Ajattelin vuoden vaihteessa, josko minunkin olisi aika erota kirkosta, kuten ystävät ympärillä.
Jäi tekemättä.
Ajattelin että samapa tuon vuoden aikana kirkollisveroon menevän viissatasen kanssa - meneepähän SPR:n, Pelastusarmeijan, Hurstin ja muiden avustusjärjestöjen sijasta sitä kautta perille: kirkko hyvää työtä tekevänä ohjaa viissataseni hyväntekeväisyyteen.
Vaan nytpä tämä piispankehno nielikin viissataseni omaan kurkkuunsa - kerralla!
On tuota harmaata kiviseinää tullut tuijotetuksi aamuisin kyllin aikoinaan, lyseolaispoikana opettajien nutuutettavana. Epävarmana tulevaisuudestaan.
Vaikka valoihan se pystyviiva-Imppa uskoa tulevaisuuteen kaitafilmatessaan parhaiden urheilusuorituksia kamerallaan: "Tämmöinen on mainio väline. Teillä kaikilla on varaa tämmöiseen sitten aikanaan." - Sitten kun meistä tulee herroja. Sitä se Imppa tarkoitti ja kuvasi kun Rusin-poika kylmiltään kiskaisi satasen 11,5 käytyään ensin henkisauhuilla katsomon takana.
Ja taas tuo kivetty teksti kylmän kalseana edessä. Juhlasalissa, aamuhartauksien pitopaikassa; Ellin silmät yhä kiiluvat puhujapöntöstä lempeyttä vailla.
Nyt vapaaehtoisena samassa salissa pallolamppujen alla; virtana vilahti juuri Jämän lunttaukset ja Kuivalaisen Oton korvia vihlova karjunta ja ovien ryskytys kun väkisin yritti päästä juhlasaliin käräyttämään meitä tänne välitunniksi piiloutuneita.
Taiteen takia nyt täällä. Ja ehkä myös jelppimisen. Zonta-naiset tai jotain. Vapaaehtoisesti.
Ensin musiikkiin.
Siksihän me etupäässä täällä istumme parinsadan muun kokoontujan kanssa loppiaistunnelmissa.
Sitten tauolla oheistuotteena maalauksiin.
Kimaset ja Munsterhjelm esillä. Ei vähempää! Sepon veljen lapset musisoimassa. Kyllä lähtee!
Väärän puun (koivun?) takaa, vai miten ne sattuvasti sanovatkin, sukulaisia kumpaisetkin. Jotenkin näin että vaimon enon lapsen lapset ja siskon miehen isän sedän jne...
Rinta röyheänä siis joka tapauksessa.
Mozartia, Schubertia, Sibeliusta, Chopinia jos Meriakannon Oskariakin.
Pipareita ja glögiä tauolla ja samalla tauolla sitä Munsterhjelmin Hjalmaria, Halosta ja Edelfeltiä seinältä.
Vain yksi harmi jäi kaivertamaan: Hildu Roosa Elisabet Rengon biologian luokka jäi näkemättä - joku amanuenssi vai mikä lie oli varannut sen huoneekseen, pah! - ja niin paljon kun siitä haaveksin että sitten näkisin sen luokkahuoneemme missä tämä ikivanha Hildu Roosa kertoi suikulaisista ja banaanikärpäsen perimän periytymisestä ja siitä miten mukavia mussukoita nämä, me, maalta tulleet lukiolaispojat ovat näihin kaupungin jermuihin verrattuna ... että näille sietää laittaa lähtönumeroksi jo kahdeksan ja siitä sitten ylöspäin todistukseen hilata ...
