Selasin mielessäni päiväkirjan sivuja. Niitä, joita en koskaan täyttänyt. Luin mielessäni asioita, joita en koskaan kirjoittanut ylös. Muistin syyt siihen, miksi en ottanut kynää käteen enkä sotkenut valkoista viivoitettua paperia murheillani. En halunnut konkretisoida niitä. En halunnut käsitellä niitä taas kerran. En halunnut ikuistaa niitä. En halunnut jäädä asian kanssa yksin. En halunnut myöntää itselleni, että tässä tilanteessa on mahdotonta pärjätä yksin.
Ja miten siinä kävikään?
Isolla viiveellä otin kynän käteen ja vuodatin ajatukseni paperille. Rikoin sen valkoisen pinnan kaunokirjoituksella ja jatkoin, kunnes paperi oli täynnä. Viimeisen pisteen laitettuani käänsin paperin ympäri, koska sen läpilukemiseen tarvittiin voimia, joita minulla ei sillä hetkellä ollut. Myönsin, että ylimitoitin kykyni ja etten luovuttanut ajoissa. Pidin luovuttamista heikkouden osoituksena ja jaksamista uskollisuutena ja rakkautena.
Unohdin vain rakastaa itseäni.
Kyyneleet kaarsivat poskia pitkin, tipahtelivat paperille ja edessäni olevaan maitokahviin. Tunsin, kuinka kyynelvanat kutittivat ihoa kuivuessaan ja katselin ihosta irronneiden kyynelpisaroiden pöydälle jättämiä pieniä värittömiä läiskiä. Erilaiset musteläiskät. Assosiaatiot. Kirkkaus. Läpinäkyvyys. Selkeys. Niitä olin kaivannut ja nyt sain ne.
Laitoin kynän pois ja annoin käsien olla rennosti pöydälle. Sormet taipuivat hiukan ylöspäin ja käsien muoto muistutti kuolleita rapuja. Runollista. Not. Kuitenkin kuvaavaa. Toisen käden peukalon sormenpäätä nipisteli, käsi alkoi palella. Se luovutti lämpöä. Kuvittelin lämmön mukana luopuvani jostain muustakin. Mielikuva tuntui tilanteeseen sopivalta.
Asiat ja ihmiset muuttuvat ja katoavat. Muistot jäävät.
Vaalin hyviä muistoja ja hiljalleen päästän kokonaan irti satuttavista. Arkistoin muistiini sen kaukaisen ajan, jossa olin onnellinen ja ehjä. Sen jälkeen tulleesta pimeästa vaiheesta täynnä valheita, pelkoja, passiivisuutta, syyllistämistä, hylkäämistä, aggressioita ja laiminlyöntejä otan talteen kasvukipujen kautta tulleen arvokkaan opin. Itse pimeä vaihe loppui jo. Nyt on vain noustava ylös sen raskaan kylmän painon alta, hengitettävä keuhkot täyteen ilmaa, suoristettava selkä, katsottava aurinkoon ja iloittava siitä, että elää.
Surin pitkään, koska luulin luopuessani menettäväni jotain hyvää. Hyvä oli kuitenkin jäänyt menneisyyteen jo kauan sitten. Olematonta ei voi menettää. Suremisen arvoista ei siis enää ole olemassa.
Joskus kiinnipitäminen ja sitkeys on vahvuutta.
Joskus taas irtipäästäminen ja oman voimattomuuden myöntäminen on vahvuutta.
Minä tein molemmat.
Omasta valinnastani.
Aidosti.
Ensin rakkaudesta toiseen ja sitten rakkaudesta itseeni.
