Elokuvat

Eilen se iski. Huono omatunto. Ja syynä oli Spotify. Keskisuomalainen-lehti kertoi, että levy-yhtiö Sakara Records oli netonnut ruotsalaiselta musiikkialustalta 31,40 euroa siitä, että Mokoma-bändin biisejä oli kuunneltu biisikirjaston kautta 118 119 kertaa. Eli noin kaksi ja puoli eurosenttiä per sata kuunneltua biisiä.

Kuulostaa surkealta, mutta Sakaralle tiedoksi, että parempaa tiliä te teette kuin norjalaiset. Norjan Dagbladet raportoi taannoin, että paikallinen levylafka Junior Racing oli netonnut yli 55 000 Spotify-kuuntelukerrasta vain kahden Mäkin juustohampurilaisen verran, pari euroa.

Vaikka edellisessä blogissani digitaalisen musiikin tulemista päivittelinkin, olen tietenkin antautunut sen vietäväksi (kaikkea voi kokeilla, jos se on ilmaista). Ja kyllä, Spotify on aidosti kätevä konsepti. Mutta käyttäessäni sitä tunnen nyt jollain hämmentävällä tavalla itseni osasyylliseksi levy-yhtiöiden riistoon, vaikka ongelma ei kuitenkaan ole 5,5 miljoonassa käyttäjässä, vaan itse palvelussa. Se kun ei tuota juuri mitään kenellekään nykyisellä toimintamallillaan.

Viime vuonna Spotify AB:n liikevaihto oli vaivaiset 70 000 euroa ja kulut yli kolme miljoonaa euroa. Nopealla päässälaskulla kääpiösimpanssikin tajuaa, että jos banaanissa on pelkät kuoret, ei siitä paljon riitä muille jaettavaa.

Sori vaan Sakara, huonosta omatunnostani huolimatta aion edelleen jatkaa Spotifyn käyttämistä. Mutta ehkä vastaisuudessa keskityn kuuntelemaan vain suurten monikansallisten levy-yhtiöiden artisteja. Se on kaiketi eettisempää, kun ne saavat fyrkkaa niin paljon muualtakin. Tai ehkä pitää sen verran suosia suomalaista, että vastaisuudessa en kuuntele kotimaisia artisteja Spotifyssa, vaan ostan sen sijaan heidän CD-levynsä.

Sitä paitsi, eihän Spotifysta löydy edes Leevi and the Leavingsia.

Hesarissa oli juuri lyhyt juttu Hannu Aholasta. Aholaa kohtaan on vaikea olla tuntematta sympatiaa: perhe kuoli tulipalossa, takana on vuosien masennusputki. Kuka tahansa, joka on millään tasolla joutunut näkemään tai kokemaan tällaisia tilanteita tietää, että se on rankkaa. Verkkopelaamisen avulla Ahola saa kuitenkin pidettyä yllä sosiaalisia kontakteja ilman turhia paineita.

Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen: eräs mulkvisti pölli Aholan World of Warcraft -pelihahmon. Tapaukseen liittyy kaikenlaisia yksityiskohtia, mutta oleellista on tämä: kyseessä on pelkkä mielikuvitusukkeli. Tähän kuvitteelliseen hahmoon liittyy kasa numeroita, jotka määrittelevät, kuinka hyvin sillä pärjää pelissä.

Kyse ei kuitenkaan ole mistään fyysisestä tavarasta, joka katosi Aholan kotoa. Niinpä monen on tosi vaikea tajuta, mitä väliä tällä on, ja totta kai samaan syssyyn päästään päivittelemään, että siellä se nyt istuu eläkkeellä muka sairaana, pelailee vaan kaikki päivät ja huvittelee yhteiskunnan rahoilla. (Nämä eläkkeethän ovat tunnetusti massivisia summia, joilla ihminen elää kuin kreivi!)

Mutta oleellista ei oikeasti ole se, voiko pelaaja koskettaa hahmoa sormella, vaan se, miten peli koskettaa pelaajaa hahmon kautta. Etenkin kun kyseessä on World of Warcraftin kaltainen verkkoroolipeli, kyse ei edes ole siitä, mitä varsinaisessa pelissä tapahtuu taktisella tasolla, sillä merkittävä osa pelistä on toisten ihmisten kanssa asioimista. Kyseessä on paljon, paljon monimutkaisempi ja -tahoisempi sosiaalinen järjestelmä kuin moni ummikko osaa aavistaa.

Ei ole kovin helppo selittää, miksi tämä on tärkeää. Toisaalta, ei ole sitäkään, miksi on joskus kivaa vain istua kaverin kanssa hiljaa autossa kesällä matkalla mökille. Tai miksi moni porukka haluaa mennä yhdessä lätkämatsiin. Ihminen janoaa kokemuksia, joilla on merkitystä, mutta oikeasti millään ei ole mitään merkitystä -- ei missään ole mitään absoluuttista taulukkoa, josta elämän lopulla nähdään, paljonko tuli kokemuspisteitä. Tärkeitä ovat ne kokemukset, joka säväyttävät -- ne, joita kohtaan kokee aitoa intohimoa, joiden parista havahtuu ja huomaa, että iltapäivä meni ohi huomaamatta.

Ja siitähän peleissä, tai taiteessa, tai ylipäätänsä elämässä on kyse: että jokin tuntuu joltain. Olisi väärin sanoa, että Ahola sai sävärinsä pelihahmonsa kautta -- yhtä hyvin voisi sanoa, että sählyssä kokemus tulee mailasta. Mutta hahmo on silti työkalu, jota ilman pelaaminen ei onnistu.

Ja sama pätee kaikkien pelien grafiikkaan, ääniin, tunnelmaan tai pelimekaniikkaan: itse pelikokemus on enemmän kuin osiensa summa, jossain niiden tuolla puolen. Ei romaanikaan ole oikeasti siinä paperissa ja painomusteessa, vaan siinä, mitä sanojen lukeminen saa tapahtumaan lukijan pään sisällä. Sen vieminen pois Aholan asemassa olevalta ihmiseltä on aika julmaa.

Väitetään, että raha ei tee onnelliseksi. Ehkä ei, joskaan en ole asiasta lainkaan varma. Mutta rahalla saa kaikenlaista kivaa, ja kiva puolestaan tekee ihmisen onnelliseksi. Kummeli-ryhmä kertoi aikoinaan, että se raha, mikä ei saada viinaan ja naisiin menemään, heitetään roskikseen. Minulla on parempi ehdotus. Sijoita ne kotiteatteriin.
Muutimme kesällä omakotitaloon. Vaimon idea. Näin tässä mainion paikan kiristykselle: muutetaan vaan mutta sillä ehdolla, että saan vihdoinkin ikioman kotiteatterin. Vaimo suostui, kerrankin. Ehkä vielä joskus saan sen Segwaynkin.
Koska varmaankin haluatte olla iloisia puolestani, minäpä kerron kotiteatteristani. Ei se maan paras ja kaunein ole, ei edes tämän kaupungin. Mutta voisin hyvin uskoa, että tämän kadun varrelta ei löydy parempaa.
Kaiken keskipiste on hd-videotykki. Vaikka muu maailma on jo siirtynyt hd-aikaan, tv-lähetykset eivät vieläkään ole. Jaksan asiaa aina vain hämmästellä. Hd-tykki lähtee nykyään melkein ilmaiseksi, jopa alle kahdella tonnilla. Itse sijoitin siihen 2,5 kiloeuroa. Testivoittaja, tietenkin.
Moottorilla varustetulla valkokankaalle ei ole leveyttä kuin reilut kaksi metriä. Suurempaa ei tähän tilaan olisi ollut järkevää laittaa. Ja se tila on ihan tavallinen olohuone, ei erillinen teatterihuone. Sellaista ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. Toimiva avioliitto on kompromissien taidetta.
Vahvistin piti laittaa uusiksi liitäntöjen ja uusien ääniformaattien vuoksi. Kaiuttimia on 5,1-äänen vaatimat viisi plus uusi subwooferi. Hyvin jytisee.
Playstation 3 toimii bluray-laitteena. Muutkin pelikonsolit toki löytyvät. Tietenkin. Kaikilta pitäisi. Vaimo teki pimennysverhot. Myöhemmin vaihdoin 37-tuumaisen hd ready telkkariin 46-tuumaiseen hd-Sonyyn. Dvd-laitekin yhä tarvitaan muiden aluekoodien levyjen vuoksi. Tosin en juurikaa enää dvd-lättyjä hanki. Muistatta varmaan, että elämme hd-aikaa, eikä dvd teräväpiirtoa tarjoa.
Tekniikkaan, töihin ja muuhun roinaan upposi 7-8 tonnia, eli eipä juuri mitään. Elämänlaatu parani samalla huomattavasti suuremman rahasumman arvosta.
Suosittelen omaa kotiteatteria kaikille. Mikäli rahat ovat tiukalla, kannattaa totella suuren gurun ja ajattelijan Silvio Berlusconin neuvoa köyhille: tehkää enemmän bisnestä.
Kateuteen ei ole mitään syytä. Näitä samoja vehkeitä myydään kenelle tahansa, jopa parempiakin. Jos nyt kuitenkin tunnette kateuden piston rinnassanne, vilkaiskaa valokuvaani. Kateus muuttuu hetkessä sääliksi. Arvostan sääliänne suuresti. Sääli on välittämistä aidoimmillaan.

Digitaalinen musiikki on syvältä.
Meitä vanhan liiton tyyppejä kyrpii, jos ei pääse näpertelemään kansilehdykkää levyä kuunnellessa. Syynä ei kuitenkaan ole albumien kansitaide tai biisien lyriikat – ne voi kyllä kollata kepeästi netistä. Mutta tsekkaan aina ensimmäisenä kansilehdestä sen, keitä artisti on kiittänyt (jos on).
Miksikö? Siksi, että siinä vaiheessa, kun levy on kiitostekstejä vaille valmis, ovat artistit herkässä tilassa kuin lätkäjengi saunaillassa kymmenen kaljan jälkeen. Kiitostekstien avulla voi analysoida vaikkapa kirjoittajan luonnetta tai luonnevikoja.
Esimerkiksi Sofia Sida kiittelee Butterfly-levyllään helsinkiläistä ravintoloitsijakaksikko Nikoa & Mehdiä. Siis: bilemimmin bongaaminen tämän kaksikon kuppiloista on siis todennäköisempää kuin kaupungin muista kuppiloista.
Yli 100 miljoonan euron omaisuuden ja ennätyksellisen monta sooloartistin listaykkösalbumia Billboard 200 -listalle saanut Jay-Z taas ei kiitä ketään viimeisimmällä The Blueprint 3 -albumillaan. Eikä se tule yllätyksenä, mies on saanut jo kaiken. Ja ainakin nykyään – omin avuin.
Anyway, usein kiitokset alkavat täysin samalla kaavalla. Kärkipäässä on oma rakas tai vanhemmat. Ja jos kyseessä on jenkkiartisti, niin ensimmäisenä hän muistaa kiittää Jumalaa. Mutta kiitosten seasta saattaa bongata melkoisia omituisuuksiakin.
Parhaiten mieleen jäänyt kiitosteksti löytyy Courtney Loven luotsaaman Hole-bändin kymmenen vuoden takaiselta Celebrity Skin -levyltä. Kiitokset saa peräti 94 eri tahoa, muun muassa Tsekin tasavalta, folkmusiikin sanakirja, kiinalaisen lääketieteen mestari Hong Liu sekä Ruotsi.
Kiitostekstit ovat katoavaa perinnettä. Nauttikaa niistä, kun vielä voitte. Kansainvälinen levyntuottajien kattojärjestö IFPI uskoo, että digitaalinen musiikinmyynti ohittaa euroissa CD-levyjen myynnin USA:ssa jo ensi vuonna ja muuallakin maailmassa reilussa kuudessa vuodessa. Nyyh.