Dia's diaries

Karukosken uusin elokuva on loistava, suosittelen!

Mielensäpahoittajasta nousi erityisen hyvin esiin päähahmon lausahdus: "Minä niin kovasti pahoitan mieleni siitä kun asiat sanotaan suoraan."

Suorapuheisuutta on tietysti monenlaista. Asioita voi pamauttaa päin naamaa sanojaan valikoimatta, tai sitten viestinsä sisällön voi pitää etusijalla hukuttamatta sitä tökerön ulkomuodon taakse. Viestinsä voi rakentaa myös aivan liian pehmeäksi, jolloin ydinajatus voi hukkua yliymmärtämiseen.

Mielensä voi pahoittaa myös erittäin korrektista viestistä, vaikka se olisi rakentavassa muodossa, aiheesta, hienotunteisesti kahden kesken ja sopivaan aikaan annettu. Jotkut eivät kestä oman epätäydellisyytensä kohtaamista, sen kieltäminen kun on niin paljon helpompaa.

Jotkut eivät kestä oman keskeneräisyytensä ja epätäydellisyytensä kohtaamista, mutta vaativat muille rangaistuksia ja tuomioita heidän keskeneräisyydestään. Näiden ihmisten kanssa asioidessa on tullut opittua lisää itsekritiikkiä, mistä olen erittäin kiitollinen. Muidenkin virheistä voi oppia.

Taannoin eräs ihminen luetteli listan toisen ihmisen vikoja ja puutteita, ja sai vastaukseksi: "Nämä ovat samoja asioita, joita sinä teet päivittäin. Miksi minun pitäisi olla edesvastuussa sinulle ja selitellä tekemisiäni, jos sinä pidät näitä samoja asioita omalla kohdallasi täysin oikeina ja oikeutettuina tekoina?" Listan luetellut ihminen punastui, suuttui, meinasi tukehtua omaan sylkeensä ladellessaan solvauksia ja lopulta juoksi tilanteesta pois ovet paukkuen yrittämättäkään luoda rakentavan keskustelun ilmapiiriä.

Tunsin puhdasta sääliä ripauksella empatiaa tätä muita syyllistänyttä ja oman epätäydellisyytensä kanssa yllättäen vastatusten joutunutta henkilöä kohtaan. Mahtoi olla hankalaa, kun piti ihan karata paikalta, aikuinen ihminen - vaikka fyysinen ikähän on vain elinvuosien mittari, ei älykkyyden eikä juurikaan minkään muun.

Ihminen voi juosta karkuun muita, mutta itseään hän ei pääse pakoon. Itseään pakenevan ihmisen elämä on näennäisesti kunnossa vain sen lyhyen hetken aikaa, kun hänen todellien luonteensa ei ole vielä tullut tutuksi hänen uusille tuttavuuksilleen. Mitä enemmän hän luettelee maailman vikoja ja valittaa niistä sekä vaatii muita tilille, sitä pahemmin hän voi itse, ja noidankehän voi katkaista vain katsomalla peiliin ja aloittamalla maailman muuttamisen itsestään.

Jokainen valitsee itse puhumisen ja tekemisen tasapainon samoin kuin rehellisyyden laajuuden: itselleen ja muille vai edes itselleen.

Illalla roikkuessani rennosti pää alaspäin nilkkojen varassa (treeni, ei mikään mafiajuttu) eräs mielikuva ilmestyi päähäni ja kappas, olo pysyi hyvänä siitä huolimatta, että yleensä mieliala olisi laskenut muutaman asteen lähemmäs nollaa. Menneisyydessä syyllistyin asioista, jotka eivät koskaan olleetkaan hallinnassani, ja kannoin raskasta taakkaa, joka ei ollut minun.

Olin jo aiemmin päivällä rullannut ajatusvyyhtiä auki ja päätynyt löytämään selityksen mielialan laskulle aiempina kertoina. Iso sotkuinen solmuvyyhti oli nyt avattu ja piti enää laittaa langat järjestykseen. Sen ehtii vielä, mutta ensin lähdin vahvistamaan tätä uutta fiilistä.

Kokosin päässäni värikästä kollaasia muistamisen arvoisista asioista:
... Aurinkoinen keittiö, aamupala katettuna pöytään ja sanat "Ole just tuollainen kuin olet. Mä tykkään susta juuri tuollaisena."
... Ensimmäiset "Mä rakastan sua" -sanat. Vaikkakin sanottuna taulutelkkariin päin eikä minulle kasvokkain :D
... Vuolaat kyyneleet ja sanat "Mä itken koska olen niin onnellinen."
... Kiitollisuus ja "Mä saan niin paljon enemmän kuin annan tai odotin."
... Pelkojensa tunnustaminen. Toteutumatta jäävien lupausten rehellinen ja avoin peruminen.
... Välittäminen. Arvostus. Vastavuoroisuus.

Muistoja on paljon enemmänkin, suurin osa pysyy yksityisyyden verhon takana. Hyvä olo vahvistui tässä kohtaa jo niin voimakkaaksi, että pepsodent-hymy suorastaan liimautui huulilleni ja näytin varmaan vähän oudolta kun muiden samaa sarjaa ahertavien naamat näyttivät lähinnä keskittymisen tappoilmeitä.

Standardejaan on paha (ja vaikea) mennä alentamaan, koska hyvään tottuminen on helppoa. Totuttuaan hyvään sitä ei enää muista arvostaa, vaan alkaa pitää itsestäänselvyytenä ja pyrkii eteenpäin, ylöspäin, vielä suurempiin saavutuksiin ja tasoihin. Odotukset kasvavat jopa huomaamatta. Pian sitä on onneton, vaikka olisikin jo saavuttanut paljon enemmän kuin koskaan uskoikaan saavuttavansa.

Omatoimisena, aktiivisena ja pitkälle jalostuneen perfektionismin omaavana ihmisenä olen tottunut tiettyyn tasoon saavuttamisessa, asenteissa, elämässä. Usein unohdan helposti, että tasoni ovat helppoja ja itsestäänselviä vain minulle. Muille ne eivät välttämättä ole sen vaikeampia, mutta niille ei ole samanlaista tarvetta. On epäreilua mitata muita omatekoisella mitallaan. Joskus täytyy vaan luopua ihmisestä sen sijaan, että yrittäisi liikaa yhteensovittamista - yksin.

Muistan sanat "Mun on parempi olla sun kanssa kuin ilman sua" ja viimeisenä "Menetän siis hyvän ystävän". Silloin pidin niitä jos ei suoraan valhellisina, niin ainakin erehdyksenä. Sanat eivät täsmänneet siihen, mitä näin ja koin tehtävän ympärilläni ja itselleni, ja ahdistuin ristiriidasta niin paljon, että lopulta luovutin ja lähdin pois.

On vapauttavaa päästä siihen vaiheeseen, jossa muistaa kyllä kaikki kataluudet ja kamaluudet, sekä omat että toisen, mutta on valmis vihdoinkin antamaan anteeksi ja jättämään ne rauhaan. Ne ovat jo riekaleina riepottelusta, likaisia kuljettuaan mukana kymmenissä taskuissa ja laukuissa, haiskahtavat mädälle ja tuntuvatkin niljakkailta. Ennen kaikkea ne ovat tänään turhia, koska tänään on hyvä päivä olla ja elää uutta. Nyt mädät muistot jäävät taakse maatumaan ja muuttumaan joksikin hyödylliseksi tai vain katoamaan.

Minä olen päästämässä irti mielikuvistani niistä ihmisistä, joita ei enää ole olemassa. Onneton ja väsynyt versio itsestäni on jo niin käsitelty, niin historiaa ja tilalla on onnellinen ja vahvistunut Uusi Minä. Haluan uskoa, että toiselle kävi samoin tai jos ei vielä käynyt, että niin käy pian.

Joskus vahvin ja rakastavin (vaikkakin sillä hetkellä myös raastavin) teko on se, että päästää irti ja lähtee pois. Mitä tapahtuu kuin itsestään tai mitä saa tapahtumaan sen jälkeen, selviää vasta aikanaan.

Joskus on parempi mennä kauas pois ja muistaa toisesta ne hyvät asiat sen sijaan, että jää viereen etsimään, löytämään ja tutkimaan yhä uusia ja uusia vikoja.

Tutkimustenkin mukaan ihminen muokkaa muistiaan tiedostamattaankin, ja myös muisti itse muokkautuu ajan kuluessa. Yksityiskohdat voivat vaihtaa paikkaa ja muotoaan ja kadota täysin tai ilmestyä kuin tyhjästä. Saman seurueen ihmiset voivat muistaa paitsi hyvin erilaisia, myös täysin vastakkaisia versioita illan tapahtumista.

Muistiin voidaan jopa istuttaa valhemuistoja. Kuulusteluissa tai oikeudenkäynneissä saatetaan esittää johdattelevia kysymyksiä, jotka sisältävät epätotuuksia tai ehdotuksia, ja kuulija saattaa alkaa uskoa niihin ja kertoo jatkossa tarinaansa jo näiden istutusten kanssa.

Myös ihan tavallisessa arkielämässä tapahtuu näin. Erovaiheessa tai erouhan alla aivot saattavat huijata näkemään kumppanin yhtäkkiä todella täydellisenä, josta ei missään nimessä saa päästää irti. Myöhemminkin "aika kultaa muistot", eikä toisen virheitä enää muisteta.

Rehellisyys voi olla joillekin vaikeaa. Siinä joutuu katsomaan peiliin ja keskittymään vain näkemäänsä, ilman että voi osoitella sormellaan muiden suuntaan. Suoraselkäisyys on ihailtavaa, mutta kokemuksesta tiedän sen myös vaativan kantajataan paljon. Epämukavuusalueelle meneminen on oikeasti todella kivaa, siinähän oppii aina uutta!

Rakas eksäni useamman vuoden takaa sanoi heti alkumetreillä, että tanssiharrastus näkyy ryhdistäni. Sama ihana mies jaksaa vieläkin naureskella, että kävelen "nenä pystyssä" ja hukkuisin jos alkaisi sataa :D Suoraselkäisyys on parhaimmillaan, kun se on sekä fyysistä että henkistä.

Olen huomannut, miten jotkut ihmiset kantavat mukanaan joitakin menneisyytensä asioita ja ovat matkan varrella muokanneet ne täysin uudenlaiseksi. Olen kuullut useamman vuoden sisällä samojen tarinoiden yhtä uudistuvat versiot, ja otettuani puheeksi asian olen kohdannut aitoa hämmästystä: kertoja ei muistanut muuttaneensa mitään ja oli jopa unohtanut ensimmäiset versiot kokonaan.

Joku oli onnistunut muokkaamaan kokemistaan kauheuksistaan jopa hauskan tarinan, jolla naurattaa kuulijoita. Samalla hän terapioi itsensä eroon koko kauheudesta. Joku toinen taas keskittyi niin vatvomaan toisen ihmisen pahuutta, että maalasi tästä pienestä essuun pukeutuneesta kotihiirestä verenhimoisen lentokrokotiilin ja kertoi tarinaansa eteenpäin jo uudistetussa muodossa ihan tosissaan siihen itsekin uskoen.

Muokkaamalla muistiaan ihminen voi myös tehdä itsestään joko onnellise(mma)n tai onnettoma(mma)n.

Mikäli ihminen nostaa muististaan toistuvasti negatiivista infoa, oli se totta tai ei, hän kehittyy pessimistiksi, joka:
- vihaa menneisyyttään
- tykkää luetella kokemiaan epäoikeudenmukaisuuksia
- häpeää vuosienkin päästä joitakin pikkumokia
- pelkää tulevaisuutta
- ennakoi vahvasti pahoja tapahtumia tuleviksi
- aiheuttaa itselleen lisää hallaa
- rauhoittuu vasta varmistettuaan, että "päivän paha" on toteutunut
- lietsoo stressiään
- keskittyy ongelmissa vellomiseen
- menettää kyvyn nähdä ratkaisuja
- masentuu ja on onneton.

Mikäli ihminen nostaa muististaan etusijalle hyviä kokemuksiaan ja muistojaan, hän kehittyy optimistiksi, joka:
- kokee kiitollisuutta
- suhtautuu maailmaan uteliaasti ja tiedonjanoisesti
- toivoo muille hyvää
- keskittyy hyviin asioihin
- jaksaa enemmän pienemmällä liekillä
- ilahtuu pienistä itsestäänselvyyksistä
- vahvistaa hyvinvointiaan ja tyyneyttää
- lujittaa terveyttään
- kehittää ongelmanratkaisukykyään
- korjaa, parantaa, kehittää, rakentaa
- päästää luovuutensa valloilleen
- elää merkityksellistä ja sisältörikasta elämää
- on tyytyväinen
- tiedostaa voimavaransa ja soveltaa niitä
- on luontevasti tukena myös muille kulutamatta samalla itseään puhki

Parhaimmillaan kultakalan muistille voi nauraa. Nauretaan vaan, sehän pidentää ikää! Pessimisteille jää näin enemmän aikaa luetella maaiman virheitä ja surkutella niitä, ja optimistit saavat lisäaikaa ihailla auringonvaloa ja kastehelmiä.

Jokainen valitsee itse. Kyseessähän on asenne.

Karvisen tekemänä tuo saattaa hymyilyttää. Ihmisen tekemänä tuo saa lähinnä ottamaan reippaasti etäisyyttä kyseiseen ihmiseen.

Mielensä pahoittamisen päivä on Finnkinon mukaan 5. syyskuuta.

Olisi mielenkiintoista nähdä maailma, jossa olisi Virallinen Kitinäpäivä tasan kerran vuodessa, ja muu aika olisi käytetty terveellisellä tavalla elämänlaadun parantamiseksi ja hyvinvoinnin ylläpitämiseksi.

Passiivisen odottelun sijasta toimin itse tavalla, josta on hyötyä sekä minulle että ympäröivälle maailmalle. Tein pari kuukautta sitten päätöksen, joka tuntui vaikealta: olinhan tottunut wanhaan kaavaan, joka kaikessa epätäydellisyydessään ja rasittavuudessaan oli tuttu ja turvallinen sekä tarjosi välitöntä, vaikkakin lyhytvaikutteista, mielihyvää.

Nyt kaikki asiat, jotka hiersivät ja ärsyttivät silloin, ovat muuttuneet! Osaan olen vaikuttanut aktiivisesti itse ja osa on vain muuttunut sen seurauksena, että laitoin koneiston liikkeelle.

Elämä on ihanaa, kunhan sitä osaa arvostaa ja elää todellisuudessa, tässä päivässä.

Tulipa tässä eräänä päivänä (taas kerran) käsiteltyä miesten ja naisten keskinäistä erilaisuutta: hormonit, aivokemia, ajattelutapa, käytös, maailmankatsomus...

"Puhtaasti" 100 %-sesti feminiinisiä naisia ja maskuliinisia miehiä on loppujen lopuksi hyvin vähän. Piirteitä on paljon, ja niitä esiintyy sekaisin molempien sukupuolten edustajissa. Tämänkin takia yleistykset johtavat useimmiten harhaan.

Naisiin liitetään emotionaalisuus, ja toisinaan siitä kuulee puhuttavan huonona piirteenä. Joitakin ihmisiä - niin miehiä kuin naisiakin - sanotaan drama queeneiksi siksi, että he eivät piilottele tunteitaan vaan ovat avoimesti omia itsejään. Kuka määrittelee sen, mikä on "liikaa"? Entä jos rajojen kriitereinä onkin määrittelijän omat estot, omat näkemykset, omat kokemukset ja omat pelot? Miten laajasti ne saavat (ja millä perusteella) määritellä toisen käytöstä tai persoonaa?

Olen tavannut ihmisiä, joita voisi kuvailla myös kuiviksi korpuiksi. Osa näistä ihmisistä on myös varuillaan, osa rennompia, mutta molempia yhdistää logiikan ylivalta tunne-elämästään. He ovat useimmiten hyvin pidättyväisiä, osa jopa pelkää jalansijan antamista omille tunteilleen. Nauraminenkin tapahtuu käsi suun edessä ja ääneti.

Pidän lokerointia hyödyllisenä vain ymmärtämisen kannalta. Lokeron muuttuessa leimaksi ja peittäessä henkilön alleen kyseessä on virhe, joka vääristää ja tuhoaa tuomatta juuri mitään todellista arvoa.

"Naisten logiikka" on halventava ilmaisu. Silti moni mies eksyessään pyörii ympyrää tai ajaa kymmeniä kilometreja väärään suuntaan, vaikka voisi kysyä tietä. Onko tämä järkevää? Ei. Onko sille selitys? Kyllä.

Dinosaurusaikaan miehen piti osata suunnistaa selviytyäkseen. Nainen ei poistunut kovin kauaa kotoa, siksi naiselle ei ei olekaan häpeäksi "osaamattomuus" lukea vuoria ja aurinkoa suunnistaakseen tuntemattomassa ympäristössä. Mies taas kokee helposti olevansa jotenkin vajavainen, ellei osaa osoittaa pohjoista ilman kompassia keskellä ventovierasta betoniviidakkoakin.

Paljon vitsejä on kuultu siitä miten naiset shoppailevat tuntikausia vailla varsinaista määränpäätä. Ihan vastaavaa toimintaa toteuttaa myös kanavasurffaileva tai venemoottoreita silittelevä venetön urbaani mies. Kummallakin sukupuolella on oma tapansa lepuuttaa aivojaan ja turvallisesti toteuttaa "järjetöntä", primitiivistä puolta itsestään, jolle ei ole enää olemassa varsinaista outlettiä betoniviidakoissa.

Naiselle on ominaisempaa prosessoida asioita puhumalla. Mies ajattelee hiljaa itsekseen, kunnes on keksinyt ratkaisun. Yhteentörmäys ja ymmärtämättömyys on melkeinpä oletuslähtötilanne.

Mies tuottaa vuorokaudessa 7.000 sanaa. Nainen tuottaa 24.000 sanaa. Ymmärrän hyvin, ettei mies jaksa prosessoida kaikkea. Ymmärrän myös, että naista harmittaa se minkä hän näkee tuppisuutena. Tarvitaan ymmärrystä ja vastaantulemista, jotta yhteistyö alkaa toimia. Kenenkään ei tarvitse muuttaa persoonaansa, vaan muokata toimintatapojaan sen verran, että välttyy turhautumiselta perusasioissa.

Aivan kuten homot eivät "valitse" suuntautumistaan eivätkä vauvat ihonväriään, eivät naisetkaan "valitse" olla itkuisia ja ärtyviä kerran kuussa eivätkä miehet "valitse" olla aggressiivisempia kuin naiset.

Erilaisuus on olemassa. Sillä on merkityksensä ja tarkoituksensa. Olisi hyvä ymmärtää sitä, soveltaa ja hyödyntää sitä sen sijaan, että arvostelisi sitä tai pyrkisi siitä pakottamalla eroon.

Toki hyväksyn sen faktan, että moni valittaa tai arvostelee tutustumatta asiaan laajemmin. Heillekin on tässä maailmassa tilaa. Olen vain valinnut minimoida kanssakäymiseni heidän kanssaan, koska väsyn heidän yksinkertaisuuteensa tai oppimattomuuteensa. Minusta he voisivat myös vain minimoida kosketuksensa kaikkeen mikä ei heitä miellytä.

Ja sitten jos koko maailma on "väärä", on aika katsoa peiliin. Sieltä voi löytää sen ihmisen, jonka on aika tarkistaa asenteensa voidakseen paremmin.

Annan elämääni tuleville uusille ihmisille ns. luottamuslimiitin: kyseinen ihminen vaikuttaa itse ihmissuhteeseemme. Oma kanssakäymiseni voi vaikuttaa kyseisen ihmisen toimintaan ja valintoihin, sen tiedostan.

Uuden ihmisen luottamuslimiittiin eivät kuitenkaan vaikuta häntä enempää muut ihmiset, kuulopuheet eikä menneisyyteni.

Yksittäiset ihmiset ovat valehdelleet minulle. Yksittäiset ihmiset ovat käyttäneet minusta omaamaansa arkaluontoista tietoa minua vastaan sekä hyötymis- että satuttamistarkoituksessa. Yksittäiset ihmiset ovat asettaneet minut vastuuseen muiden ihmisten teoista. Yksittäiset ihmiset ovat syyllistäneet minua omista valinnoistaan ja virheistään.

Nämä ovat olleet näiden yksittäisten ihmisten valintoja mm. pelon, pelkuruuden, osaamattomuuden, häpeän, taitamattomuuden tai yksinkertaisuutensa takia.

Yksittäiset ihmiset ovat antaneet minulle tunnustusta, rakkautta, osoittaneet kunnioitusta ja arvostusta. Minusta on välitetty, seuraani on hakeuduttu ja minua on kiitetty avusta ja olemassaolosta.

Maailma on sekoitus kaikkea ja kaikenlaista. Siitä voi valita itselleen sen, mihin haluaa keskittyä, sen perusteella, haluaako valittaa vai vaikuttaa. Pelata pelejä vai elää tosissaan.

Joku valitsee olla hiljaa tosielämässä mutta huutaa ja sotia netissä. Joku valitsee olla kohtaamatta häpeäänsä ja satuttaa sen seurauksena teoillaan muita ihmisiä. Joku antaa periksi pelolleen ja menettää ehkä elämänsä tilaisuuden. Joku ei vain mieti, mutta tekee.

Pidän tärkeänä sitä, että vaikkei voisi kohdata ulkomaailmaa tai kertoa sille ajatuksistaan, pysyisi rehellisenä itselleen. Silloin on helpompi kasvaa vahvaksi ja jossain vaiheessa hylätä korvaavat toiminnat ja alkaa elää oikeaa elämää, sekä näyttää maailmallekin oman läpinäkyvyytensä ihmisenä: vailla häpeäsalaisuuksia tai pelkoestoja.

Minä uskalsin uskaltaa, ja siihen tarvittiin vain minua itseäni. Uskallus palkittiin, se siis kannatti.

Kannattamisen määrittelin itselleni näin: vaikka en aina saanutkaan vastausta kysymyksiini, ainakin olin kysynyt enkä ainakaan jättänyt tekemättä sitä, mikä oli itsestäni kiinni.

En jäänyt jossittelemaan enkä ainakaan harmittele vuosien päästä, että jätin tekemättä sen mitä halusin, koska uskallusta puuttui ja annoin periksi peloille.

Joskus tajuaa kantavansa naamiota, joka ei olekaan tiettyjä sosiaalisia tilanteita varten eikä toimi defenssinä uhkia vastaan.

Joskus naamiollaan huijaa myös muita, mutta enimmäkseen itseään. Naamio saattaa olla kasvanut ihoon tai vain unohtunut ottaa pois ja muuttunut huomaamatta siksi, mitä pitää oikeina kasvoinaan.

Egonsa ohittaminen vie joskus hyvinkin hämäriin paikkoihin. Niissä ollessaan kuitenkin tietää olevansa jos ei perillä, niin ainakin hyvin lähellä sitä, mikä oikeasti, aidosti ja eheästi on.