hikotusta ... sivumerkkejä

Matkaopas maalle 8.

- Tanssivat ruudulla päättäjät. Vaan annas olla kun arki koittaa, niin johan suut mutruun menevät ja nuo juuttaat juutaksilta ovat valmiit nyhtämään viimeisenkin ihokkaan. Samoja stubbeja soinit, rinteet, sipilät.
Niinistöllä kemut käynnissä, vaikka äiti viikolla kuollut. Vaateloistoon on tukehtua Selin.

Just just.

Katsoja katsoo minkä katsoo, kunhan ei vähän kettuna pihlajanmarjoja vahtaisi, vähän nyreissäänkin. Lukijaksi muuttuu kun huomaa tilansa, ei ylety ei, ja hamuaa sitten käsiinsä Putkinotkon, jota on jättänyt taakseen jo neljätsadat sivut.
Enemmän kaltaistensako joukkoon muka näin luulee pääsevänsä?

Lukee, miettii, välillä vilkaisee, että tuleeko se Räty keihäsmiesten kanssa, onko se saanut pukunsa vielä mahtumaan, sen joka päällä jonkun Bean kanssa kerran sisään marssi.

Itsenäisyys se Juutas Käkriäistäkin houkuttelisi, vaan on tuo samperin Aapeli Muttinen, joka omistaa nämä maat ja tämän asumuksen. Nyt on tullut rouvansa kanssa tepastelemaan tänne pihamaalle, kukkoilemaan. Pelottaa Juutasta, jos pois laittaa kun ei ole tullut mökkiä laitettua eikä muitakaan kontrahtivaatimuksia täytettyä.

Jos tämän omistaisi niin laittaisi - mitä sitä nyt toisen omaa!
Muuta omaa ole kertynyt kuin lapsilauma.

Vaan Aapelillapa asiat toisinperin: omaa ja omaisuutta on kyllin; sitä on täällä ja kaupungissa. Lyygiakin on, tuo joka katselee Käkriäisten välkkysilmä Repekkaa ihaillen:
"Voi kuinka tuo Repekka on kaunis ... kuin pieni enkeli."

"Niin se on kuin renessanssin enkeli" on Muttisenkin myönnettävä.

Ei ole Lyygialla eikä Aapelilla tämmöistä omaa, ja suremaan sekin saa niin kuin koko maailma:
'... paha se on, eikä siitä muutu ... Tullut yhä surullisemmaksi, kun hän vanhenee.'
Ei jatku Muttisten suku, sillä mitä varten elämisen taakkaa vielä jälkeläisille siirtäisi.

Niin miettien katselee Aapeli mökin harmaita rakennuksia. Varsinkin läävä näyttää rappeutuvan ... paitsi nyt tupaa. Mutta ... rappeutukoot. Harmenee hänen tukkansakin.

- No jopas jotakin, ärsyyntyy Lukija ja Katsojaksi muuttuu, iloisempiin asioihin siirtyy sillä hetkellä kun Kanerva keltaisen Kiikkonsa kanssa parketilla pyörähtelee.

Die Fahne hoch!
Näinä EU-aikoina itsenäisyyspäivän kunniaksi aloittakaamme kansainvälisesti, vaan ei Kansainvälisellä, tervehdyksellä ja onnen toivotuksella. Ennen asiaa.

Eipä siinä ollut ukoilla paljon virkaa, jos ei niin virtaakaan. Nuo sydämen sisällä olevat rönsyilevät naiset tämän teatterin tekivät.
Kenties olivat oikein voimavirtaan kytkettyinä?
Ja jos miehet mielin kielin korrektisti yrittivät ollakin, niin naiset eivät - akat, en paremmin loihe lasumahan.

Hella Wuolijoen naisten kimpussa tässä; Hella siinä missä Minna Canthkin on kangennut vahvoja naisia esiin, nyt Harmaalahden kartanoon, joka vielä tämän päivää sijaitsee Enossa. Maan mainiotunnelmainen Louhiteatteri esittää näytelmää, josta voisi sanoa vaikkapa 'vertaansa vailla'.
Paitsi noiden rehevien naisten takia, myös hirsiseinäisen esitysmiljöön ja kotoisan sydämellisesti kutsutuksi tulemisen tunnun vuoksi; kahviakin tarjoiltiin väliajalla personkuppikaupalla.

Semmoinen satakunta vierasta oli halvalla hintaa, vaan ei halpahintaisina, kutsuttu näille kalaaseille vieraiksi mukaan selvittelemään Harmaalahden kiemuroita, kun Laamanni rouvineen palaa sukukartanon isännäksi, parinkymmenen vuoden jälkeen.

Yllätyksen poikanen odottaa palaajaa: piika Justiinan kanssa aikanaan muhinoitu Olavi.

Tiedon siirto laamannittarelle tapahtuu ruustinnan supinasuulla.
Hitto minkä raivarin tämä saa! Siitä on oksat pois.
Mahtavaan roolisuoritukseen yltää Minna Keränen-Kultanen. Siinä kurvaillaan välillä farssin puolella, vaikka vakavasta lehtolapsiasiasta onkin kysymys.

Senaattorska Harmelius on sisäolento, jonka perintöä tässä käsitellään. Vasta nyt miehensä kuoleman jälkeen on erakoituneen rouvan aika inhimillistyä. Kutkuttavasti inhimillistyykin Tuija Hirvonen-Puhakan kuorissa.
Ja se kolmas vahva nainen on itse Justiina, jonka ote pitää ja jonka Miia Keränen pitää taidolla linjassaan.
Neljäskin nainen on heikkoudessaan vahva, tämäpä ulkokullattu ruustinna, Saara Väänänen, joka vetää osansa niin että mieli tekee vieläkin huokaista, jotta 'Piru hänet periköön'.

Miehistä ei tässä sen enempää, ihan mukiinmeneviä olivat; miehet kestäkööt naisten aiheellisen ylistyksen.

Ja otsikosta: Katsomossa istui etupenkissä muuan äänekkäästi nauraa rähähtelevä kainalosauva-Pesonen, hänen johdollaan viimeistään vakavampikin osasi nauraa oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan - kunhan ei vain olisi ollut maksettu ja kutsuttu niin kuin Uutisvuodossa on tapana. Ei häirinnyt. Sopi jotensakin hyvin fiilariin.

huom! Sisältää vetoomuksen.

Muistanette kansanedustaja Hakkilan? Minä en muista mutta olen kuullut naurettavan jutun, joka jotenkin sukupuolista siveyttä sivuten oli tapahtunut sekä eduskunnassa että navetassa.

Nyt kun pitkiin aikoihin ei ystäväni Lennu ole suvainnut ottaa yhteyttä, niin yllättäen toinen todellinen ja ihka oikea ystävä M lähestyi mailitse - ettei vain olisi ollut hakkilointi mielessä. Ja se kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Mitä hittoa ne näpertelevät siellä eduskunnassa ihan pikkujuttujen kanssa. Montakohan tuo koskee tuo homoliittojen virallistaminen? Hä! Vaan minäpä ehdotan kansalaisaloitetta moniavioisuuden hyväksymiseksi! Koskee varmasti kymmenkertaisesti enempi suomalaisia kuin homolaki.
Olisi se mukava, kun olisi monta eukkoa ukoilla. Saisi olla kuin ukkomehto. Toiset ottaisivat tietysti kovin kirjaimellisesti ja tapella jytistäisivät keväät siivet levällään ja kesän nuolisivat haavojaan. Talvet murjottaisivat havumetsien siimeksissä muuten matalammalla profiililla.
Saisihan sitä eukoillakin olla ukkoja ihan useampikin. Ei minunkaan tarvitsisi joka perjantai mattoja puistella. Ja mikä mukava, jos olisi itsellä muutama ylimääräinen puoliso. Yksi kävisi hyväpalkkaisessa työssä, ja toisen kanssa olisi leppoisa panna raha haisemaan. Vot!
Tässäpä perusteluja kerrakseen, jotta eikun adressin keruuseen.
Pistätkö nimesi paperiin?

Pistän pistän. Yhdyttehän toki tekin? Yhdyttehän.