Jos ihmistä sanojensa mukaan "ärsyttää" jokin asia, "vika" ei välttämättä ole asiassa itsessään. Aika usein kyse onkin neutraaleista asioista yhdistettynä ärsyyntyjän omaan historiaan tai persoonaansa. Tätähän ei ärsyyntyjä huomaa, koska on helpompaa osoitella sormella pois päin itsestään ja hokea: "Tuo on väärin/virhe!" vain koska hän ei itse pidä siitä. Looginen virhe, kun oman tunteensa takia leimataan jokin asia huonoksi.
Jo pelkkä ilmaisumuoto "minua ärsyttää" on harhaanjohtava. "Minä ärsyynnyn" on toimivampi, sillä esim. värikäs kuva tai toisen ihmisen hymy eivät itse kävele ärsyyntyjän luokse, kotiinsa, naamaansa kiinni eivätkä väkisin herätä hänen huomiotaan, vaan ärsyyntyjä itse huomioi ne ja valitsee reagoida niihin omalla tavallaan. Reaktiollaan ärsyyntyjä myös viestii, ettei hyväksy näitä asioita, ja siihen hänellä on oikeus. Kuitenkin näiden asioiden leimaaminen yleimaailmallisen huonoiksi sekä yritys pyyhkiä nämä asiat pois maailmasta ovat jo aggression tunnusmerkkejä.
Minä olen joskus ärsyyntynyt sellaisista ihmisistä, jotka esim. röyhkeästi istuvat toisten pöytiin tönien samalla pöydässä istujia sivummalle ja sekaantuvat muiden keskusteluihin, ihan kuin heillä olisi oikeus tehdä niin vain siksi, että kyseinen pöytäporukka ole salaisessa yksityiskabinetissa aseistautuneen supersankarijoukon vartioimana.
Miksi minä sitten ärsyynnyin näistä iholle tungettelevista huomionhakuisista riitapukareista? Koska he laittavat omat valintansa muiden vastuuksi, heittäytyvät vastuuttomiksi kakaroiksi ja vaikeuttavat käytöksellään (joskus jopa tietoisesti) muiden elämää. He uhmaavat ja rikkovat muiden henkilökohtaista tilaa ja sitten suuttuvat tilaansa puolustaville ihmisille. He tunkevat nenäänsä muiden asioihin ja loukkaantuvat verisesti, kun nämä osoittavat kakaramaisille riitapukareille ovea. He nimittelevät muita mutta suuttuvat, jos heille tehdään sanoin.
Kun ymmärsin tämän, en enää ärsyyntynyt. Käytöksen takaa näkyvä huomionkipeys ja yksinäisyyden sekä vailla huomiota jäämisen pelko ajaa näitä ihmisiä olemaan karumpia ja kulmikkaampia käytöksessään kuin mitä he ehkä todellisuudessa ovatkaan, koska heitä ajaa pelko ja heillä on paniikin rasvaama kiire onnistua. He koittavat väkisin painaa itsensä kiinni muihin tunteakseen lämpöä - tajuamatta, että yhteenkasvamiseen tarvitaan aikaa, tilaa ja molemminpuolista halua.
Ymmärtäminen lisää empatiaa. Silloin näille huutajille ei tee enää mieli sanoa: "Turpa kiinni, apina!" eikä näitä iholle tunkijoita tee mieli työntää väkisin kauemmas, mieluiten naamalleen kuralätäkköön, eikä näille "totuuksien torville" halua olla enää kinastelukumppanina. Jos he tulevat kohti, voin väistää, ohittaa ja jatkaa matkaani. Huuteluihinsa ei tarvitse vastata: yksin kirkuva ihminen on jo sinänsä surkuhupaisa näky. Heidän seuratessa voi ajatella heidän kaipaavan johdatusta, ja tiet/kadut nyt ovat pitkälti kaikkien kuljettaviksi tarkoitettuja. Antaa heidän siis vaeltaa.
Nyt voin tehdä väistöliikkeet sekä ohitukset, enkä enää edes hymyile: jotkut ärsyyntyneistä itsensä kadottaneista kiukuttelijoista vellovat jo niin syvällä omassa henkisten haavojen mätämeressä, että he ottavat hymynkin irvistyksenä ja ystävällisenkin sanan vittuiluna, ja käyvät heti katkeraan taisteluun omia, muulle maailmalle näkymättömiä, demonejaan vastaan.
Se on tietysti heidän valintansa.
