hikotusta ... sivumerkkejä

Yksi on levytellyt koraa, toinen kirjankin kirjoittanut, kolmas kaikkein kuuluin.

Aino mansikkahatussa kanteleen kimpussa, Hannu pahvilaatikossa äitienpäivänäytelmässä, Tuomas Hutsin hyppyrimäen alastulorinteessä. Nuo kuvat vilahtavat ekana silmissä.

Tältä he luokkakuvissa tuolloin näyttivät.

Nyt ovat jo samanikäisiä, vanhempiakin kuin heitä aikoinaan opettaessani.
Totuuden nimissä: en minä heille musiikkia opettanut. Kunhan kasvattelin: - Ooppa ihmisiks! Ylpeilemäti.

Ovatpa olleetkin ja siinä sivussa aikaansaaneet jos jotakin:

Miten käy kun eronnut opeuros yrittää löytää netistä uuden ja ehomman?
Riittääkö kantti: näkö, ammatti ja varallisuus?

- Sinusta Mika olisi voinut tulla vaikka mitä, äiti sanoo.
- Niinhän minusta tulikin.
- Opettaja vai?
- Niin. Ja ihminen. Isä.
- Riittääkö se?
- Sinulle vai minulle?

Jos ei edes äidille näytä riittävän, niin miten deittinaisille sitten!

Saas nähdä miten Mikan käy. Lupaavalta alkaa tuntua: L. muuttuu juuri Liisaksi kännykän näytöllä, kun rompsua on jäljellä 50 sivua.

Jarmo Ihalainen on kirjoittanut kalseahkon kirjan Mitä miehen pitää, Atena 2016, kylmähköistä ihmisistä - vähänlaisesti on toivoa kenelläkään mistään. Elämänote on löysä, epäonnistuminen vaanimassa. Elämää alakulossa. Mutta ei tämä nyt niin pelkistetyn tyly maailma Ihalaisen ihmisillä ole kuin Arto Salmisen Varasto- taikka Ei kuori-ihmisillä. Jotain toivoa sentään - edes eläväisissä lapsosissa.

Mikan ohella kirjan toinen mies on muurari Kelpo - kelpo mies onkin: huutolaispojasta muurariksi edennyt.

Katellaas ihan rauhassa kuis äijien käy - ne 50 sivua ovat nimittäin vielä lukematta, pihistää täytyy kuin korttipelissä. Odotettavissa kelpo paukku.

Dekkareita ja rikostarinoita karttavana, paitsi minkä nyt maallikkotuomarina eli tuppeensahattuna lautamiehenä on pakko, on riskaabelia tempautua mukaan kyytimieheksi moottorikelkkaan, joka säntäilee ties minne, myös kesällä, uhreja etsien.

Kirjan on kestettävä monta lukukertaa, dekkareissa kertaratkaisu ja -lukema riittää. Aikoinaan ihmettelin naapuria joka Riitta Väisäsen Kymppitonnia katseli uusintana ja perusteli sillä että osaa ratkaista kaikki tehtäväsanat. Eikös niin ole dekkareidenkin laita jos toisen kerran lukee?

Seppo Kämäräisen Synnöve - tappajamoottorikelkka, Nordbooks 2015, on tragikomedia, missä tappohommat alkavat vasta loppuselvittelyissä ja missä oikeastaan tapetaan itse tappaja: tuo tunteva moottorikelkka sekä sen aika ajoin sudeksi muuttuva kuski.

Fantasiaa siis.

Ovat ne se satuja Kämäräiset aiemminkin kertoneet! Lue vaikka Sepon velipojan Pekan Pantasusi.
Hyvin kelpaa Synnöve kaunokirjaksi eikä jää pelkäksi suppeaksi trattidekkariksi, jossa laaja-alaisesti ja piinaavasti valutetaan juonta kohti suppilon kärkeä.

Ähäkkä neiti tuo Synnöve, mustasukkainen ja kaikin puolin arvaamaton. Oikkuileva jos sille päälle sattuu, mutta mieltä myöten kohdeltuna soma pakkaus. Tämmöisen kapistuksen uusi omistaja, opettaja Karri Maijala on ostanut kesäisellä Lapin-reissullaan kummalliselta mieheltä, Oivo-otukselta, kollegan vastusteluista piittaamatta.

Ei olisi pitänyt hankkia koko rakkinetta, sillä Lapin taikaa jää leijumaan kelkan ympärille.

Kyläkoulun tienoilla alkaa tapahtua kun tämä neitonen teljetään ulkovarastoon. Ja yhä paranee kun Karrin iloksi kuntaan saapuu uusi kiertävä englanninopettaja Carola, jota Synnöve ei voi sietää.

Tuskin uppoaa realistitosikoihin tämä kirja; meihin haihattelevampiin, enemmän jalat ilmassa kulkijalukijoihin - mikä ettei!