Anonyymit huutelijat

Ne seisoi tiiviissä porukassa ja tuntui odottavan jotakin. Yhteistä kaikille oli harmaus ja ilkeämieliset ilmeet. Mitään kaunista tai positiivisella tavalla erottuvaa ei näkynyt yhdessäkään. Tupakansavu jäi heidän ympärilleen, kietoi heidät entistä yhteenkuuluvimmiksi.

Askeleet. Satunnainen ohikulkija. Pitkä nuori nainen värikkäissä vaatteissa, kauniilla kasvoillaan unelmoiva ilme ja hymynhäive. Vaaleat kiharat laskeutuivat olkapäille ja välillä tempautuivat tuulessa myös kasvoille, mistä nainen siirteli niitä pitkillä kapeilla sormillaan, joissa kimalsivat niin glitteroitu ranskalainen manikyyri kuin kaunis kihlasormuskin.

Porukka alkoi liikehtiä levottomasti, kuului pari yskäisyä ja mutinaa. Joku räkäisi, joku naksautti sormiaan. Joku maiskautti huuliaan, sitten tuli hiljaista. Tyyntä ennen myrskyä.

Nainen tuli lähemmäksi, parin askeleen päästä hän olisi porukan kohdalla ja loittonisi, jatkaisi matkaansa äänien ja naurun, musiikin ja onnellisuuden maailmaan.

- Vitun huora!

Sana lensi kuin kivi ja mätkähti ruohikolle, kaukana naisesta, osumatta, koska hän ei kääntänyt päätä eikä lopettanut hymyilemästä.

- Vittu mikä ruma lumppu!
- Huora!
- Blondihoro!

Sanat sekoittuivat toisiinsa, kimeät hysteerisen kuuloiset vingahtelut hukkuivat räkättirastasmaisiin hokemiin, jotka eivät erottuneet toisistaan. Mielikuvitukseton toistelu ja suppea sanavarasto ehtyivät nopeasti, ja kadulle laskeutui taas hiljaisuus, jossa vain naisen korkokenkien loittoneva kopistelu kuului yhä heikompana.

Joku sylkäisi. Tupakansavupilvi tiivistyi entisestään. Liian paksujen rajausten takaa katsoivat puoliksi pelästyneen lapsen silmät. Kovasta ilmeestä huolimatta ne olivat vasta 13-vuotiaat, mikä näkyi melkein irvokkaan selkeästi. Toiset samanlaiset lukitsivat harhailevan katseen.

- Vittu me duunattiin se hyvin!
- Joo, vittu me oltiin hyviä! Hyvä me!

Kannustushuudot loppuivat kuitenkin nopeasti, jo toisella yrityksellä. Ketään ei kiinnostanut jatkaa yskimistä, räkimistä ja oksettavan makuisten röökien väkinäistä esittämisimemistä. Porukka alkoi hajaantua.

Kodeissa, vaaleanpunaisten verhojen suojissa ja äidin hellyyden kaipuussa melkein jokainen näistä lapsista tunsi polttavaa häpeää tempauksestaan. Yksikään ei olisi kyennyt siihen ilman muita, eikä ollut lainkaan varma, miksi oli mennyt mukaan.

Pieniä ihmisiä.
Keskeneräisiä ihmisiä
Rikkinäisiä ihmisiä.
Tavallisia ihmisiä.