Dia's diaries

Tulipa tässä eräänä päivänä (taas kerran) käsiteltyä miesten ja naisten keskinäistä erilaisuutta: hormonit, aivokemia, ajattelutapa, käytös, maailmankatsomus...

"Puhtaasti" 100 %-sesti feminiinisiä naisia ja maskuliinisia miehiä on loppujen lopuksi hyvin vähän. Piirteitä on paljon, ja niitä esiintyy sekaisin molempien sukupuolten edustajissa. Tämänkin takia yleistykset johtavat useimmiten harhaan.

Naisiin liitetään emotionaalisuus, ja toisinaan siitä kuulee puhuttavan huonona piirteenä. Joitakin ihmisiä - niin miehiä kuin naisiakin - sanotaan drama queeneiksi siksi, että he eivät piilottele tunteitaan vaan ovat avoimesti omia itsejään. Kuka määrittelee sen, mikä on "liikaa"? Entä jos rajojen kriitereinä onkin määrittelijän omat estot, omat näkemykset, omat kokemukset ja omat pelot? Miten laajasti ne saavat (ja millä perusteella) määritellä toisen käytöstä tai persoonaa?

Olen tavannut ihmisiä, joita voisi kuvailla myös kuiviksi korpuiksi. Osa näistä ihmisistä on myös varuillaan, osa rennompia, mutta molempia yhdistää logiikan ylivalta tunne-elämästään. He ovat useimmiten hyvin pidättyväisiä, osa jopa pelkää jalansijan antamista omille tunteilleen. Nauraminenkin tapahtuu käsi suun edessä ja ääneti.

Pidän lokerointia hyödyllisenä vain ymmärtämisen kannalta. Lokeron muuttuessa leimaksi ja peittäessä henkilön alleen kyseessä on virhe, joka vääristää ja tuhoaa tuomatta juuri mitään todellista arvoa.

"Naisten logiikka" on halventava ilmaisu. Silti moni mies eksyessään pyörii ympyrää tai ajaa kymmeniä kilometreja väärään suuntaan, vaikka voisi kysyä tietä. Onko tämä järkevää? Ei. Onko sille selitys? Kyllä.

Dinosaurusaikaan miehen piti osata suunnistaa selviytyäkseen. Nainen ei poistunut kovin kauaa kotoa, siksi naiselle ei ei olekaan häpeäksi "osaamattomuus" lukea vuoria ja aurinkoa suunnistaakseen tuntemattomassa ympäristössä. Mies taas kokee helposti olevansa jotenkin vajavainen, ellei osaa osoittaa pohjoista ilman kompassia keskellä ventovierasta betoniviidakkoakin.

Paljon vitsejä on kuultu siitä miten naiset shoppailevat tuntikausia vailla varsinaista määränpäätä. Ihan vastaavaa toimintaa toteuttaa myös kanavasurffaileva tai venemoottoreita silittelevä venetön urbaani mies. Kummallakin sukupuolella on oma tapansa lepuuttaa aivojaan ja turvallisesti toteuttaa "järjetöntä", primitiivistä puolta itsestään, jolle ei ole enää olemassa varsinaista outlettiä betoniviidakoissa.

Naiselle on ominaisempaa prosessoida asioita puhumalla. Mies ajattelee hiljaa itsekseen, kunnes on keksinyt ratkaisun. Yhteentörmäys ja ymmärtämättömyys on melkeinpä oletuslähtötilanne.

Mies tuottaa vuorokaudessa 7.000 sanaa. Nainen tuottaa 24.000 sanaa. Ymmärrän hyvin, ettei mies jaksa prosessoida kaikkea. Ymmärrän myös, että naista harmittaa se minkä hän näkee tuppisuutena. Tarvitaan ymmärrystä ja vastaantulemista, jotta yhteistyö alkaa toimia. Kenenkään ei tarvitse muuttaa persoonaansa, vaan muokata toimintatapojaan sen verran, että välttyy turhautumiselta perusasioissa.

Aivan kuten homot eivät "valitse" suuntautumistaan eivätkä vauvat ihonväriään, eivät naisetkaan "valitse" olla itkuisia ja ärtyviä kerran kuussa eivätkä miehet "valitse" olla aggressiivisempia kuin naiset.

Erilaisuus on olemassa. Sillä on merkityksensä ja tarkoituksensa. Olisi hyvä ymmärtää sitä, soveltaa ja hyödyntää sitä sen sijaan, että arvostelisi sitä tai pyrkisi siitä pakottamalla eroon.

Toki hyväksyn sen faktan, että moni valittaa tai arvostelee tutustumatta asiaan laajemmin. Heillekin on tässä maailmassa tilaa. Olen vain valinnut minimoida kanssakäymiseni heidän kanssaan, koska väsyn heidän yksinkertaisuuteensa tai oppimattomuuteensa. Minusta he voisivat myös vain minimoida kosketuksensa kaikkeen mikä ei heitä miellytä.

Ja sitten jos koko maailma on "väärä", on aika katsoa peiliin. Sieltä voi löytää sen ihmisen, jonka on aika tarkistaa asenteensa voidakseen paremmin.

Hankalaltakin tuntuvista asioista voi saada sekä hyvät naurut että tuntuvan oppitunnin.

Heitetystä kivestä ei tarvitse ottaa koppia eikä heitellä kiviä takaisin. Toisen provokaation voi jättää myös omaan arvoonsa.

Vahingossa astuttuaan läjään ei kannata likaantua enempää potkimalla sitä, vaan katsoa jatkossa tarkemmin, mihin astuu.

Muidenkin virheistä voi oppia. Kannattaa myös muistaa, että joskus on kyse vain erilaisesta näkökulmasta, joka voi olla ihmiselle Oma Totuus. Saahan se olla.

Aikaansa ja elämäänsä voi sijoittaa tai tuhlata. Jokainen päättää itse, kumpaa tekee.

Jos ihmistä sanojensa mukaan "ärsyttää" jokin asia, "vika" ei välttämättä ole asiassa itsessään. Aika usein kyse onkin neutraaleista asioista yhdistettynä ärsyyntyjän omaan historiaan tai persoonaansa. Tätähän ei ärsyyntyjä huomaa, koska on helpompaa osoitella sormella pois päin itsestään ja hokea: "Tuo on väärin/virhe!" vain koska hän ei itse pidä siitä. Looginen virhe, kun oman tunteensa takia leimataan jokin asia huonoksi.

Jo pelkkä ilmaisumuoto "minua ärsyttää" on harhaanjohtava. "Minä ärsyynnyn" on toimivampi, sillä esim. värikäs kuva tai toisen ihmisen hymy eivät itse kävele ärsyyntyjän luokse, kotiinsa, naamaansa kiinni eivätkä väkisin herätä hänen huomiotaan, vaan ärsyyntyjä itse huomioi ne ja valitsee reagoida niihin omalla tavallaan. Reaktiollaan ärsyyntyjä myös viestii, ettei hyväksy näitä asioita, ja siihen hänellä on oikeus. Kuitenkin näiden asioiden leimaaminen yleimaailmallisen huonoiksi sekä yritys pyyhkiä nämä asiat pois maailmasta ovat jo aggression tunnusmerkkejä.

Minä olen joskus ärsyyntynyt sellaisista ihmisistä, jotka esim. röyhkeästi istuvat toisten pöytiin tönien samalla pöydässä istujia sivummalle ja sekaantuvat muiden keskusteluihin, ihan kuin heillä olisi oikeus tehdä niin vain siksi, että kyseinen pöytäporukka ole salaisessa yksityiskabinetissa aseistautuneen supersankarijoukon vartioimana.

Miksi minä sitten ärsyynnyin näistä iholle tungettelevista huomionhakuisista riitapukareista? Koska he laittavat omat valintansa muiden vastuuksi, heittäytyvät vastuuttomiksi kakaroiksi ja vaikeuttavat käytöksellään (joskus jopa tietoisesti) muiden elämää. He uhmaavat ja rikkovat muiden henkilökohtaista tilaa ja sitten suuttuvat tilaansa puolustaville ihmisille. He tunkevat nenäänsä muiden asioihin ja loukkaantuvat verisesti, kun nämä osoittavat kakaramaisille riitapukareille ovea. He nimittelevät muita mutta suuttuvat, jos heille tehdään sanoin.

Kun ymmärsin tämän, en enää ärsyyntynyt. Käytöksen takaa näkyvä huomionkipeys ja yksinäisyyden sekä vailla huomiota jäämisen pelko ajaa näitä ihmisiä olemaan karumpia ja kulmikkaampia käytöksessään kuin mitä he ehkä todellisuudessa ovatkaan, koska heitä ajaa pelko ja heillä on paniikin rasvaama kiire onnistua. He koittavat väkisin painaa itsensä kiinni muihin tunteakseen lämpöä - tajuamatta, että yhteenkasvamiseen tarvitaan aikaa, tilaa ja molemminpuolista halua.

Ymmärtäminen lisää empatiaa. Silloin näille huutajille ei tee enää mieli sanoa: "Turpa kiinni, apina!" eikä näitä iholle tunkijoita tee mieli työntää väkisin kauemmas, mieluiten naamalleen kuralätäkköön, eikä näille "totuuksien torville" halua olla enää kinastelukumppanina. Jos he tulevat kohti, voin väistää, ohittaa ja jatkaa matkaani. Huuteluihinsa ei tarvitse vastata: yksin kirkuva ihminen on jo sinänsä surkuhupaisa näky. Heidän seuratessa voi ajatella heidän kaipaavan johdatusta, ja tiet/kadut nyt ovat pitkälti kaikkien kuljettaviksi tarkoitettuja. Antaa heidän siis vaeltaa.

Nyt voin tehdä väistöliikkeet sekä ohitukset, enkä enää edes hymyile: jotkut ärsyyntyneistä itsensä kadottaneista kiukuttelijoista vellovat jo niin syvällä omassa henkisten haavojen mätämeressä, että he ottavat hymynkin irvistyksenä ja ystävällisenkin sanan vittuiluna, ja käyvät heti katkeraan taisteluun omia, muulle maailmalle näkymättömiä, demonejaan vastaan.

Se on tietysti heidän valintansa.

Olen testannut vuosien aikana lukemattomia kertoja omaa kykyäni nähdä asioita toisen ihmisen silmin. Tämä on ollut yleensä ihan mahdollista, tietysti hiukan tilanteestakin riippuen. Sanoisin tätä ns. perustehtäväksi.

Lisähaastetta on tilanteeseen tuonut se, että tämä toinen näkemys olisi pitänyt samalla pystyä kokemaan myös yleispätevänä eikä esim. poikkeuksellisena tai subjektiivisena. Sanoisin tätä syventäväksi harjoitukseksi.

Perustehtävä on suhteellisen helppo toteuttaa. Se ei aina tunnu mukavalta, mutta ei sen tarvitsekaan. Sen avulla saa uusia näkökulmia ja vaikkei niitä omaksuisikaan tai kokisi pätevinä, onpahan kokeillut uutta ja laajentanut näkökenttäänsä.

Ongelmia on tuottanut juuri tuo syventävä harjoitus. Tässä selkeän onnistumisen olisi taannut se, että olisin voinut edes hetkeksi poistaa kaikki omat muistikuvani, elämänkokemukseni ja asenteeni, ja ottaa tilalle toisen ihmisen kokemukset, tunne-elämän ja asenteet. Niiden kuvitteleminen on kuitenkin eri asia kuin todellinen kokeminen.

Kokemus on siis ollut parhaimmillaankin keinotekoisen tuntuinen.

Jos on suuntautunut itse positiivisuuteen, niin maailman tarkkaileminen ja kokeminen vahvasti varautuneen ja epäilevän ihmisen silmin tuntuu hyvinkin vieraalta, vaikka toki auttaa ymmärtämään sen ihmisen tunnetiloja ja varautuneisuuttaan sekä ahdistustaan. Myös empatiakyky vahvistuu, ja ymmärtäminen auttaa hyväksymään.

Samalla tavalla kuin jos on itse laskelmoiva ja varovainen, täydellinen heittäytyminen asioihn vailla mitään huolta tai varovaisuutta on epämukavaa ja ahdistavaa. Toisaalta, pienessä mittakaavassa toteutettuna se antaa huikean ilon fiiliksen ja täyttää lapsenomaisella riemulla.

Olen sinnikkäästi yrittänyt ymmärtää epäselviä asioita kerta toisensa jälkeen, haastanut itseäni ylittämään rajojani, "because quitters never win". Olenkin tästä sokaistuneena ja yrittäessäni ylittää itseni missannut olennaisen asian: ihan kaikkea ei voi eikä tarvitse ymmärtää. Vähän kuin koittaisi väkisin sovittaa ihan liian pieniä vaatteita tai kenkiä. Ne eivät vain istu sellaisenaan, ellei itse muutu olennaisesti. No can do.

Päätinkin kokeilla vaihteeksi tehdä rauhan sen kanssa, ettei minun tarvitsekaan ymmärtää ihan kaikkea. Minähän en ole kaikkivoipa jumalaolento enkä omaa ylivoimia, joiden avulla osaisin käsitellä virheettömästi niin isoja ja mutkikkaita kokonaisuuksia kuin ihmismieli. Riittää, jos ymmärrän itseäni ja saan hyvin selkoa tunnemaailmastanikin ratkaistakseni oman elämäni haasteet ja pähkinät.

Tämä ei kyllä tarkoita sitä, että lakkaan yrittämästä ymmärtää. Nyt vain pyrin pitämään toistojen määrän terveessä minimissä. Jos ei ymmärrystä tapahdu niin ei sitten sillä kertaa. Myöhemmin voi yrittää uudelleen, jos nappaa, tai sitten keskittyy muuhunkin tekemiseen. :)