvisi, että he puhuivatkin vain itsestään. Sinänsä no problem, koska olin varannut kyllä sen verran purtavaa, että vuorokauden olisin pärjännyt, mutta silloinen sikamaisempi puolisko söi tietysti munkin ruuat. Oli tämä tyttö sitten pakkolaihiksella 24h, onneksi kahvia ja aurinkoa sentään riitti.

3) Saunarauha meni rikki emännän lipittäessä siideriä ja laatikkopunkkua sekaisin ja sättiessä kovaan ääneen niin omaa miestään kuin kaikkia muitakin miehiä, jotka näki tai muisti tai joiden olemassaoloa edes aavisti mahdolliseksi.

Tänä vuonna

Kaikki kärsimykseni korvattiin. Ex tempore mökkikutsu. Vieras seurue muuttui aika nopeasti tutuksi. Järkeä oli matkassa lapsenomaisuudesta huolimatta ihan kaikilla ja hauskanpitoa riitti naurusta kipeään kurkkuun saakka. Maalaisromantiikkaa ja sikailua oli juuri sopivassa suhteessa ja sammakoita riitti ympärillä vain hyvässä merkityksessä, kenenkään suusta niitä ei hyppinyt. Saunarauhakin oli taattu eikä yölläkään tarvinnut palella pihalla.

Sama meno jatkuu, illaksi on jo tiedossa part II.

Toisinaan, ei onneksi kovinkaan usein, seuraani hakeutuu kuin jonkin rikkinäisen tutkan tai vioittuneen sisäisen kompassin avulla sellaisia ihmisiä, joiden olemassaolostakaan en välittäisi tietää. Nämä ihmiset tykkäävät olla... no, sanotaan nätisti: tykkäävät olla tyhmiä ja sitten syyttää muita tyhmiksi.

Taannoin keskustassa joku noin 45-vuotias valkoihoinen laihahko ihan asiallisen näköinen mies kysyi minulta tietä apteekkiin. Olimme aika lähellä apteekkia, joten neuvoin häntä kääntymään ympäri ja katsomaan noin parinkymmenen metrin päähän. Mies alkoi vänkäämään, ettei hän halua tuohon apteekkiin, vaan ihan mihin tahansa toiseen. Neuvoin hänelle tien toiseen apteekkiin, joka sekin oli onneksi suhteellisen lähellä.

Saatuaan ohjeet mies toisti ne, mietti hetken ja sitten totesi, ettei hän ymmärrä mitään, koska reittineuvoni oli todella huono ja hänet pitäisi saattaa apteekkiin. Totesin tyynesti, etten voi auttaa enempää ja lähdin pois. Mies seurasi minua ja jankkasi, että minun kuuluisi auttaa häntä, koska muuten hän ei löydä apteekkiin eikä saa lääkkeitään. Purin kieleeni, etten olisi kysynyt, milloin idiotismiin on keksitty lääke. Tarkoitukseni oli kuitenkin päästä tyypistä eroon eikä jutella hänelle.

Niin houkuttelevalta kuin kitisevän ventovieraan hyypiön seura vaikuttikin, juuri sinä päivänä olisin halunnut kuitenkin olla vähemmän häiriintyneessä ympäristössä. Kun setä ei tajunnut jättää mua rauhaan itse, muistelin isoilta pojilta ja tytöiltä kuulemiani sanoja ja niiden avulla neuvoin sedälle uuden ja todennäköisesti tarpeeksi selkeän reitin, jonka hän yllättäen näytti tajuavan, koska lähti pois.

Toisalta hetken harmitti, että setä luovutti noin helpolla. Laukussani nimittäin poltteli testaamaton lahjaksi saatu sumutin. Nyt se jää odottelemaan seuraavaa friikkiä. :)

Istuin keittiön pöydän ääressä, join inkivääriuutetta ja tuijotin puutarhaan, missä sade kasteli pihaa - onneksi sitäkään hommaa ei tullut tehtyä aamusta, ois voinu vähän turhauttaa.

Aina välillä jokin kukka tai lehti heilahti tavallista enemmän, kun isompi sadepisara osui siihen, ja mä huomasin olevani rauhallisempi kuin aikoihin. Melankolisuus ja seesteisyys huokuivat maisemasta, joka oli auringoton ja ihastuttavan värikyllästetty.

Uusi asfaltti oli kauttaaltaan ohuen vesikerroksen peitossa ja tuijotin heijastustani fillaroidessa. Kotona laitoin jazzin soimaan ja soitin eiliselle kyydittävälle, josko haluaisin autonsa takaisin selvittyään eilisillasta:

- Moi, oon nyt kotona. Tuutko hakee auton avaimet? Tai hei, mähän voisin tuoda ne sulle, kun lähden illemmalla lenkille ... tai siis miksen mä tuo sulle samalla autoas? Ai että on fiksu olo!
- Joo, meinasin just sanoa samaa mut sä ehdit ensin.

Tää tyttö on selkeesti sunnuntaivireessä. :D

Niin miksei ihmeessä?

Pentuna lauantai oli siivouspäivä, siksi inhosin sitä rallatusbiisiä, jossa lauantai oli "kuumia tuulia ja (jotain) huulia". Mulle lauantai oli muutaman tunnin suhteellisen tylsä ja tuskainen taival, kun piti siivota koti - ei siis pelkästään oma huone, vaan koko koti. Aikamoista lapsityövoimaa :D Plussana tietty se, että opin arvostamaan puhtauden ylläpitoa js nytkin teen autopilotilla pientä siivousta arkiaskareiden ohella, jolloin varsinaista siivouspäivää ei vaan enää tarvita.

Tuo lapsuuden takauma selittänee senkin, että aikuisena tykästyin eiminkääntekemiseen juuri lauantaisin. Korkeintaan aamulenkille jaksan suunnitellusti lähteä, mutta mitään ohjelmaa en todellakaan kaavaile etukäteen. Päivä on kokonaan sitä varten, mitä satun haluamaan, vaikka se olisikin pelkkää sohvalla torkkumista. :D

Tänä lauantaina ois ollu suunnitelmia mut ne piti siirtää tulevaisuuteen. Oli jokseenksin riitaisa olo eilen syödyn kanan kanssa, joten pysyttelin kotona ja sängyssä tai sohvalla. Vettä voisi nyt uskaltaa juoda jo vähän enemmänkin. Ihme homma, että oon syönyt jo vanhaksi mennyttä kanaa ilman mitään jälkioireilua, ja tämä kana oli ihan tuore. Ehkä mun kroppa osaakin nykyään ottaa vastaan vain vanhentunutta ruokaa. :D

Lohduttauduin pakollisena koti-iltana pukeutumalla juhlamekkoon, vaikka "sekin menee vaan ryttyyn sohvalla maatessa", ajattelin. Haha, olin väärässä. Puoli tuntia sitten tuli puhelinsoitto, muutaman kilometrin säteellä olisi illanistujaiset. Ehdin jo ilahtua, mutta niin, lauantaihan nyt on eli no fun for me. Mua pyydettiinkin vain juoppokuskiksi. :D

Edit. pieni kruisailu jopa piristi. Ei kuitenkaan liikaa, menen nukkumaan ihan just.

Siinä on muuten mimmi, jonka voisin pyytää pyjamabileisiin - ainakin teoriassa, nyt se on jo vähän turhan aikuinen mun makuun.

Oli taas ihan kuningasidea lähteä lenkille myöhään illalla, kun alkoi sataa. Ei muuten mitään, mutta ainakin sateelta porttikongissa värjöttelevät pizzansyöjät saivat huudoista päätellen sätkyn, kun juoksin ohitse. Oon tosi pahoillani, jos joku heistä veti ruokansa väärään kurkkuun :D

Erään pubin kohdalla meinasin kompastua, kun tunnistin karaokessa esitettävän helmen: joku mies raiskasi semisti juopuneella äänellään Dolly Partonin alkuperäisklassikkoa, Whitney Houstonin luotsaamaa iwillalwaysloveyou'ta.

Kotona, märkänä ja onnellisena. Todellinen kulkukissaolo. :D

Tiiseri. Olen sellainen ainakin silloin, kun joku satunnainen tyhmä ja/tai känninen ja/tai yli-itsevarma ja/tai ylikiimainen mies ei osaa ymmärtää, että kaikkea näkemäänsä ei voi koskettaa.

Tänään olin kyllä todellinen tiiseri. Kävin tsekkaamassa ihan läheltä jotain sellaista, minkä haluan tulevaisuudessa saada ikiomaksi. Menin jopa niin pitkälle, että kuvittelin jo saaneeni sen. Sitten kytkin realismin takaisin päälle.

Voi että pientä ihmistä voi vituttaa näin paljon. :D