Koska kyseessä ei ole dekkari - vaikka ihmisiä, neuvostokansalaisia, pilvin pimein tapetaankin - voi paljastaa mikä mies kirjan nimimies, Graniittimies, on: Tappaja.
"Lauta-aidan takana kaksi parakkia. Toiseen niistä suljettiin ne jotka eivät tienneet.Ei täyttänyt käytännön kommunismi/sosialismi vuosienkaan mittaan niitä toiveita joita hiihtäjillä oli mielessä pyörinyt rajan yli sivakoidessaan.
Toisessa odottivat ne jotka tiesivät. Aamunkoittoa, käskyä. ...
Niskaan ammuttiin, se oli tehokkain tapa."
Turhaan hiihti nuori pari, Ilja ja Klara, Suomesta neuvostovapauden valtakuntaan ennen aikojaan vanhenemaan. Surman suuhun, Petrogradiin, tasa-arvoista yhteiskuntaa rakentamaan monien muiden lailla. Ilon seppiin orpoja katulapsia elämälle pelastamaan.
Yhä enemmän elämän orpoja niistä(kin) tuli, koska teoria oli tärkeämpää kuin käytäntö, kollektiivi kulki yksilön edellä.
Oli oltava nöyrä.
Klara oli kyseenalaistanut vapauden neuvostomaassa joskus nuoruudessaan ohimennen, nyt oli langennut maksunaika.
Tuomio: vakooja mikä vakooja. Kansanvihollinen.
"Kun iskut tulevat, hän vavahtaa niiden alla, luut ryskyvät, silmät sokeutuvat, mutta se on kaikki tuttua, hän tahtoisi sanoa."Sirpa Kähkönen on kirjoittanut romaanin, joka on totta, mutta jota ei pitkiin aikoihin saanut ääneen lausua, ei siellä eikä täällä: ei mitään hurpaa aatteen toimeksipanijoilla harharetkillään!
Pistää nyt ihmiset, nuo toistensa kilpailijat, tasa-arvoaatteen toteuttajiksi!
Mikä ettei - kuittaanpa sitten kirjan sanoman vaikka noin muistellen Darwinin Lajien syntyä ja valintaa. Sosiaalidarvinismia. Taistelukenttä mikä taistelukenttä!
Vaikka kyllä Klara oli osannut ottaa toiset huomioon käytännössä, eikä vain teoriassa kuten politrukkien tapana oli, jopa niin pitkälle että jätti oman perheen toissijalle, ulkopuolelle - 'äitinikin olin jättänyt vanhuuden turvaa vaille'.
Näin on tullut summattua Kähkösen kirjan sanoma ihmisen luonteen heikkoudesta, alistumisesta, mataamisesta Voiman edessä, sen yhden georgialaisen viiksiniekan, jonka nimeä ei kirjailija tohdi edes mainita.
Pitää myös muistaa, että totuuspohjasta huolimatta Graniittimies on vahvaa ja väkevää kaunokirjallisuutta, taidetta, josta tosin kauno on sisällöstä kaukana. Sujuvassa kerronnassa sitä silti on.
Raskas kirja, raskasta tekstiä kuin Oksaselta, ei ilon pilkahdusta, ei naurua, huumoria - lukija kuin paikoilla läsnä kärsimässä, päätään menettämässä itse. Riipaisee siinä missä Otto Ville Kuusisen Aino Jumala syöksee enkelinsä -muistelmillaan: vain ratapölkyn arvo ihmisellä. Tai kuin Uiton dokumentti mainitusta Suomen syöjästä, tai kuin Arvo Poika Tuomisen Kremlin kellot tai kuin ...
Hukkaan valuu, karkaa elämä omista käsistä näidenkin Kähkösen kansalaisten - taisteli miten taisteli, taisteli missä taisteli.
Vaan eipä ratkea, dekkari kun ei ole, tässäkään kirjassa: Kuka, ketkä, mikä ja miksi kaiken tapon takana?
Kirjailijan puheenvuoro HS