Vähän kaikesta ja paljon muustakin. Hektisiä ajatuksia laiskaan tahtiin ja toisinkin päin. Varoitus: Henkisesti keskenkasvuisille, negailijoille ja muille trolleille sopimatonta sisältöä. Onnellisuus ja positiivisuus etusijalla.
Ihmisistä välittäminen on joskus syvältä.
Todella, todella syvältä.
Erityisesti silloin, kun on mennyt ihan itse menemään tietyn rajan yli ja antanut toiselle enemmän kuin annettavaa olisi ollutkaan, ottanut jopa pois itseltään ja lopulta päätynyt tyhjään pimeyteen.
Ihminen on hyväuskoisuudessaan toisinaan todella, todella tyhmä.
Kohdetta on tarkasteltu ja analysoitu useita kymmeniä tunteja, ja tässä on lopputulos.
Ulkokuori:
Sisin:
Ymmärtäminen ja hyväksyminen vähentää hermosolujen loppuunpalamista. Eihän tässä oikeasti voi olla enää vihainen tai edes ärtynyt. Otetaan vaan vähän välimatkaa ja keskitytään omiin asioihin.
The writing's on the wall:
Valinnanvapaus ja mahdollisuuksien kirjo pelottavat joitakin ihmisiä. Mitä jos valitsen väärin? Mitä jos on liian myöhäistä aloittaa? Mitä tehdä kun en pidä mistään mutten tiedä mitä tekisin?
Sanoo kannattavansa reiluutta, mutta rankaisee viattomia toisten virheistä. Kannattaa rauhaa, mutta lyö joko ensimmäisenä tai takaisin korkojen kera. Puhuu paljon rehellisyydestä, mutta kieltää omat erehdyksensä.
Pinnan alle näkeminen edistää usein isompienkin kokonaisuuksien ymmärtämistä. Siitä on helppoa jatkaa empatialla, hyväksymisellä ja olennaisiin asioihin keskittymisellä. Ihan oman hyvinvoinnin kunnioittamisen nimissä on tervettä myös ottaa välimatkaa heihin, joista ei pidä, tai muuttaa asennettaan ja antaa heille mahdollisiman vähän painoarvoa ja keskittyä itselleen sopivampiin asioihin.
Ärsyttävä asia tai ihminen on oikea aarre sellaiselle, joka osaa tutkia omaa mieltään. Asioilla on usein syynsä, ja oma ärsyyntyminen saattaa kertoa henkisen kasvun mahdollisuudesta. Harrastaessaan (vasta-)aggressointia osallistuu palkinnottomaan ajantuhlauskisaan, jossa on vain häviäjiä.
Jos ja kun omat asiat ovat hyvin, ei keskity valittamaan sateesta vaan ihailee sateenkaarta. Todellisuudelta ei tarvitse sulkeä silmiään, mutta prioriteetit on hyvä olla: jos säntäilee arvostelemaan jokaista maailman epäkohtaa, ei ehdi hengittääkään.
Olennaista on pitää ensisijaisesti huolta omasta elämästään ja omista asioistaan, koska niihin voi vaikuttaa, toisin kuin jonkun toisen saati koko muun maailman käytökseen.
Hyvinvoiva ihminen on voimavara siinä missä maailmaa arvosteleva valittaja antaa elämänsä lipua ohitseen.
Kannattaako edes näennäisesti myöntää mokanneensa, jos ei itse usko sanoihinsa eikä muuta tapojaan edes kokeeksi?
Kun on täynnä pyhää vihaa kaikkia menneisyydessään vaikuttaneita kiusaajia kohtaan, miksi laittaa elämäänsä tullut uusi ihminen sijaiskärsijäksi ja tehdä hänelle yhtä pahaa
Menneisyydessä eläminen.
Tuplastandardien invaasio.
Selkärangattomuus.
Hiljaisuuden muurit.
Väistelytaktiikka.
Selittelyviidakko.
Ehdottomuus.
Vähättely.
Tyhjyys.
Pimeys.
Pelko.
Millaistakohan on elää maailmassa, jossa ympärillään olevat ihmiset ovat väärässä, pässejä, kusipäitä ja joita pitäisi saada vedellä avarilla naamaan ns. opetusmielessä?
Minkä sävyn musta on sellaisen sielu, joka alkaa haastaa riitaa kavereidensakin kanssa, jos ei saa riitaa aikaiseksi ventovieraiden kanssa, ja ajettuaan läheisensä pois syyllistää näitä lähdöstä?
Miten rikkinäinen onkaan sellaisen mieli, joka tietää ja näkee toimivansa toistuvasti ja tietoisesti väärin ja satuttavansa tällä läheisiään, muttei silti muuta tapojaan?
Miten pelokas ja pieni lapsi onkaan piilossa siellä vittuilun ja omien totuuksien julistamisen suojamuurien takana?
Surullista, etteivät kaikki pienet pelokkaat lapset saa tilaisuutta kasvaa terveiksi aikuisiksi, vaan jäävät pimeyteen suojamuurien taakse.
Surullista, mutta ei sattumaa, vaan usein vain pelon ohjaama valinta.
Jostain ne vaan putkahtivat kotiini. Saattoivat tulla uuden asukkaan jalanjäljissä.
Ensin oli kyse pienistä asioista. Niitä oli paljon ja ne olivat erivärisiä. Pinkit olivat lähinä ajattelemattomia ja lyhytnäköisiä, vihreät olivat rasittavia purnutuksineen, violetit luulivat itsestään liikoja. Osa niistä ärsytti minua, ja osaan sopeuduin. Ne eivät sopeutuneet minuun. Kuitenkin opin elämään senkin kanssa. Kyseessähän on kuitenkin pienet asiat, ajattelin.
Sitten kuvioon alkoi ilmestyä keskikokoisia asioita. Niitä oli vähemmän kuin pieniä asioita, ja ne olivat kaikki eri harmaan sävyisiä, mutta ne olivat äänekkäitä ja joustamattomia ja haastoivat riitaa. Pyysin niitä käyttäytymään paremmin tai vaikka asumaan pihalla, ettei minun tarvitsisi kohdata niitä jatkuvasti, mutta ne eivät piitanneet pyynnöistäni. Enkä minä hennonnut häätää niitä pois. Olivathan ne loppupeleissä vain vähän isompia kuin pienet asiat, joihin ehdin jo sopeutua.
Lopulta paikalle ilmestyi Oikeasti Iso Asia. Se oli mahtipontisen musta ja mattapintainen. Se pilasi pelkällä läsnäolollaan mielialani. Käytin ymmärrykseni rippeet ja koitin elää piittaamatta siitä, että Oikeasti Iso Asia haiskahti pahalle ja töykeästi (ja tahallaan, siitä olen varma!) runnoi minua ahtautuessaan istumaan sohvalle viereeni.
En ystävystynyt Oikeasti Ison Asian kanssa, mutta jotenkin ajan kanssa totuin sen läsnäoloon, vaikka tiedostin sen unissanikin. Opin myös istumaan sohvan reunalle jättäen valmiiksi tilaa pahanhajuiselle kutsumattomalle vieraalle. Koitin olla suvaitsevainen ja ymmärtää Oikeasti Isoa Asiaa. Sillä oli varmasti syynsä olla sellainen kuin se oli.
Eräänä iltana sain henkisen herätyksen henkisen avarin muodossa. Oikeasti Iso Asia oli kutsunut kylään muita Oikeasti Isoja Asioita, ja ne kaikki olivat asettumassa taloksi.
Avasin suuni ja avauduin kunnolla. Valitsin sanani tarkasti ja osuvasti. Kerroin mitä mieltä olin tilanteesta.
Oikeasti Iso Asia jähmettyi paikoilleen ja sitten käveli ulko-ovelle. Muut Oikeasti Isot Asiat seurasivat sitä. Ovella koko porukka pysähtyi ja empi hetken. Sitten Oikeasti Iso Asia taittui kokoon ja alkoi kutistua. Siitä tuli keskikokoinen asia. Se pyysi anteeksi, avasi oven ja luiskahti ulos jo pikkuisena asiana. Väriltään se oli läpikuultavan harmaa. Muut Oikeasti Isot Asiat seurasivat perässä. Osa kutistui, osa vain haaleni.
Käännyin katsomaan nurkkaan, jossa keskikokoiset asiat tykkäsivät hengailla. Nurkasta kuului jännittynyttä nuhaisten nenien kautta hengittämistä. Kysyin laumalta, mitä mieltä he ovat ulkona asumisesta ja/tai käytöstapojen opettelemisesta. Yksi keskikokoinen asia laski katseensa alas ja toinen alkoi itkeä ääneen.
Pysyin lujana. Kerroin keskikokoisille asioille, ettei minulla ole mitään heitä vastaan, mutta etten halunnut heitä asumaan kotiini. He voisivat tulla kyläilemään, jos lupaisivat olla vähemmän ärsyttäviä.
Keskikokoiset asiat ehdottivat sopimusta: he saisivat tulla toisinaan kylään eivätkä olisi enää äänekkäitä eivätkä haastaisi riitaa, vaan opettelisivat kunnioittamaan kotiani ja olemaan rakentavampia.
Pienet asiat tutisivat valmiiksi, kun olin paiskannut kättä keskikokoisten asioiden kanssa. He tiesivät, että heidän vuoronsa oli koittanut. Yksi pinkki pieni asia ehti muuttua kauhusta hennon roosan väriseksi, ja yksi vihreä oli kavereistaan poiketen todella pahoinvoivan sävyinen. Kaikkien alahuuli väpätti ja silmät olivat kosteat.
Kysyin, mitä mieltä pienet asiat olivat itsestään. Yksi liilanvärinen kertoi, että hän on mielestään aivan huippu tyyppi. Roosanvärinen muksaisi sitä, ja pahoinvoivan vihreä näytti puklaavan ihan kohta.
Ehdotin, että pienet asiat saisivat toistaiseksi jäädä, mutta muuttaisivat pikkuhiljaa värejään ja lopulta myös kotini ulkopuolelle. Hekin olisivat tervetulleita kyläilemään, kunhan käyttäytyisivät asiallisemmin.
... Posti toi hauskannäköisen kirjekuoren, jonka postimerkkien kieltä en tunnistanut. Kirjeessä sekalauma kauan sitten poislähteneitä pieniä ja keskikokoisia asioita kiitti minua. Kuvassa he olivat kaikki keltaisia ja hymyilivät. Yksikään ei vaikuttanut ärsyttävältä. Jos en olisi tiennyt totuutta heistä, olisin voinut ikävöidä niitä pelkän kuvan perusteella.
Kannatti, ajattelin, vaikkei se helppoa ollut. Riittää, että nurkissani pyörii muutama Oma Pieni Asiani.
Jotkut asiat pitää tajuta ihan itse. Sitä ennen niistä voi kuunnella kavereiden ja tuntemattomien kertomuksia tajuamatta niitä kunnolla jos lainkaan. Päällisin puolin saattaa olla jopa samaa mieltä, mutta sisimmässään on edelleen täynnä niin epäselviä kysymysmerkkejä, että kokonaisuus on vain helpointa työntää pois mielestään.
Hiljalleen muodot ja värit alkavat asettautua paikoilleen, ihan kuin mustavalkomykkäelokuvaa olisi asteittain päivitetty puheella ja väreillä. Asiat sekä saavat syvyyttä että samalla pelkistyvät selkeäksi yhdeksi sanomaksi: näinhän se asia on, en vain halunnut myöntää sen olevan noin.
Asian tarkastelu ilman pehmentävää ja peittävää selittely- ja puolustuskalvoa sattuu silmiin. Vielä enemmän sattuu sinne silmien taakse, aivoihin, tunteisiin, mutta se on hyvää kipua, kasvukipua. Sitä saattaa säikähtää näkemäänsä ja koittaa järkeillä sen pois. Paluuta ei kuitenkaan ole. Pilvitorni on rikki ja sen palikat hajallaan ympäriinsä.
Kaiken haikeuden, särkyneiden unelmien ja puhkaistujen illuusioiden keskellä silti tuntuu hitusen paremmalta kuin pitkään, pitkään aikaan. Keuhkoihin mahtuu tavallista enemmän ilmaa ja olo on kevyt. Samanaikaisesti itkettää ja naurattaa, surettaa ja on iloinen olo.
Rehellisyys vapauttaa.
Riittävä ja laadukas yöuni.
Flunssakaudesta huolimatta vahvistunut terveys.
Tuntemattomien hymyjä.
Yhden tavoitteen saavuttaminen ja toisen ylittäminen.
Rakkaat ja läheiset.
Hyvä mieli.
