Saahan sitä kahlata ja rypeä maailman läpi onnensa perässä, ja tarkoituksen, eikä löytyminen lähelläkään. Hedget kun pettää ja futuret jättää niin siinäpä edessä kova paikka: jää järvenrantatalo rakentamati!
Tuossa kierteessä kieriskelee Antero, Alapylpyrä, insinööri, jota kovin koettelee herra jos alakuvan Herrakin, johon Antero alamaisiin jouduttuaan törmää. Vaimo on jo ajat ammot matkustanut Goalle ja löytänyt itsellensä uuden shamaanin tai jonkun semmoisen taivaanrannan muun maalarin.
Jarmo Jämsèn ja Anna Ojanne avioparina sekä jonkinsortin Jeesuksena Olli-Kalle Heimo, tuo Luolamies, on näin esitelty. Kovan luokan staroja kaikki. Tai voiko naista staraksi sanoa, en tiedä, mutta voi tai ei niin nyt sanottu ja tehty. Ei kovinkaan kummainen kömmähdys jos asettaa sanottavansa näytelmän liikemaailmaan, jossa bisnesstarat syövät kansalta rahat ja jättävät jälkeenjääneet repalehtimaan elämäänsä.
Näytelmän Keksintö on insinööri-Anteron innovaatio laitoksesta jossa KONE hoitaa luistavasti vanhukset: syöttää, juottaa, pesee, ulkoiluttaa - eikä yhden yhtä työntekijää tarvita.
Loisto Idis, melkein kuin Attendo!
Mutta ei Antero keksinnöstään hyödy, vaan sen tilannut Pomo, Appfelstrüffel tai joku. Antero on tehnyt tehtävänsä: Anterokin saa mennä.
On mennyt akka, on mennyt työ, ravihevonenkin pettää - Kaikki niin laukallaan.
Vaikka en minä teatteriin mene minkään idean perässä, tai juonen, vaan menen taitavia ihmisiä katselemaan, ensisijaisesti, näyttelijöiden, siis taiteilijoiden taitavaa työtä. Ja sehän siellä myös hyvä ja turvallinen asia on, ettei tarvitse nähdä elokuvien verta, päiden putoamista tulipaloja eikä muutakaan rennymäistä realismia. Rauhassa, pelkäämättä saa keskittyä ammattitaitoisten ihmisten työskentelyyn, ilmeilyyn ja ilmaisuun. Niin kuin nytkin.
Se Uimonen - vau! - Lassi!
Entä Heikkilä - vau! - Arto!
Istumme siis Joensuun Kaupunginteatterissa Jatkuvaa kasvua -näytelmässä, komedianomaisessa Esa Leskisen & Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa trilogian päätösosassa. Työn muutosta käsittelevän trilogian edelliset osat ovat Joensuussakin nähty Päällystakki sekä Euroopan taivaan alla.
Ohjaaja Perttu Leinonen oli ensimmäisen puoliajan vauhdittanut äärimmilleen, oli perässä, penkissä, pysyminen - niin kuin maailmassa on. Toisella jaksolla vipinä rauhoittuu sen verran, että uskottavavaksi muuttuu sanoma: Onni on pienistä kii ja kaikkien saatavilla - tässä tapauksessa siinä hetkessä kun yhdessä toisen kanssa imeskelimme samaa ja yhtä ainutta mustaa merkkaria.
On tuo kuultu ennenkin vaan - onkos uskottu!
kuva Ville Kokkola