Dia's diaries

Ah, vapaus häämöttää. Hiukan ennen vuodenvaihdetta alkaa onni. Piti sitten käväistä samassa loukussa kahdesti toteamassa, ettei rahakaan tee onnelliseksi.

Tilanne 1. Kaupassa.

Myyjä pitää toisessa kädessään suurta vaatepinoa ja vapaalla kädellä kerää ohimennessään tyhjiä hengareita tangoista. Vanhempi mies pysäyttää myyjän ja näyttää kädellään kauluspaitaosastoa, jonka vieressä on villapaitoja: "Tuossa on yksi villapaita kauluspaitojen seassa. Siinä, näetkö?" Myyjä vastaa: "Näen" ja jatkaa työtään.

Tilanne 2. Kaupassa.

Myyjä järjestelee lasitavaraa hyllyihin, kun nuori nainen pysähtyy viereen ja osoittaen vieressä olevaa vaateosastoa kysyy: "Onko tämä miestenosasto?" Myyjä vastaa: "Kyllä, se on miestenvaateosasto." Nuori nainen repäisee yhtä takkia esiin ja tiuskaisee: "No, tämäpä onkin naisten takki!" ja marssii pois.

Mikä ihmisiä vaivaa? Tullaanko kauppaan ostosten sijasta jututtamaan myyjiä ja purkamaan heihin pahaa oloaan vai mikä on?

Loggauduin cityyn, luin hetken viime vuodelta nostettua ketjua ja loggaudun ihan just ulos. Tää mesta on ihan perseestä nykyään.

Mitä täällä tapahtuu? Vermithrax viljelee uskontovastaisuuttaan, shiwan naisvastaisuuttaan ja muu city lähinnä halipusuttelee ketjussa ku ketjussa.

Missä on blexi ja sen aloitukset, jotka vei ajatukset ja huomion edes hetkeksi pois harmaasta arjesta?

Kaksi minulle erittäin tärkeää ja rakasta ihmistä muuttavat 1.12. asumaan alle kilometrin päähän kodistani. Olen onnesta soikeena.

Nyt mulle riitti kaikki paskakaupallistuminen ja pakkomarkkinointi, en todellakaan aio stressata kuukautta vielä kuunnellen kaikenlaisia mainoksia ja katsellen joulukrääsää näyteikkunoista.

Otin sitten ihan oman varaslähdön jouluun. Kävin hakemassa Tiimarista metrin korkuisen feikkikuusen (muovikuusen siis) ja koristeita, laitoin kotona Celine dionin joulu-cd:n soimaan ja fiilistelin lapsuuden joulutunnelmia: koristelin kuusen ja vähän kotiakin. Jatkan huomenna.

Näin nätti ja totaalivihreä se mun metrikuusi on.

Toivottavasti viikonloppuna näkemäni uni käy toteen. Se ois aikamoinen unelmatilanne. Asia selvinnee jo tämän vuoden puolella.

Aikaisemmin keväällä näin unta, joka toteutui, ja kyse oli asiasta, josta en olisi mitenkään voinut tietää tai edes arvata etukäteen.

Kaupassa. Lihaosastolla. Tsekkailen mitä fileitä vois ostaa, kun vieressäni seisova täti-ihminen heittää kädessään olleen lihapakkauksen takaisin hyllyyn ja alkaa marmattaa mulle: "Miks tää on tässä ja miksei siinä oo hintaa ja mitäköhän se maksaa? Näetkö nyt, ei siinä oo edes hintaa. Mitäköhän tää ees tekee täällä? ja mitä täsä ees on sisällä?" etc. Tuijotan hyllyssä olevia fileitä, kunnes täti alkaa tivaa multa vastauksia. En keksi parempaa kuin "Hei mä en oo töissä täällä." Täti hiljenee ja häviää. Ihan terveen oloinen noin päällepäin.

Eläinkaupassa. Oon ostamasa tuholaisilleni ruokaa ja joudun jonottaa kassalla useita minuutteja, kun joku rouvashenkilö selittelee kissastaan ummet ja lammet myyjälle. Lopulta he menevät hyllyväliin ja myyjä lukee tälle rouvalle ääneen, mitä ruokapakkauksen kyljessä lukee, jotta rouva tietää, mitä syöttää kissalleen. Kassalla odottelee mun lisäksi muitakin asiakkaita, jokaisella useampi ostos. Rouva seisoo kohta taas kassalla ja lompakko auki kertoo kaskuja kissastaan. Mä säälin jo sitä kissaa.

Muistattehan, esimiehet, jatkossakin puhua alaisistanne paskaa heidän selkänsä takana, etteivät he vain tietäisi, missä asioissa voisi tsempata.

Lisäksi huonot uutiset on hyvä kertoa nimenomaan perjantaina ja vain puoliksi, jotta ihminen stressaisi tai pahoittaisi mielensä viikonlopun ajaksi.

Uskomatonta, miten isoja sairauksia mahtuu pieniin päihin.

Aamuruuhka metroaseman edustalla. Porukkaa tulee virtana sisään ja toisena ulos. Ihmiset yrittävät väsyneinä ja kylmissäänkin olla kohteliaita: väistävät, antavat tietä ja pitävät ovia auki - paitsi eräs parikymppinen kännykkä-ääliö, joka kävellessään pujottelee ihmisten seassa ja samalla pitää ”puhelinkätensä” kyynärpäätä ojossa niin, että iskee sillä ohimenevää tyttöä solisluuhun.

Kovaa. Todella kovaa.

Tyttö älähtää kivusta, kääntyy ja kävelee ääliön kiinni: ”Hei! Sä löit mua äsken kyynärpäälläsi, kun et katso minne menet etkä varo ihmisiä ympärilläs!” Ääliö vaan virnistää: ”Sun kantsis katsoo ympärilles, ei se yksinään mun vika ollut.” Tytön silmät täyttyvät väsymyksen, kivun ja ärsyyntymisen sekoituksen kyynelistä: ”En mä odottanutkaan anteeksipyyntöä kaltaiseltas paskiaiselta, mutta mennään sitten vaan sun linjallas!” ja käntyessään poispäin potkaisee ääliötä nilkkaan.

Kovaa. Ei kuitenkaan niin kovaa kuin olisi halunnut.