Etupäässä alapään etupuolellahan sitä on ruukattu tienata ja leivässä pysyä.
Petomaani = pierijä. Hyi kuinka vulgääriä!
(Eikö Katri Helena tiennyt tuota ristiessään orkesterinsa Petomaniksi? Jos olisi, ei olisi. Nimennyt.)
Nimittäin:
Ranskassa eli viime ja sitä edeltävällä vuosisadalla Petomaani, Joseph Pujol (1857-1945), mies joka elätti itsensä ja suurperheensä peräpuolensa äänillä. Täysin hajuttomilla. (ja meistä mauttomilla)
Nimensä hän muotoili sanasta péteur, pieres... se jolla on tapana piereskellä, alatyyliä.
Sieltä tuli linnunliverrystä, ukkosen paukahtelua, änkyttäjän ääntä, kainon neidon ujoa suhahdusta, kangasta repivän ompelijattaren ääntä, anopin jyrähdystä, kannunan paukausta, hirmumyräkkää, taifuunia ...
Viulun vingutusta, bassoa, trumpettia ...
Do mi solia.
Ja mitä ikinä kansa halusi.
Moulin Rouge, Punainen pylly eiku Mylly, täyttyi henkihieveriin naurajista Petomaanin lasetellessa repertuaariaan.
Esitys päättyi kynttilän puhallukseen, sammutusetäisyys vaaksanvaaran verran.
Tarkempia tietoja tästä ihmemiehestä, joka lopulta kyllästyttyään/rikastuttuaan palasi leipomohommiin takaisin, ja hänen temppuilluistaan, on luettavissa kirjaläpykästä Petomaani - Elämä ja työt, eli tuulen viemää. Love-kirjat 1982.
Jos JP töräytteli Marseljeesin tyylillä, niin kokeili muuan olensuomalainen mies myös, mitenkähän Arvon mekin ansaitsemme -laulu onnistuisi. Hyvin meni siihen saakka ennen kuin tuli se pitkälallatuskohta Lallati-lati-la-la-laa lal-lal-laaaa…...
Niin. Ei pitänyt ei.