Yksi on levytellyt koraa, toinen kirjankin kirjoittanut, kolmas kaikkein kuuluin.
Aino mansikkahatussa kanteleen kimpussa, Hannu pahvilaatikossa äitienpäivänäytelmässä, Tuomas Hutsin hyppyrimäen alastulorinteessä. Nuo kuvat vilahtavat ekana silmissä.
Nyt ovat jo samanikäisiä, vanhempiakin kuin heitä aikoinaan opettaessani.
Totuuden nimissä: en minä heille musiikkia opettanut. Kunhan kasvattelin: - Ooppa ihmisiks! Ylpeilemäti.
Ovatpa olleetkin ja siinä sivussa aikaansaaneet jos jotakin:
Joulukorttiskaba jatkuu kiihkeänä. Ei haise hyvälle!
Tappiota tulossa.
Nyt tilanne 19 - 26. Enää to ja pe aikaa.
Mutta yksi asia ilahduttaa, vai olisiko se sittenkin kenties surullista?
Nimittäin vuodesta toiseen alkaen 1975 ja joka joulu on tullut joulukortti Eskolta, ensimmäiseltä oppilaaltani, joka oli minuun miellistynyt, ja minä myös olen muistanut häntä lämmöllä kaikki nämä vuodet. Olimme kavereita, kesälomallakin kävimme kerran lammella ongella, ongimme koko pitkän aurinkoisen hellepäivän kaikenlaista kummaa ihmetellen ja monenlaista höpsien.
Niinpä ei ollut ihme eikä kumma, kun päivän päätteeksi Esko loihe lausumahan:
"Hupsuna muut meitä pitäsivät jos oisivat kuulleet mitä kaikkea turisimme."
Olimme samoilla aaltopituuksilla. Esko kokoiseni yläasteen oppilas - eikähän meidän ikäerokaan ollut kuin nippanappa kymmenen vuotta.
Se opehomma oli vain vuoden mittainen.
Sitten tiemme erosivat, mutta onneksi on joulu ja joulukortti!
Tässä tämänvuotinen:
Niin että mikäs tässä muka niin surullista?
- No se, kun ikinä kukaan muu, eikö noita liene toistatuhatta oppilasta, ei ole joulukorttia lähettänyt!
Eivätkö liene Eskon tapaan miellistyneet - moiseen ...
