Lähiluomuista ei ole, se on taivahan tosi, joten - mites tärppäis mies maailmalta?
Suomalainen mies ei osaa kuin ryypätä, riidellä ja tapella, varsinkin jos on pikkunilkki vallanmies, kunnallistasoinen.
Melkoisen metkan naparetkueen sisältää valtuustobussi Ruotsin vierailulla. Mitenkä tuntuukin tutulta, eikä yhtään liioitellulta: ilo irti vaikkei mitään muistaisikaan! '...hetken pienen elämässä saa kai joskus ehkä antaa ...'
Sentään Ruotsiin asti päästy toisten kustannuksella niin mikä ettei!
Epäolennaiseen tartuin ensimmäiseksi. Ei Helmi Järviluoman novellit esikoiskokoelmassa Ja katselin hain hampaita, Kirjokansi 2016, ylipäätään noin matalatasoista panettelua ole ollenkaan, vaan tyyli on aivan muu kuin rahvaanomainen.
Australiassa on entinen poikafrendi Tim, tämän luokse lentää 'Anna' akvaariosta hain hampaita katselemaan. Pääluennoitsijaksi Montrealin konferenssiin kutsutaan Helena. Äidin tyttö tutustuu Lontoon galleriassa Damien Hirstin taiteeseen jne.
Enemmän siis semmoista pikkurillihienostelua, niinkö?
No ei sitäkään.
Ei kaikki noin hienoa ole, äidin tyttökin luuttuaa työkseen lattioita Talfourd Placella; Merja raapii suurkeittiön pataa Tukholmassa; Anna käärii matjessilliä rullalle kun sitä ennen oli Kallen kanssa siivottu lähiökoulujen dreijauskönttejä seinistä ja katoista, Mirja kipuilee tahollaan Kreikassa. Ja Helenakin pyörtyy ja kompastuu juuri kun luentoestradille pitäisi nousta.
Ei elämä niin mene kuin pitäisi, ei suju kenelläkään näillä Järviluoman luomilla. Todentuntuisia ovat olleessaan jotain vailla. Toista ihmistä kaipaavat kaikkein eniten, kuka missäkin mielessä; valitettavasti se toinen ihminen onkin toisenlainen eikä oman maun mukainen, aika usein.
Hyppy maailmalle omista tylsistä ympyröistä tekee terää. Sinne nämä novellit vievät. Hypätkää rohkeasti hain hampaisiin!
