Dia's diaries

Taas näitä avohoitopotilaita... Mua vastapäätä tuli istumaan ihan normaalin näköinen mies, noin 35-vuotias, sinänsä mitäänsanomattoman tavallisen näköinen. Kunnes buginsa iski päälle ja äijä alkoi

- vimmatusti raapia päätään (hiukset eivät todellakaan olleet erityisen freesinnäköiset)
- hinkata sormia yhteen ja ripotella päästään irronnutta paskaa lattialle
- nuuhkia sormiaan
- murista ja mumista itsekseen
- nuolla rystysiään.

Samalla ilmeisesti hinkaamisen/raapimisen tuloksena hänen päästään alkoi erittyä jokin todella imelä haju. Onneksi olin jäämässä seuraavalla pysäkillä, muuten olisin varmaan oksentanut. Naurattikin muuten aika helvetisti.

Tämäkin olisi muuten kuulunut maanantaiosastolle.

Tänään se iski taas, vaikken tehnytkään mitään väärin enkä ketään kohtaan väärin. Tein vain pienen ja hyvin lyhytaikaisesti vaikuttavan ratkaisun, jossa asetin oman hyvinvointini sen enempää päätöstäni puntaroimatta ja kyseenalaistamatta kaiken muun edelle.

Vaikka mitenpäin pyörittelisin tilannetta, en löydä siitä mitään negatiivista, ainakaan omasta mielestäni enkä myöskään objektiivisesti katsottuna eli jos vaikkapa joku tuttu tai tuntematonkin olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt vastaavan ratkaisun.

Jostakin se syyllisyys kumpuaa. Ajattelenkohan muiden puolesta? Aivan varmasti. Kannattaako se? Ei todellakaan. Tiedänkö tämän? Kyllä. Miksi siis tunnen syyllisyyttä? En todellakaan osaa vastata. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Nyt tekis mieli pysytellä yksin himassa. Kännykkä pois päältä, ovet lukossa ja verhot tiukasti kiinni.

Miten ihmeessä yksinkertaiset asiat saavat tajuttomia mittasuhteita?