Eilen soi tuolla Tuvan puolella, korsussa?, Jouluyö Juhlayö saksaksi, Stille Nacht, ja aiheutti sotavangeille lisää kipua ja kidutusta. Tänään tuo sama soi ranskaksi, Sainte Nuit, seurueelle, jolle vammaisten veljesten isä kertoo pojistaan Mathiuesta ja Thomasista, ja heidän toilailuistaan.
Vaikutus on ambivalentti, kaksinainen - nauraako vai itkeä.
Kyllä se naurun puolelle kääntyy, musta huumori ei ole pilkkaa vaan jaksamista kaiken kattavan kuorman vetojuhtana.
Onpahan opus, kun isä oikein veistää ja vetelee syvimmät sävelensä kirjekirjaan!
Sydämellistä, joidenkin nirppojen mielestä loukkaavaa, niiden yliempaattisten, jotka eivät jokapäiväisessä arjessa asiaa kohtaa ja teoriassa niin oikeassa ovat.
Mutta kyllä se kuitenkin niin on että sanoa saa, kun kuitenkin aikuisten oikeasti rakastaa.
-Teillähän on pää heinää täynnä!"Se on ainoa todella pätevä diagnoosi, joka heistä on koskaan lausuttu. Josée oli oikeassa, heillä oli pää täynnä heinää. Lääkärit eivät koskaan huomanneet sitä."
Poikien isä, ranskalainen elokuvientekijä Jean-Louis Fournier, on vakuuttunut kirjasessaan Isi, mihin mennään? että nuo rakastavan lastenhoitajan sanat osuvat naulankantaan.
- Heinät latoon, täsmentäisin vielä.
Tunnen asian ja sen arkuuden ja sen miten syvältä kouraisevaa elämä vammaisten lasten seurassa on olla, työn kautta tunsin ja olen tuntenut yhä jo irrottautuneena heistä. Mikäpä oli vasta oman oppilaan viisikymppisille mennessä, kun syvimmät yhteydet jo entimuinoin kauniina kesäpäivänä ongella rakenneltiin ja yhdessä höpsittiin, vaikka molemmilla oli loma eikä mitään velvollisuutta yhdessä olla.
- Kyllä ne hupsuks meitä luulis, jos oisivat kuulleet nää meijjän jutut, sottaili se apukoulun yläasteelainen pohanhujoppi kesäisen päivän päätteksi kun onkivavat olkapäillä lammelta palasimme - heinää matopurkin päällä. Suojana, jotteivat madotkaan kuumuuteen kuolisi.
Ai niin: vaan tämä Siltalan kustantamon Fournierin Isi mihin mennään? -pikkukirja, 126 s., on ISO kirja! Se teidän on ehdottomasti luettava.
Niin tiedätte missä mennään.
