Inhimillisyys vs perfektionismi

Tänään tietooni tuli sivureittiä tilanne, joka saa ainakin pikagallupin mukaan kymmenen ihmistä kymmenestä hermostumaan ja/tai suuttumaan, jopa raivostumaan ja turhautumaan ihan näkyvästi ja kuuluvasti.

Harmistuin ja ärsyynnyin minäkin mutten kuitenkaan näyttänyt sitä, koska aiheuttaja ei ollut näkemässä eikä kuulemassa. Mietin hetken, järkeilin toisen hetken ja soitin puhelun. Asia ratkesi oikeastaan jo sillä, että Plan B oli nyt jo alustavasti luotu ja on enää itsestäni kiinni, käynnistänkö sen. Toteutus veisi kohtuullisesti aikaa ja valmisteluaikaa olisi ihan riittävästi. Yksikään aiempi suunnitelma ei mene tämän takia pipariksi. Kaikki siis reilassa.

Ratkaisu melkeinpä loukuksi muodostuneesta tilanteesta oli siis luotu nopeasti ja - vaikka itse sanonkin - luovasti ja tehokkaasti. Se, mikä tässä nakertelee kokonaisuutta, on käsien tärinä. Hermostuminen ja ärsyyntyminen tuntuvat kirjaimellisesti hengityksessä ja pulssissa enkä pidä siitä, että oireilen vieläkin, vaikka asiahan on jo ratkaistu, ainakin teoriassa.

Miksen siis voi antaa itselleni lupaa siihen käsien pieneen tärinään? Miksei perfektionisti voi olla inhimillinen?