Kertomuksia mummon ja lapsen ja lapsenlapsen yhteiselosta on kauniimpiakin kuin tämä; tämä on karuimmasta päästä melkein kuin Punahilkka-satu, jossa sutena häärää vennäänmuan mummo.
Melkein vastaavasta kirjoitin kirja-arvosteluunkin muinoin: "Voi hyvänen aika millaisen teoksen turkkilainen Yashar Kemal on taas maalannut! Poika ja lokki. Väliin painajaisunista pahin, väliin saduista hellyttävin. Väliin kuin painajaissatu nykyajasta ja päättömästä väkivaltaisuudesta."
Jotenkin venäläisen muamuskan yhdistää mieluummin kyllä rakkauteen kuin raakuuteen. Vaan jos päässä heittää, voi tuloksena oli soppa, missä lapsi ihan oikeasti haluaa tulla haudatuksi jalkalistan taakse, jotta sitten saisi olla lähellä rakkaintaan, tiirailla äitiä sieltä ja nähdä joka päivä.
Mummo kun on mikä on: tuulellakäyvä.
Sairas, joka pitää kynsiensä alla miehensä, tyttönsä ja Sashan, tämän 'lutka'tyttönsä pojan - karmealla kielellään, missä hienotunteisuudelle ei sijaa ole.
- Senkin paska!
- On siinäkin rampa!
- Ei se haittaa, tämä on hänen mummonsa perse eikä jonkun huoran, joka on vaihtanut lapsensa kääpiöön!
Että sitä rataa.
On siinä pikkupojalla, Sasha Saveljevilla, siis oltavat.
Mummo ylisuojelee sekä ylilääkitsee ja ylihaukkuu pojan jonka puoliväkisin on ottanut lutkaksi määrittelemältään tytär-Oljalta.
Sitä mennään eikä meinata - aina hautaan asti.
Tässä kirjassa jos missä saa lukija puntaroida taas omaa empatiakykyänsä: väliin on aivan hukassa, kun ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Jotenkin ikään kuin turtuu sanalliseen väkivaltaan, jota mummoraaska, tuo pahasisuinen ja -suinen Nina Antonovna, harjoittaa. Vastahan tuota empatiakykyä koeteltiin ranskalaisen Fournierin tositarinassa Isi, mihin mennään? ja mittailtiin että kenellä sitä heinää päässä oikein on.
Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse (Into 2014) on venäläistä vapautunutta, viimeisen päälle päästelevää nykyproosaa. Neuvostoliitto on muisto vain, siitä on jo toistakymmentä vuotta, paitsi mitä nyt mummon kaappi näyttää jäljellejääneet tavat: tuo ja tuo suklaa tai tuo säilykepurnukka on varattu lääkärille, tuo sairaanhoitajalle, tuo puteli jne.
Jotta hoito turvattaisiin, nähkääs!
On magnetofonit, vaarin ulkomailta tuoma, ja kaikki.
Siinä rähinässä magnetofoni saakin korvata äidin, ainakin mummon tylyttävin sanoin tyttärelleen: "Sillä ei ole äitiä mutta onpahan magnetofoni. Ei se mitään, magnetofoni ei petä sitä niin kuin eräät ..."
Hyvää äitienpäivää! Ensi sunnuntaita.