Herätyskello soi. On vielä pimeää. Puen lenkkikamat päälle venyttelen hieman. Hiivin ulos asunnosta. Muut nukkuvat vielä.
Laitan kännykästä Sports Trackerin päälle. Lähden kevyesti juoksemaan. Aluksi pitää aina saada lämpö päälle. Kartta ei näy, mutta gps mittaa reittiä. Ulkona on vielä hämärää.
Tuulee aika kovaa. On vain 3 astetta lämmintä. Talvi on tulossa. Juttelin eilen Pohjois-Korealaisen sotilaan kanssa. Hän kertoi rakastavansa talvea. Hänen mielestä talvella on ihanaa, kun on lunta. Voi tehdä lumiukkoja ja laskea mäkeä. Hän kertoi, että kun talvi tulee, niin tuntuu että olisi lapsi jälleen. Ohitan alueemme vartijan ja poistun kaupungin puolelle. Minulla on lupa liikkua kaikkialla kaupungissa. Vapaasti.
Nyt on käynnissä 200 päivän kampanja. Sen aikana kaikki Pohjois-Koreassa tsemppaavat erityisesti. Tehtaat ilmoittavat uusista tuotanto-ennätyksistä. Ihmiset tekevät pidempää päivää. Kello on vasta puoli seitsemän, mutta ihmiset ovat jo lakaisemassa katuja ja keräävät syksyisten puiden lehtiä. Joku juoksee kiireellä, ettei myöhästy bussista. Polkupyöräilijä soittaa kelloa ja pyyhältää ohi. Hän on matkalla töihin. Kun olen kadonnut näköpiiristä, tsemppaus loppuu ja keskustelu kaverin kanssa jatkuu. Pomolle ja ulkomaalaisille pitää näyttää ahkeraa. Korealainen laatu ja nopeus pitää näkyä ja tuntua.
Meinaan kompastua. Laatat täällä ovat vähän vinksin vonksin. Talvella routa kohtelee teitä kaltoin. Kävelijöitä se ei paljoa haittaa. Pyörissäkin on maastopyörät. Autoja on vähän. Tämä maa on vähän niinkuin hipsterien taivas: kaikki kävelevät ja pyöräilevät, vain harva kulkee autolla. Busseja, metroja ja raitiovaunuja käytetään paljon. Niitä tosin on aika vähän. Bussijono on pitkääkin pidempi. Sähköpolkupyöriä ja skoottereita on jonkin verran, mutta sähköpolkupyörissäkin on polkimet, koska sähköä ei aina ole ja jos on, tuontidieselillä tuotettu sähkö on kallista. Kaupungissa on hiljaista. En kuule edes lehtipuhaltimen ääntä. Oudon hiljaista vaikka täällä Pyongyangissa asuu 2,7 miljoonaa ihmistä.
Juoksen joen rantaa pitkin. Joku sukeltaa joessa ja korjaa kalakasvattamon verkkoa. Polkupyörän korjaaja on pystyttänyt kojun ja paikkaa rengasta asiakkaalleen. Papparaiset kalastavat rivissä. On hiljaista. Pahin liikenneruuhka on 6 autoa peräkkäin liikennevaloissa. Kaistoja on silti 2-3 per suunta. Varmuuden vuoksi. Onhan tämä suurkaupunki.
Juoksen alikulkutunnelista. Ennen täällä kaikki kävelivät. Pyöräily on vasta tuore ilmiö. Alikulkutunneli on pimeä. Vain yksi kelmeä valo hohtaa kaukana toisella puolella hämärästi. Muuten olisi säkkipimeää. Ihmiset kantavat pyöriä alikulkutunnelien rappusia pitkin. Ei ole invakulkua ja pyörällä ajaessa saa kiivetä jopa 30 cm korkeille jalkakäytäville, usein lähes olemattoman kapeaa luiskaa pitkin.
Olen kohta juossut päivän lenkin. 7 kilometriä kaupungilla. GPS on tässä maassa kielletty. Älkää kertoko rajavartijoille, että nykyään kaikissa länsimaisten kännyköissä on GPS. Ne saisivat hepulin ja takavarikoisivat kaiken. GPS on kielletty täällä. Rajavartijoille muutenkin kannattaa ottaa mukaan USB-tikku jossa on vähän tiedostoja niin he voivat ihmetellä sitä. Osa rajatarkastajista on töykeitä. Kamat pitää levittää ympäriinsä ja tavaroista pitää selvittää mitä ne on ja mistä ne on ostettu ja onko ostokuittia. Ei pidä silti välittää niistä.
Paikallisilla alkaa myös näkyä kännyköitä. Niitä simpukkamalleja, muistatko? Paikallisten kännyköistä on GPS kuitenkin poistettu. Internet rajoittuu paikallisen teleoperaattorin omaan portaaliin, josta voi ladata pelejä. Vain ulkomaalaiset pääsevät globaaliin Internetiin, paikallisille riittää paikallinen. Toistaiseksi.
Ohitseni kävelee nainen kännykkä korvalla. Useimmat kyllä lukevat lehtisiä ja kirjoja myös kävellessään ja tankkaavat niistä oppia. Koululaiset opiskelevat metrossa ja bussia odotellessaan. Täällä sen osaaminen on tärkeää.
Korea on kauppasaarrossa. Kauppasaarto on pakottanut maan pärjäämään omillaan. Energian suhteen maalla on onnea, kivihiiltä riittää vielä. Kaikilla on lämmin. Ainakin melkein. Talot vuotavat kuin seula. Kaikkialla ei edes ole lämmitysjärjestelmää. Haittapuolena kivihiilen poltossa on kivihiilipöly jota on kaikkialla: talot ovat mustia, lattiat ovat mustia, hengitämme jatkuvasti kivihiilen palokaasuja. Taivas on sininen kivihiilipölyn vuoksi. Mietin, että tällaista oli ennen kaikkialla Euroopassakin silloin, kun kivihiili oli pääasiallinen energiamuoto. Helsingissä ja Lontoossakin talot olivat mustanaan kivihiilestä. Lämpö ja hengissä pysyminen on aina ollut tärkeämpää kuin ekologisuus ihmiselle.
Tänään piti käydä lentämässä pienlentokoneella. Ei onnistunut. Virallinen selitys on jotain, mutta eihän niihin voi luottaa. Totuus voi olla ihan jotain muuta. Lento olisi lentänyt Pyongyangin yli. Ilma olisi ollut mitä mainioin: aurinko paistaa ja ilma on kirkas. Harmittaa, mutta näissä erikoismaissa pitää vaan hyväksyä että se mikä onnistuu, onnistuu ja jos ei, niin sitten ei.
Kävimme kuitenkin ampumassa oikeilla aseilla. Olisin voinut ampua eläviä lintujakin, mutta moraalini ei antanut lupaa viattomien häkissä olevien lintujen ampumiseen. Sain maalitauluun hyvät pisteet ja linnut jäi tällä kertaa jonkun muun metsästettäväksi evääksi. Jos osut lintuun, nämä tekevät siitä sinulle ruokaa. Söimme jotain muuta, kylmiä harvinainen herkullisia Korean parhaita nuudeleita.
Huomenna pitäisi olla Golf. Ehkä se onnistuu. Tai sitten ei. Näissä erikoismaissa pitää ottaa vastaan se, mitä saa. Valittaminen ei edistä mitään.
Kävimme eilen rajalla. Demilitarisoidulle vyöhykkeelle ei saa viedä aseita. Pistoolit sallitaan, jotta turvallisuutta voidaan valvoa. Siellä oli hyvät turvajärjestelyt. Korean sotahistoriaa kerrottiin tarkasti. Kerrottiin kuinka Korea voitti taistelut. Samaa tarinaa oli sotamuseossa. Yksi totuus. USA on täällä pahis. Tämän maan ulkopuolella on toinen totuus. Nämä eivät tiedä siitä mitään. Niin on ehkä parempi.
Palaan kotiin. Turvamies kirjoittaa lokikirjaan: suomalainen palasi. Olen turvassa. Vankilassa, josta saa poistua vapaasti, mutta jossa haluan olla mieluusti, koska muualla kaupungissa olen alien ilman yhteistä kieltä. Olen alien, joka pukeutuu oudosti. Olen alien joka valokuvaa ihmeellisiä asioita: bussipysäkkejä, polkupyöräilijöitä, kävelijöitä, kaalin ja kivihiilen lajittelua, risteyksiä ja tavallisia taloja. Alueeni ulkopuolella olen pelottava tunkeutuja. Ulkopuolella asuvat eivät tiedä olenko ystävä vai vihollinen. Lapset leikkivät kanssani, kaikki aikuiset eivät uskalla edes katsoa.
Pohjois-Koreaa on vaikea selittää, tämä täytyy kokea.
Ilkka O. Lavas
Sarjayrittäjä, seikkailija
