hikotusta ... sivumerkkejä

Muuan lukija, tämäpä ystävämme Lennu, jolle mikään ei tunnu olevan tabu, läheni ja lähestyi koko Cityn-toimitusta arvellen, tökeröön tapaansa, hovioikeuden arvelleen vangitsemattajättämispäätöstä tehdessään:

Talvella Pohjois-Karjalassa on vahvat jäät!

romantillinenkin kertomus
ruovikosta ja kaislikon kuhinasta jalat siteissä

Tulihan se lopulta. Toinen sieltä sisältä asettuen suksiensa siteisiin.
Onni R johdatteli urmakkana sänkiä pitkin hiljokseen kohti järven rantaa; tuskin vilkaistenkaan latoa metsän rajassa - sentään likellä kahtakymmentä taas vilkkuivat mittarin miinukset.
Järven jäälle ensimmäistä kertaa uskaltautuivat tänä talvena, vaikka Ieva vielä epäröi jään kantavuutta.
- No hitto kun autolla jo Kolille jäätietä ajavat, niin etkö tuota! oli Onni tuhahtanut tapojensa vastaisesti.

Niin uskaltautuivatpa. Ja luistelukos luonnistui nyt vähässä lumessa!
Onni oli enemmän haarukkamiehiä, jolta wassut ja mogrenit lähtivät tosta noin vaan!
Toinen pertsalla paineli yhtä nopsaan. Eikä siinä kauan kotkoteltu kun jo oltiin Hyytsaaren väärässä päässä valmiina saarta kiertämään. Eli oltiin siellä petollisen salmen puolella, siellä jonne joskus aikojen takana osuuskaupan johtaja, pyöreänpainava pieni mies, oli moottorikelkallaan ajanut viimeisen kerran.

Nyt ollaan varovaisempia, jos kevyempiäkin, ja saaren syrjään siirrytään, varmuuden vuoksi. Varmuuden vuoksipa hyvinkin, so. ruovikon halki ja siitä ...
... humps! ... mikä nyt ...tul´...
- Sukset kastuu, elä tule! huutaa Onni, parahtaa kuin Potkukelkka.

Vaan ei hätää - syvälle ei vie. Lumikerroksen alle ainoastaan uppoaa ja vain suksien paksuus vettä lumen alla, jään päällä pysyy. Ei henki katkolla, lähelläkään.

- No niinpäs on. Litisee! kuuluu ääni ruovikosta, kaislikossa kuhisee: - Umpijäässä sukset! Tässä.
- Sitäs tulit niin lähellä ... keväällä vielä ymmärtäisi veden jäällä muttei helmikuussa ...

- Nyt on tammikuu. - Tais jäädä saari kiertämättä, viereen humpsahtanut ilmoittaa.
Vinoilleeko, virnuilleeko - vaan jos niin niin tuskin Onni siitä välittää, nokkiinsa ottaa jos nyt Toinen vähän pahansuopa.

Aurinko paistaa, taivaanrantaa punertaa.
Jaappanin koneet taivaita tavoittelevat, untuvapäästönsä korkeuksiin kaartavat, maapallon pyöreyden näyttävät.

On tuulla tuiverrellut näemmä selän takaa, tuntevat, kun kääntyvät takaisin päin. Vaan eipä kulje muutenkaan.
Irrottavat suksensa jaloistaan, hankaavat hinkkaavat ainakin vartin ennen kuin umpijäähän karahtaneet pohjat taas kiiltelevät. Huomaavatkohan edes kuinka kaunista on - huurresaareet täplinä edessä ja kaikki muu, liikkumattomuus ...

Sopuilevat jo kohta, sulavat.
Seuraa anteeksianto.
Pian naurattaakin.
- Tää on olas tää ura tässä, näyttää Onni E.
- Ristikoista tiedän kyllä, Olá! pyrskähtää siihen Onni E:n I - se Toinen.