Lokakuun vallankumousmatkan alla tässä vähän kertailen, nyt kun viisumit ja passit kondiksessa.
Maa on kiehtova, kun unohtaa putinit.
Heti ensimmäisellä, toissapäiväisellä, uuspistäytymisellä rajan tuolla puolen sykähdytti sydäntä: ajatella tästä eteenpäin jos samaa maata jatkaisi niin piankos olisi Siperian jälkeen Kiinan, Korean, Japanin tuntumassa Tyynen valtameren rannikolla Vladivostokissa, siellä missä Jortikka kiekkoilijoita valmentaa. Ja jos maan kääntäisi etelää kohti, itä ulottuisi Mandelan Etelä-Afrikkaan, vähän ylikin!
Jo ensimmäinen ammeen kokoinen kuoppa tiessä viimeisen rajapuomin luona, ennen tyhjänpanttina turvaliiveissä seisovaa miestä, kertoo ettei sen nyt niin väliä mitä siellä raukoilla luoteisrajoilla: yksi kuoppa siellä, toinen täällä - ну и что! Se mies ei muuten turhaan seisokaan: katsoo mennen tullen, onko passi messissä ja leima passiin lätkäistynnä.
Sitten vain arvostelemaan näitä kavalia rys---venäläisiä. Vaan en minä, emmekä me.
Mikäs näiden mahtavassa maassa. On näitä nähty, paikkoja koluttu, ei näillä mitään hätää, oikeesti hei! Tulli tiukka, muuten rento meininki. Moskovassa kerran, Novgorodissa toisen, Kitshin kirkkosaarella kolmannen, Sortavalassa, Valamossa, Viipurissa, Pietarhovissa, Svetogorskissa, ties missä Helylässä, Ruskealassa, Ihantalassa, Käsisalmen markkinoilla, Aunuksessa - on täällä käyty jo Brezhnevin aikoina. Nikitan aikana - no, ei nyt sentään.
Ja aina on ollut lystiä ja aina ollut tulli tiukka, rajamuodollisuus aikaa syövä, kankea, mutta sittenpä! Sittenpä lystimpää kuin Luostholla Kallialalla ja Naima-Aslakilla. Ainakin nuorempana.
Kerrankin kun vod... Tai no olkoon, mitäpä noista kylil...Cityssä kaikille huutelemaan.
