Vähän kaikesta ja paljon muustakin. Hektisiä ajatuksia laiskaan tahtiin ja toisinkin päin. Varoitus: Henkisesti keskenkasvuisille, negailijoille ja muille trolleille sopimatonta sisältöä. Onnellisuus ja positiivisuus etusijalla.
Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on pelko.
Rakastan kertomusta pienestä tytöstä, joka näytti opettajalle maalaamaansa kuvaa. Se esitti puuta, ja puu oli maalattu purppuran väriseksi. Opettaja sanoi: ”Kultaseni, minä en koskaan ole nähnyt purppuranväristä puuta…”
”Ai”, sanoi tyttö. ”Sepä todella ikävää.”
-Marianne Williamson,
Väriä elämään! Jokainen päättää ihan itse, millä väreillä kirkastaa harmaata päivää vai kiinnittääkö vain huomionsa asfaltin vieressä kasvavaan kirkkaanpunaiseen ruusuun.
Asenne on tärkeämpi kuin menneisyys, koulutus, raha, olosuhteet, epäonnistumiset, onnistumiset tai mitä muuta ihmiset sanovat ja tekevät.
Asenne on tärkeämpi kuin ulkomuoto, lahjakkuus tai taidot. Se nostaa tai kaataa yrityksiä, perheitä ja ystävyyssuhteita.
Emme voi muuttaa menneisyyttämme. Emme voi muuttaa muiden ihmisten tapaa toimia. Emme voi muuttaa asioita, jotka ovat väistämättömiä.
Se, mitä voimme muuttaa on oma asenteemme. Elämässä 10 % on sitä mikä tapahtuu minulle. 90 % on sitä, miten minä reagoin siihen.
Ihminen rajoittaa useimmiten ihan itse itseään, vaikka näkeekin syyllisenä onnettomuuteensa ulkopuolisen maailman tekijät. Tekosyyt ja selitykset ovat helppo tie valitsemaan passiivisuus ja antamaan periksi peloille. Jos haluaa olla onnellinen, se on useimmiten hyvin pienestä kiinni: omasta viitseliäisyydestä.
Tärkein läksy, jonka olen oppinut pitkän elämäni aikana on se, että ainoa tapa tehdä ihmisestä luotettava, on luottaa häneen, ja varmin tapa tehdä hänestä epäluotettava on epäillä häntä ja osoittaa se hänelle.
- Henry L. Stimson
Ja syntipukin etsiminen tuottaa aina toivotun tuloksen.
Epäileminen on kuin päätös tai tuomio, epäluottamuslause, väite toisen epäluotettavuudesta, joka kohteen kuuluisi osoittaa perusteettomaksi. Todellisuudessa epäilijänhän on todistettava kohteensa epäluotettavuus.
Jos ei luota toiseen, se on yllättävän usein epäilijästä itsestään lähtöisin. Vastuun voi vierittää vaikka menneisyyteensä, mutta sitä ei voi oikeutetusti kiinnittää uuteen ihmiseen ainakaan niin kauan kuin ihminen ei ole osoittanut olevansa epäluotettava. Epäilijän käytös perustuu hänen omiin pelkoihinsa. Pelon ohjaama elämä on onnetonta.
Jokainen uusi ihminen ansaitsee luottamuslimiittinsä, puhtaan valkoisen alun, lähtöruudun. Jos ei ihmiseen luota, ehkei kannata olla tekemisissä ollenkaan. Muuten epäilijä muuttuu myös saalistajaksi, joka etsimällä hakee toisen mokia ja lopulta vaikka keksii niitä vain ollakseen oikeassa.
Miten moni (ja miksi?) haluaisi rinnalleen ystävän tai elämänkumppanin, joka vailla mitään toisesta johtuvaa syytä kyseenalaistaa ja epäilee toista ja muutenkin käyttäytyy kuin salapoliisi ja yleinen syyttäjä samassa paketissa?
Sitä sopii jokaisen pohtia, jos toisen vieressä on turvatonta olla ja tekemisiään pitää selitellä, todistella tai perustella joka käänteessä.
Tänäänkin olen kiitollinen siitä, että saan osakseni luottamusta ja hyväksyntää. Näen positiivisuutta siinäkin, että aikanani koin olevani kuin pakotettu syntipukiksi: osaan arvostaa entistä enemmän luotettavia ja luottavaisia ihmisiä.
Tarinassani vierailleella epäilijällä oli itsellään vilunkipeliä moneen suuntaan. Ei ihme, ettei hän juurikaan luottanut muihin. :)
Pidän sietämistä turhana, jopa vahingollisena ja typeränä valintana, jos se liittyy korjattavissa olevaan asiaan.
Miksi sietää kipua, jos tarjolla on lääkekuuri tai lääkärin vastaanotto? Miksi selitellä sietämistään selvästi keksityillä tai paikkansapitämättömillä rationalisoinneilla?
Koska ihminen pelkää: muiden reaktiota, omaa riittämättömyyttään, epäonnistumista (ja siksihän on fiksua olla edes yrittämättä) jne.
Yllättävän moni sietää epämiellyttäviä tai itselleen sopimattomia asioita päivästä toiseen yrittämättä vaikuttaa niihin, ja huomaamattaan pyörii yhä syvenevässä noidenkehäurassa.
Vaikkei ole mikään pakko.
Kyseessä on aika usein pelon ja itseluottamuksen puutteen sanelema valinta.
Oletko koskaan huomannut kun vaihdat ajatuksia ja tuntemuksia muiden ihmisten kanssa, että saat tavallisesti takaisin täsmälleen sitä mitä annatkin?
Kun yritämme ymmärtää muita ihmisiä, he vastaavat automaattisesti yrittämällä ymmärtää meitä. Kun tarjoamme apua, me saamme itsekin avuntarjouksia.
Jos sen sijaan ilmaisemme yhtäkkistä ärtymystä, vihaa tai suvaitsemattomuutta, sitä tavallisesti saamme myös palautteena.
Jokaisessa maailman puhutussa kielessä on jossakin muodossa sanonta: "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."
Onkohan se pelkkä sattuma?
Kyseessähän on yksi elämän laeista, joka näkyy kulttuurista ja ajasta huolimatta läpi ihmiselämän.
Ajattelin erästä tuttuani, joka on klassinen esimerkki itseaiheutetusta pahan olon kierteestä.
Olen seurannut kyseisen ihmisen olemista ja käytöstä useamman vuoden ajan sekä läheltä että kauempaa. Hän ei tunnu arvostavan saati rakastavan itseään. Hän haluaa (tai sanoo haluavansa) mutta ei uskalla tehdä. Hän puhuu ja suunnittelee mutta ei tee. Hän puhuu itsevarmuuden ja vahvuuden tärkeydestä mutta ei luota itseensä. Hän kertoo muille mitä näiden pitäisi tehdä tai olla tekemättä, mutta junnaa paikoillaan omassa elämässään. Hyvistäkin asioista hän etsii huonoa ja jollei löydä, keksii sen.
Siitä olen kiitollinen tälle tutulleni, että hän on ollut minulle hyvin vahva antiesikuva. Joka kerta, kun haluan kitikitivalittaa jostain, muistan tuttavani ja mietin, haluanko olla samanlainen kuin hän, onko minulla tosiaan aihetta valittaa, ja vaikka olisikin, pitääkö nimenomaan valittaa, vai voinko vain korjata asian ja säästä voimani johonkin järkevämpään.
Viime viikkoina eteeni on tullut useampi tilanne, joissa olen voinut joko istua käsieni päällä ja itkeä, että "maailma kiusaa", tai sitten tehdä asioille jotain. Tuttavaanikin mielessäni pitäen olen valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, ja viimeksi tänä aamuna huomasin, että asiat järjestyvät itsestäänkin sitä paremmin, mitä enemmän suhtaudun "ongelmiin" tehtävinä ja mitä enemmän etsin ratkaisuja hukkaamatta aikaa valituksiin.
Elämä antaa ihmiselle juuri sen, mitä ihminen siltä tilaa. Minä uskon tähän myös siksi, että olen todennut sen tapahtuneen useita kertoja sekä omalla kohdallani että muille.
Tulipa tässä eräänä päivänä (taas kerran) käsiteltyä miesten ja naisten keskinäistä erilaisuutta: hormonit, aivokemia, ajattelutapa, käytös, maailmankatsomus...
"Puhtaasti" 100 %-sesti feminiinisiä naisia ja maskuliinisia miehiä on loppujen lopuksi hyvin vähän. Piirteitä on paljon, ja niitä esiintyy sekaisin molempien sukupuolten edustajissa. Tämänkin takia yleistykset johtavat useimmiten harhaan.
Naisiin liitetään emotionaalisuus, ja toisinaan siitä kuulee puhuttavan huonona piirteenä. Joitakin ihmisiä - niin miehiä kuin naisiakin - sanotaan drama queeneiksi siksi, että he eivät piilottele tunteitaan vaan ovat avoimesti omia itsejään. Kuka määrittelee sen, mikä on "liikaa"? Entä jos rajojen kriitereinä onkin määrittelijän omat estot, omat näkemykset, omat kokemukset ja omat pelot? Miten laajasti ne saavat (ja millä perusteella) määritellä toisen käytöstä tai persoonaa?
Olen tavannut ihmisiä, joita voisi kuvailla myös kuiviksi korpuiksi. Osa näistä ihmisistä on myös varuillaan, osa rennompia, mutta molempia yhdistää logiikan ylivalta tunne-elämästään. He ovat useimmiten hyvin pidättyväisiä, osa jopa pelkää jalansijan antamista omille tunteilleen. Nauraminenkin tapahtuu käsi suun edessä ja ääneti.
Pidän lokerointia hyödyllisenä vain ymmärtämisen kannalta. Lokeron muuttuessa leimaksi ja peittäessä henkilön alleen kyseessä on virhe, joka vääristää ja tuhoaa tuomatta juuri mitään todellista arvoa.
"Naisten logiikka" on halventava ilmaisu. Silti moni mies eksyessään pyörii ympyrää tai ajaa kymmeniä kilometreja väärään suuntaan, vaikka voisi kysyä tietä. Onko tämä järkevää? Ei. Onko sille selitys? Kyllä.
Dinosaurusaikaan miehen piti osata suunnistaa selviytyäkseen. Nainen ei poistunut kovin kauaa kotoa, siksi naiselle ei ei olekaan häpeäksi "osaamattomuus" lukea vuoria ja aurinkoa suunnistaakseen tuntemattomassa ympäristössä. Mies taas kokee helposti olevansa jotenkin vajavainen, ellei osaa osoittaa pohjoista ilman kompassia keskellä ventovierasta betoniviidakkoakin.
Paljon vitsejä on kuultu siitä miten naiset shoppailevat tuntikausia vailla varsinaista määränpäätä. Ihan vastaavaa toimintaa toteuttaa myös kanavasurffaileva tai venemoottoreita silittelevä venetön urbaani mies. Kummallakin sukupuolella on oma tapansa lepuuttaa aivojaan ja turvallisesti toteuttaa "järjetöntä", primitiivistä puolta itsestään, jolle ei ole enää olemassa varsinaista outlettiä betoniviidakoissa.
Naiselle on ominaisempaa prosessoida asioita puhumalla. Mies ajattelee hiljaa itsekseen, kunnes on keksinyt ratkaisun. Yhteentörmäys ja ymmärtämättömyys on melkeinpä oletuslähtötilanne.
Mies tuottaa vuorokaudessa 7.000 sanaa. Nainen tuottaa 24.000 sanaa. Ymmärrän hyvin, ettei mies jaksa prosessoida kaikkea. Ymmärrän myös, että naista harmittaa se minkä hän näkee tuppisuutena. Tarvitaan ymmärrystä ja vastaantulemista, jotta yhteistyö alkaa toimia. Kenenkään ei tarvitse muuttaa persoonaansa, vaan muokata toimintatapojaan sen verran, että välttyy turhautumiselta perusasioissa.
Aivan kuten homot eivät "valitse" suuntautumistaan eivätkä vauvat ihonväriään, eivät naisetkaan "valitse" olla itkuisia ja ärtyviä kerran kuussa eivätkä miehet "valitse" olla aggressiivisempia kuin naiset.
Erilaisuus on olemassa. Sillä on merkityksensä ja tarkoituksensa. Olisi hyvä ymmärtää sitä, soveltaa ja hyödyntää sitä sen sijaan, että arvostelisi sitä tai pyrkisi siitä pakottamalla eroon.
Toki hyväksyn sen faktan, että moni valittaa tai arvostelee tutustumatta asiaan laajemmin. Heillekin on tässä maailmassa tilaa. Olen vain valinnut minimoida kanssakäymiseni heidän kanssaan, koska väsyn heidän yksinkertaisuuteensa tai oppimattomuuteensa. Minusta he voisivat myös vain minimoida kosketuksensa kaikkeen mikä ei heitä miellytä.
Ja sitten jos koko maailma on "väärä", on aika katsoa peiliin. Sieltä voi löytää sen ihmisen, jonka on aika tarkistaa asenteensa voidakseen paremmin.
Varmaan rehellisin tapa elää.Tuomitseeko kukaan kastehelmeä tai kukkaa "liian jonkinlaiseksi" tai "riittämättömän jonkinlaiseksi"?
... kiihkoilija vaatii muilta itsehillintää
... sulkeutunut vaatii muilta avoimuutta
... epärehellinen vaatii muilta rehellisyyttä
... ivallinen aggressori ei itse kestä rakentavaakaan kritiikkiä
... muutosta toivova toimii omilla valinnoillaan tätä muutosta vastaan
... asioita haluava keksii tekosyitä niiden saavuttamisen välttämiseksi.
En ole löytänyt yhtään sellaista loogista, järkeenkäypää ja vedenpitävää selitystä tai perustelua, jonka kiihkoilija, sulkeutunut, epärehellinen, aggressori, itselleen valehteleva tai kaksinaismoralisti pystyisivät allekirjoittamaan.
Ja siinä oli virheeni:
hain sellaista selitystä, jonka sekä toistuvasti epäloogisesti/ristiriitaisesti toimiva ihminen että minä itse sivustaseuraajana pystyisimme näkemään samoin, mutta sellaistahan ei ole olemassakaan.
Rationalisointi on inhimillistä. Sen liikkeellepanevana voimana ja kaiken takana on yleensä häpeä tai pelko. Heikko ihminen ei uskalla olla rohkea ja tavoitella unelmiaan, ei kehtaa olla avoin ja altistua myös kritiikille, koska pelkää sen satuttavan eikä egonsa kestävän, mistä seuraisi taas häpeää.
Ihminen voi luoda itselleen pimeimmän tyrmän ihan omassa päässään, sitoa kätensä omilla estoillaan ja lamaannuttaa itsensä pelkäämällään häpeällä. Kaiken aggressionsa ja kovaäänisyytensä takana itkee pieni lapsi.
Ihmisen ulkokuori ja käytöksensä voi olla samanaikaisesti sekä tyrmä että selviytymiskeino, siksikään siitä ei olla halukkaita luopumaan: kaikki uusi pelottaa, ja vaikka vanha on vanhaa eikä aina toimi kunnolla, ainakin se on tuttua.
Passiivin käyttö on yksi tapa suojautua.
Todellisuudessa meitä ei pelota, vaan me itse pelkäämme. Meitä ei hävetä, vaan me häpeämme.
Sanomalla "minä teen" sen sijaan että sanoisi "minulle tehtiin/tapahtui" antaa tilanteelle ihan uudenlaisen asetelman: jos tekee itse, asiaan voi vaikuttaa.
Hyvä uutinen on se, että itselleen luomastaan tyrmästä voi vapautua itse. Kunhan luopuu häpeästä, peloista ja rationalisoinnista.
Annan elämääni tuleville uusille ihmisille ns. luottamuslimiitin: kyseinen ihminen vaikuttaa itse ihmissuhteeseemme. Oma kanssakäymiseni voi vaikuttaa kyseisen ihmisen toimintaan ja valintoihin, sen tiedostan.
Uuden ihmisen luottamuslimiittiin eivät kuitenkaan vaikuta häntä enempää muut ihmiset, kuulopuheet eikä menneisyyteni.
Yksittäiset ihmiset ovat valehdelleet minulle. Yksittäiset ihmiset ovat käyttäneet minusta omaamaansa arkaluontoista tietoa minua vastaan sekä hyötymis- että satuttamistarkoituksessa. Yksittäiset ihmiset ovat asettaneet minut vastuuseen muiden ihmisten teoista. Yksittäiset ihmiset ovat syyllistäneet minua omista valinnoistaan ja virheistään.
Nämä ovat olleet näiden yksittäisten ihmisten valintoja mm. pelon, pelkuruuden, osaamattomuuden, häpeän, taitamattomuuden tai yksinkertaisuutensa takia.
Yksittäiset ihmiset ovat antaneet minulle tunnustusta, rakkautta, osoittaneet kunnioitusta ja arvostusta. Minusta on välitetty, seuraani on hakeuduttu ja minua on kiitetty avusta ja olemassaolosta.
Maailma on sekoitus kaikkea ja kaikenlaista. Siitä voi valita itselleen sen, mihin haluaa keskittyä, sen perusteella, haluaako valittaa vai vaikuttaa. Pelata pelejä vai elää tosissaan.
Joku valitsee olla hiljaa tosielämässä mutta huutaa ja sotia netissä. Joku valitsee olla kohtaamatta häpeäänsä ja satuttaa sen seurauksena teoillaan muita ihmisiä. Joku antaa periksi pelolleen ja menettää ehkä elämänsä tilaisuuden. Joku ei vain mieti, mutta tekee.
Pidän tärkeänä sitä, että vaikkei voisi kohdata ulkomaailmaa tai kertoa sille ajatuksistaan, pysyisi rehellisenä itselleen. Silloin on helpompi kasvaa vahvaksi ja jossain vaiheessa hylätä korvaavat toiminnat ja alkaa elää oikeaa elämää, sekä näyttää maailmallekin oman läpinäkyvyytensä ihmisenä: vailla häpeäsalaisuuksia tai pelkoestoja.
Minä uskalsin uskaltaa, ja siihen tarvittiin vain minua itseäni. Uskallus palkittiin, se siis kannatti.
Kannattamisen määrittelin itselleni näin: vaikka en aina saanutkaan vastausta kysymyksiini, ainakin olin kysynyt enkä ainakaan jättänyt tekemättä sitä, mikä oli itsestäni kiinni.
En jäänyt jossittelemaan enkä ainakaan harmittele vuosien päästä, että jätin tekemättä sen mitä halusin, koska uskallusta puuttui ja annoin periksi peloille.
Joskus haluamaansa ei voi saada lähinnä siksi, että sille on tilaus ja tarvetta, muttei tilaa. Paha tunkea sinne, missä on valmiiksi liikaa. Tilan tekeminen taas tarkoittaa vaivannäköä ja muutoksia, eikä niistä pidetä.
Ensin on osattava priorisoida ja luopua, ja sen jälkeen haluamaansa voi saada - joskus jopa enemmän kuin toivoikaan.
Näin tapahtui minulle taannoin eräässä asiassa. Tai "tapahtui" on ehkä turhan passiivinen ilmaisu. Minä kävelin pelkojani kohti ja tein tilaa haluamilleni asioille.
Ei temppuja, ei kikkoja, ei mitään ihmeitä. Vain uskaltamista ja päättäväisyyttä ripauksella vahvaa uskoa onnistumiseen.
Joskus tajuaa kantavansa naamiota, joka ei olekaan tiettyjä sosiaalisia tilanteita varten eikä toimi defenssinä uhkia vastaan.
Joskus naamiollaan huijaa myös muita, mutta enimmäkseen itseään. Naamio saattaa olla kasvanut ihoon tai vain unohtunut ottaa pois ja muuttunut huomaamatta siksi, mitä pitää oikeina kasvoinaan.
Egonsa ohittaminen vie joskus hyvinkin hämäriin paikkoihin. Niissä ollessaan kuitenkin tietää olevansa jos ei perillä, niin ainakin hyvin lähellä sitä, mikä oikeasti, aidosti ja eheästi on.
Vuosien aikana sama ilmiö on aiheuttanut päänvaivaa ja herättänyt kysymyksiä.
Onko voidakseen hyvin tosiaan haukuttava muita? Tehdäkseen vertailun kautta heistä sopivan paska tausta, jotta itse erottuisi siitä parempana?
Siinä samallahan liittää kuitenkin itsensä halveksittvana esittämäänsä taustaan ja on parhaimmassakin tapauksessa vain "best of the worst".
Eräässä työyhteisössä on joskus myös mallintöitä tehnyt nainen. Hän pukeutuu asiallisesti ja tavallisesti, mutta kauneutensa näkyy silti. Tästä naisesta tykätään toisinaan kysellä: "Osaakohan se töitäkään tehdä?"
Myös "Minä en ole kuten muut naiset/miehet/ihmiset" on sellainen ilmaismuoto, joka herättää hämmennystä ja pohdintoja. Et tietenkään ole. Jokainen on yksilö. Mistä siis kumpuaa tämä vdertailun tarve ja nimenomaan muiden dissailun kautta?
Kateus. Pelko. Keskeneräisyys. Heikko itsetuntemus. Häpeä. Liikkeellepanevia voimia.
Onneksi seuransa voi valita. Olin eilen lyhyen hetken aikaa selkeästi itselleni sopimattomassa seurassa, koska maailmanhaukkumishuutokisa aiheutti itsessäni lähinnä pahaa oloa ja halun poistua, minkä teinkin.
Olen onnellinen siitä, että voin valita seurani.
Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että käväisin itselleni sopimattomassa seurassa. Nyt osaan arvostaa entistä enemmän ystäviäni.
