hikotusta ... sivumerkkejä

Kyllähän te hänet muistatte, haavoistanne ja kuhmuistanne, markiisi de Sade-sedän.

Hän on täällä tänään. Tavattavissa taas tuoreena tapauksena. Järjestelemässä uutta kimppakivaa. Bordellia perustamassa Pariisiin - eikä aivan mitä tahansa katutason ilotaloa, vaan ylellistä Maison de Luxea, varsinaista crème de la crèmeä, mistä mitään ei pidä uupuman.

Milja Kaunisto - on on juuri sen laulaja Pasin tytär - on kirjoittanut melkein tajunnan räjäyttävän yli 500-sivuisen kirjamöhkäleen, josta väkivaltaa ei pidä puuttuman, jos ei intohimoakaan: Luxus, Gummerus 2016. Vau mikä kansi!

Eletään Ranskan vallankumouksen aikaa: kuningas Louis XVI Marie-Antoinetteineen on syöstävä vallasta jotta vapaus, veljeys ja tasa-arvo toteutuisivat. Historian äärivasemmanlaidan merkkimiehet lääkäri Marat ja lakimies Robespierre panevat töpinäksi ja melkoinen kansanmurhaaminen ja listiminen käynnistyy. Tasa-arvo muuttuu likiarvoksi.

Kirjan päähenkilöiksi, jopa rakkaustarina-ainekseksi asti, nousevat puille paljaille jäävä aatelisrouva Marie-Constance de Boucard sekä pyövelin apulainen Isidore Boreal, joka mestattuaan kreivin ottaa ensialkuun suojelukseensa leskikreivitär-Marien.

Jokapäiväinen leipä on tiukassa, myös hengen lähtö koko ajan läsnä. Onneksi tuo satusetä markiisi de Sade tulee ilotaloineen hätiin. Onneksi tai onnettomuudeksi?

Oivan historiallisen alkulukukirjan Kaunisto on koonnut alustukseksi tuleville osille sarjaan Purppuragiljotiini.
Vallan paha on ihminen, ei hyvä, vallanhimossaan.
Ei pitkästy lukija ja mukavasti turtuukin verenvuodatukseen sekä de Sade-sedän metkuihin, jolloin moraali ja hyveet totta tosiaan! ovat tarpeeton taakka:

"Paheet ovat, niin sanoakseni, erikoisalaani. Kirjoitan paheesta, tarkkailen paheita, harrastan pahetta."

On sieltä vielä Napoleonkin - yksi hyvä! - tulossa joukkoon tummaan, sarjaan mukaan sarjamurhaamaan? Ainakin odotettavissa.

Lisää Luxuksesta

James Joycen Ulysses-kirjamöhkäleen suomentaja Leevi Lehto on armollinen mies väkisinlukijoille: 'Lue sieltä täältä!'

Oma neuvoni on päinvastainen, yhtä kieltävä kuin väkisinmakaajille: - Sitä et saa tehdä!

Maalausta saatan katsella sieltä täältä, enkä välttämättä aina vasemmalta oikealle, mutta toisessa taiteessa, romaanitaiteessa, tutustumisprosessi on toisenlainen: Ensin alusta loppuun. Sen jälkeen mielellään lehtolaisittain.

Mutta niille väkisinlukijoille (toisten suosituksesta lukijoille), joiden kantti ei kestä romaania on nytkin tarjolla mahtavaa syväluettavaa toisessa muodossa, novelleina, juttuina, tarinoina. Aikamoinen pölvästi pitää olla jos eivät nämä jutut ala kiinnostaa, upota kaaliin.
So. mennä himaan!

Pentti Haanpään (1905-1955) Eräs avioliitto - ja muita kadonneita juttuja, Into Kustannus 2014, on vasta ilmestynyt kaappien kätköistä. Matti Salminen, Haanpää-tuntija, on koonnut 29 ennen kirjoissa julkaisematonta tarinaa yhteen, ja näin Haanpään juttuja riittää nyt vuoden jokaiselle päivälle eli 360 paikkeilla on pikkujuttujen lukumäärä.

Pikkujuttujahan ne eivät ole muuten kuin lyhyydessään, monet ovat aikoinaan yhteiskunnalle vaarallisiksi luokiteltuja, niin ettei tekijä tai kustantaja uskaltanut niitä tuosta vaan kansiin laittaa. Moni jutuista on Noitaympyrän, vasta kirjailijan kuoleman jälkeen painetun teoksen, alkuversioita, joita Pentti Piippolasta lähetteli mitä moninaisimpiin julkaisuihin; taisipa Nyyrikkikin julkaista muutaman 'pentin'.

Haanpäällä oli tapana lypsää kirjoituksillaan lisää liksaa niin että pienin muutoksin kirjoihin tulevia tekstejä lähetteli eri tahoille.
Paitsi lisätienestin takia, Pentti joutui yhteiskunnallisista syistä väijyyn: sodasta, uskonnosta, talousasioista kriittisesti kirjoittavalla miehellä boikotoinnin ja rangaistuksen uhka koko ajan yllä leijumassa (pelko persiessä soinilaisittain sanottuna).

Nyt ilmestyneen juttukokoelman novelli Eräs avioliitto on alunperin julkaistu Työväen Joululehdessä 1934, samana vuonna jolloin Haanpää oli saanut sakkotuomion Tulenkantajat-lehteen kirjoittamistaan jutuista Pulamiehet puhelevat sekä Pulamiehet lähtevät liikkeelle. Niminovelli kertoo liikemies Linturista ja konkurssista, siis yhteiskunnallisesti aroilla alueilla liikutaan tässäkin.

Näitä juttuja voi ja pitääkin lukea sieltä täältä jotta hajasanomat tajuaisi oikealla tavalla yhdistellä. Se ja sama lukemisjärjestyksellä. Se ja sama mistä aloittaa ja mihin lopettaa, sillä pirun hyviä ja osuvia ovat kaikki. Ja koska varsin sekalaisissa paikoissa ovat ilmestyneetkin, ja jokunen jäänyt aikanaan kokonaan ilmestymättä.

Aikansa yhteiskuntatieteilijä tämä Haanpään Pentti! - en muuta virka - ja eipä ihme jos vallakkaimmila rautoihin oli meininki mies laittaa.
Nyt ei enää vaaraa ole; ja eikö liene suvaitsevampikin tämän ajan valtaväki?

Siinä muuten Seppäsen Eskokin jää toiseksi kun Pentillä palaa ja mies pensselöi:

"Nyt Linturi tuli jälleen läheisesti tuntemaan, että hänen omaisuutensa, varansa ja koko elämänsä oli oikeastaan haihtuvainen kuten saippuakupla, eipä edes niinkään korea. Mutta sitenhän oli ollut asianlaita läpi elämänsä. Aina hän oli pitänyt pystyssä tyhjää säkkiä, pouhannut ja komeillut maailman varoilla, uskotuilla leivisköillä."

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/eras-avioliitto-ja-muita-kadonneita-juttuja/

Äänisen aallot ja Carmen.
Kaksi kovaa: toinen niin tuulinen, kylmä ja kalsea; toinen niin tulinen, polttavan kuuma.
Pelottavia arvaamattomuudessaan.

Toinen ärjyy ja tuivertaa, puistelee rannalla vaeltajaa, työntää sen holotnansa, nahkaa värisyttävän, pinnan alle menevän, uppoaa luihin ja ytimiin. Toinen kiljuu ja hehkuu kuin hellankoukku, tulta ja tappuraa kipinöi.
Niin.
Toinen on järvi ja toinen - mustalaisnainen.

Ainahan järven kanssa pärjäillään; mutta miten, miten kummassa tuon leiskuvan naisen?
Ei hätää: kuolema kaiken silittää. Kunhan nyt aikansa temppuilee, miesten kanssa konstailee, ongelmoi: Poimiako matador vai korpral?
Kas, kas, miten helppo nakki: Escamillossa miestä enemmän kuin jossakin sotamiehessä, totta maar ja tietenkin - oman kylän poika nyt mitään!

Ääninen lyö aaltojaan vapaana ja villinä yli joulun, se sen verran nöyrä sentään että tietää jäätyvänsä tammikuussa herätäkseen sitten taas vapuksi entistä ehompana. Mikäs sen on!

Vaan entä tämä mustalaisnainen, tämä jumalaisen upea Carmen, tupakkatehtaansikarinvääntäjä - palava, polttava kuin hehkuva savuke. Mites sen?
No, mites nyt savukkeelle käy!
Hehkuu, savuaa aikansa pian kylmetäkseen. Sammuu se tulikuuminkin. Ihminen kun on ja kun lähtee, lähtee lopullisesti, ei herää henki uudelleen vapuksi.
Tarvitaan pettynyt sulhasmies, tämä korpraali, joka saa sormukset silmilleen, koska on se Escamillo, punaisen liinan heiluttaja.
On aika korpraalin pistää tikari morsiamen rintaan. Ja siinä se sitten on - Elämä. Voi tätä elämää!

Hah! Librettoni kelvatkoon, koska noin sen koin.

Olihan siellä muutakin, siellä isiemme Äänisessä, siis Petroskoissa.
Seisoi tämä kumma Kuusinen, Otto Wille, patsaaksi jäykistyneenä tuijotellen pian jäätyvään järveen, joka puhaltaa silmille mitä ilkeimmän viiman. Oikein Otto Willelle, tälle Karjalan kuninkaalle; sitäs meni Suomea syömään, paha palkkansa saakoon. Seisoo siellä Äänisen rannalla toinenkin Iso, Pietari Suuri, tsaari, Petroskoin perustaja, samaa mouruavaa vettä katselemassa, kivipatsaana hänkin.
Kyllä heilläkin vielä ihailijansa, siksi siellä tuiskussa seisovat.
Sen kuin. Patsastelkoot.

Me ihailemme enemmän Carmenia, vai Bizetäkö pitäisi? Ja kaupunkia kesällä. Sehän on kaunis kuin Carmen silloin.
Menkää siis kesällä Petroskoihin, ja purjehtikaa samalla reissulla Kižin kirkkosaarelle tietenkin.