Dia's diaries

Nina Niskasen blogireportaasi city-bileistä. Kuva pussauskopista.

Eikö sinkkubileissä pitäiis olla edes alkeellista kielitaitoa eikä tällaista noloa mokailua?

Naapuriin muutti keväällä pari nuoriparia. Tai siis ainakin yksi nuoripari muutti oikeasti siihen kämppään ja rapussa tapahtuvasta ramppaamisesta päätellen siellä on nyt joko kommuuni, kodittomien narkkareiden majatalo tai jotain muuta yhtä tasokasta meneillään.

Nyt, vapun kunniaksi, koko ääliölauma päätti luukuttaa musaa. Volyymi korreloi suoraan juotujen mäyristen kanssa - jotain voi päätellä siitä, että lasit helisee kaapissa ja mulla on korvatulpat korvissa.

Muutaman minuutin välein "nuorison" pitää ravata ulkona rääkillä - ja ovia paukutellaan tietysti mahdollisimman kovaa. Myös keskustelu rappukäytävässä käydään huutamalla, mikä on kuitenkin suhteellisen ymmärrettävää: ehkä tärykalvot on paukahtaneet rikki kaiken sen popittamisen jälkeen.

Ah tätä kevään ihanuutta. Mitähän ne keksii juhannukseksi? :D

Pässiäinen tuli, meni ja nyt alkoi tämänkin "pyhän" paras vaihe: suklaaherkkualennukset!

Mut hintaviittaus (20 senttiä as in 20 cnt) tulkittiin seksuaalisväritteiseksi ja sain koko perheen ruokakaupassa kuulla olevani pervo. Joitakin miehiä ei ilmeisesti voi miellyttää sitten mitenkään. Onneksi ei tarvitsekaan. Enää.

Tajusin tässä hiljalleen erään asian, jota mun on syytä työstää: odotukset. Tiedostan niiden aiheuttavan useammin pettymyksiä, kun todellisuushan poikkeaa aina jonkin verran kuvitellusta ihannetilanteesta. Silti olen kuin huomaamattani muodostanut joitakin käsityksiä ja jaksanut vielä ihmetelläkin, kun ne eivät pädekään tositilanteessa.

Huomasin eilen muodostamani odotuksen siitä, että (fyysisesti) aikuiset ihmiset hallitsisivat (ainakin selvinpäin) käytöstään edes sen verran, etteivät ainakaan esitä läpinäkyviä hätävalheita mokattuaan jotain ja jäätyään siitä kiinni. Joissakin kohdissa no comments -asenne vie pisteet paremin kotiin kuin suunsa avaaminen ja sammakoiden vapauttaminen - jos siis ei vielä osaa kohdata häpeäänsä ja avoimesti myöntää virheitään.

Ymmärrän hyvin sen, että joillakin häpeä iskee päälle todella kovaa heidän tajuttuaan käytöksensä / tekonsa / sanansa räikeän ala-arvoisiksi. Virheet ovat kuitenkin osa elämää ja välillä on luonnollistakin olla ajattelematon, kunhan ei lähde jatkamaan sitä sivuraidetta pitkin pidemmälle huonojen selittelyn, rationalisoinnin ja puolustelun avulla. Utopiaako? Ehkä joillekin. Itse uskon tuon olevan saavutettavissa.

Saldoni jäi kuitenkin eilisestäkin plussalle noin pääsiäis-wise: riippuen siitä, miten tilannetta haluaa katsoa, voin sanoa nähneeni noidan tai kanan. :D Jos siis nyt ihan hetkeksi laskeudutaan sille lapselliselle tasolle, jossa on aina välillä kiva käväistä todetakseen, ettei se olekaan enää ollut vuosiin oma juttu.

Lapsuusaikojen riitelyä, josta on jo kasvettu yli. Kymmenen vuotta sitten lopetettu ystävyyssuhde, jota ei enää muistakaan. Kahdeksan vuoden takainen asiattomasti päättynyt seurustelu, joka herättää korkeintaan haalistuneita muistikuvia. Viisi vuotta vanha erimielisyys, jonka lähtökohtaa kumpikaan ei enää muista. Kaksi vuotta sitten suutuspäissän sanottu ilkeys, jota on jo pyydetty anteeksi. Eilisiä asioita, joiden voisi luulla jääneenkin siihen päivään.

Nähdessään ihmisen ensimmäinen mielikuva on tuo vanha mutta edelleen mielessä vellova asia. Tervehdykseen vastataan ynseästi, jos lainkaan. Ihmetteleviin kysymyksiin ei vastata, murahdellaan vaan jotain tyyliin "kyllä sä tiiät". Katse kulmien alta on raskas, vihamielinen. Koko olemus on väsynyt, ärtynyt ja epämiellyttävä.

Yöunet lähtee ja tilalle tulee katkonaisia tyhjyyteen putoamisia, joita jaksottavat painajaiset. Väsymys ja päänsärky ovat arkipäivää. Maailma näyttää mustavalkoiselta, jossa on tosin hyvinä päivinä jopa ripaus harmaata. Päässä pyörii pakkomielteisesti sama skenaario, jossa on koettu ah niin maailman suurinta epäoikeudenmukaisuutta, eikä stop- tai edes pause-nappia löydy.

Miten pitkään näitä asioita kannattaa kantaa mukanaan? Mikä estää käsittelemästä ja jättämästä niitä mielen arkistoihin? Miten pikkumainen ja tyhmä/tyhjä ihmisen on oltava, jotta se tosissaan nostaisi vuosia vanhan aiheen uudelleen ja uudelleen esiin - välittämättä vaivautuneista, turhautuneista, ärsyyntyntyneistä ja ympäriltään kaikkoavista ihmisistä?

Onneksi seuransa voi valita. Möröt, antisosiaaliset ja muut peikot voivat olla juuri niin rajoittuneita kuin haluavat olla. Mun ei onneksi tarvitse nähdäkään niitä. Enää.

"Sustahan näkee päälle päin, että olet [insert idiotism]."

Ihanaa, kun ventovieraat ihmiset tulee kertomaan mulle, millainen mä oon - eivätkä esitä sitä mielipiteenä, vaan faktana. :D Ennemmin ne voittaa lotossa kuin arvaavat mitään musta oikein.

Sekin tuli huomattua, että aika selkeästi naistenvihaajat projisoivat omia ongelmiaan muihin. Ei lainkaan yllättävää.

Ihastuttavaa, taas niitä tulee vastaan, liekö kevät herättänyt peikot lumen alta :D jutut on lähinnä "et taida uskaltaa" -tason yllytysyrityksiä. Hymyilyttää. :)

Jossain lehdessä Dorata-nimimerkillä kirjoittanut nainen tuohtui siitä, että häntä ei kiitetty hänen pidettyään Hakaniemen hallissa ovea auki eräälle naiselle.

Doratalla oli siis odotus siitä, että hänen tekonsa huomataan ja että siihen reagoidaan tietyllä tavalla. Odotuksissa on kääntöpuolena pettymys, koska harvemmin ympäröivä maailma toimii niin kuin juuri tietty tyyppi haluaa. Maailmassahan se vika on. :D

Mitä tekikään Dorata? Ensin hän sanoi tälle hiljaa pysyneelle naiselle: "Ole hyvä." Kun reaktiota ei vieläkään irronnut, Dorata (todennäköisesti aika sarkastisesti) totesi: "Kiitos, että sain avata oven sinulle." Lopulta ilmeisesti ylitsepääsemättömän sietämättömäksi paisunut hiljaisuus painosti Doratan avaamaan suunsa jälleen kerran: "Noin kohteliaat leidit pääsevät elämässään hyvin pitkälle."

Dorata kirjoitti toivovansa kyseiselle naiselle käytöstapojen opettelemista ja toivoi naisen opettavan myös lapsilleen parempia käytöstapoja. Sitä Dorata ei nähnyt ollenkaan, että hän itse ilkkui ja hyökkäili sanoillaan jo tilanteessa ja myöhemmin lehden palstalla.

Mä näin enemmän dorkaa Doratassa kuin hiljaa pysyneessä naisessa. Ihan oikeasti, miten paljon jonkun ventovieraan sanomatta jätetty kiitos voikaan painaa vaa'assa, että siitä pitää kirjoittaa lehteen? :D

Olen tietysti käytöstapojen puolesta, tervehdin ja kiitän itse aina kun huomaan tilanteen. Olen tosin joskus ajatuksissani kävellyt tuttujen ohi huomaamata heitä ja saattaa hyvinkin olla, että joku on pitänyt mulle ovea auki, mutten ole ajatuksissani huomannut kiittää, vaikka usein itsekin pidän ovea auki esim. vanhuksille.

Entäpä jos Doratan tarinan nainen kiittikin, mutta Dorata ei sitä omalta ääneltään kuullut? Tai entä jos nainen oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut jonkun pidelleen ovea häntä varten? Tai jos nainen kuunteli musiikkia eikä kuullutkaan Doratan pätemistä?

Doratan olisi mielestäni hyvä aloittaa se maailmanparannus itsestään ja joko vähentää reaktioitaan, odotuksiaan tai sitten olla pitelemättä ovia auki, kun ei häntä ole kerran pyydetty niin tekemäänkään.

P.S. Enkä ollut se tarinan "leidi". :D En käy Hakaniemen hallissa enkä ainakaan muista yhdenkään naisen pidelleen mulle ovia tämän vuoden puolella.