- Ne vain puuttuivat, ne mitkä ne veivät niitä lahjoja tuonne Jeesukselle, mitä ne olivat ne miehet?
- Tietäjiä.
- Niin niitä. Ne uupuivat.
Isä ja lapsi siinä käyvät keskustelua autolle palatessaan. Älkääkä luulkokaan että isä siinä mitään tietäisi tahi muistaisi! Lapsi ja isä, yhä, vaikka kyselijä vaihtumassa, ajanratas verkallensa kääntymässä: Tyttö on jo Iso, isä Vanha. Aikuisia kumpainenkin.
Muuten soma seimenääri, iskästäkin. Vaan ne miehet!
Kaipa nekin, mitkä ne nyt olivatkaan ... niin ne Itämaan tietäjät, vähitellen sinne tiensä löytävät. Ensi loppiaiseksi tai sitten sitä seuraavaksi. Tilaa on. Vaikka koko kumpu käyttää.
Ämeriäkkylässä, Ämeriäkkylässäpä hyvinkin, tässä ollaan, missäpäs muualla. Keikossa. Ja Itämaan tietäjistä, näin loppiaisna, kapelo. Kuten nähdään.
"Niirala niitä tulvii, vaan eivätpä jää tänne.
Eivät ne jää näin lähelle rajaa, eivät pysähdykään. Tahkolle ja muihin huvipaikkoihin ohi hurauttavat; eivät pysähdy seimen ääreen edes sen vertaa että lahjojaan jakaisivat, kun kiire on tahkoille ja muihin huvikumpareihin...", mietiskelee iskä, itsekseen autolle palattaessa. Jokunen sana tihkuu kuultavaksi asti.
- Ei ne kuule venäläisiä ole ne itämaan tietäjät! arvaa saattelija isänsä ajatukset ja ohjailee, huumorilla - äänen sävyssä ymmärrystä.
