hikotusta ... sivumerkkejä

Kyntö ja kytö valmiina, sen kuin siemenet sisään! Ja taas tuli koppi!

Ei, Henry Theelin hernepullosta ei kyse ole, siis siitä johon hän, kuulemma, jokaisen kiks-gimman jälkeen herneen pudotti ja sitten tyytyväisenä saaliitaan laskeskeli.

Nyt ollaan oikeiden tunteiden pelissä, tunteiden, joita olympiaviikko on sopivasti viritellyt ja kohotti keskiviikkona sitten taivaisiin.Citius Altius Fortius, you know.
Niin että: Jopa Ilta-Sanomien toimittaja itki!

Torstai-ilta. Kiova. Maidan aukio.
Klitschko. Janukovytš linnoittautuneena kuin Ceausescu aikoinaan Bukarestissa.
Torstai-ilta. Joensuu. Carelia-sali.
Kaupunginorkesteri. Petri Juutilainen. Gabriel Suovanen.
Tapahtumat samanaikaisia.

Melkoinen meininki. menossa molemmissa. Tietenkin vaarallisuusaste eri luokkaa, ehkä tunneskaalakin jalostuneempi tai ainakin hillitympi konsertissa.
Me pidättäydymme lämminhenkisemmässä: On menossa Georg Ots ja Muuttuvat laulut -konsertti. Sali liki täynnä, puolentuhatta ainakin. Georg ei itse paikalla mutta Gabriel on, Suovanen, baritoni Ruotsista on matkustanut rennon kapellimestari Juutilaisen kanssa esittämään parastaan. Juutilainen osaa huvittaa, Suovanen laulaa. Yhteispeli mitä parhainta orkesterin, johtajan ja laulajan kesken.

Tarttuu tunnelma, yhä rennommaksi käy kun P. Juutilainen, Speden ja Dufvan kaksoisolento kehottaa heittäytymään taloksi, kengätkin saa riisua jos puristaa. Ja tuollekki haetarille pitäs löytee vetelijä, joten Arto Tarkkonen tuleppa kiskasemmaan Säkkijärven polokka. Siihen malliin välillä, välillä vakavammin.

Tippa silmillä, välillä naurusta välillä Gabrielin niin otsmaisesta tulkinnasta kuin olla voi, tosin mikrofonin käyttä vähän häiritsee: noin komeaa ääntä kuuntelisi mieluummin aitona, mutta kai mikillä se Ots-kaje/soundi on paremmin ulottuvilla.

Mustanmeren valssi. Siis siellä Ukrainassa ollaan.
Vienankarjalainen rapsodia. Joensuussa päin, Karjalaa kuin Karjalaa.
Tallinnan illat
Kalastajan laulu
Kuolleet lehdet ... Uudelleen jos luokses tulla voisiin. Tässä kohtaa ei malta Juutilainen olla lohkaisematta: saattapi kolokutella joihinnii kohalla hyvinnii. Toillai: keventääkö tai raskauttaako omaa tunnelmaa - riippuu miten oot elosi taivaltanu.

Siihen lopuksi kun vielä äjäytetään Saarenmaan valssin kesäiset yöt ja Moskovan valot niin mikäs on pakahtuneet sydämet purkautuneina painella yliopistolta Joensuun yöhön.

- HUIKEE ilta! huutas urheilutoimittaja, vissiin tuokin IS:n palakurkussa itkijämies.

RAUHA SIUNAA
SUKUPOLVIEN TYÖN JA UHRIT

On tuota harmaata kiviseinää tullut tuijotetuksi aamuisin kyllin aikoinaan, lyseolaispoikana opettajien nutuutettavana. Epävarmana tulevaisuudestaan.

Vaikka valoihan se pystyviiva-Imppa uskoa tulevaisuuteen kaitafilmatessaan parhaiden urheilusuorituksia kamerallaan:
"Tämmöinen on mainio väline. Teillä kaikilla on varaa tämmöiseen sitten aikanaan." - Sitten kun meistä tulee herroja. Sitä se Imppa tarkoitti ja kuvasi kun Rusin-poika kylmiltään kiskaisi satasen 11,5 käytyään ensin henkisauhuilla katsomon takana.

Ja taas tuo kivetty teksti kylmän kalseana edessä. Juhlasalissa, aamuhartauksien pitopaikassa; Ellin silmät yhä kiiluvat puhujapöntöstä lempeyttä vailla.

Nyt vapaaehtoisena samassa salissa pallolamppujen alla; virtana vilahti juuri Jämän lunttaukset ja Kuivalaisen Oton korvia vihlova karjunta ja ovien ryskytys kun väkisin yritti päästä juhlasaliin käräyttämään meitä tänne välitunniksi piiloutuneita.

Taiteen takia nyt täällä. Ja ehkä myös jelppimisen. Zonta-naiset tai jotain. Vapaaehtoisesti.

Ensin musiikkiin.
Siksihän me etupäässä täällä istumme parinsadan muun kokoontujan kanssa loppiaistunnelmissa.
Sitten tauolla oheistuotteena maalauksiin.

Kimaset ja Munsterhjelm esillä. Ei vähempää! Sepon veljen lapset musisoimassa. Kyllä lähtee!
Väärän puun (koivun?) takaa, vai miten ne sattuvasti sanovatkin, sukulaisia kumpaisetkin. Jotenkin näin että vaimon enon lapsen lapset ja siskon miehen isän sedän jne...
Rinta röyheänä siis joka tapauksessa.

Mozartia, Schubertia, Sibeliusta, Chopinia jos Meriakannon Oskariakin.
Pipareita ja glögiä tauolla ja samalla tauolla sitä Munsterhjelmin Hjalmaria, Halosta ja Edelfeltiä seinältä.

Vain yksi harmi jäi kaivertamaan: Hildu Roosa Elisabet Rengon biologian luokka jäi näkemättä - joku amanuenssi vai mikä lie oli varannut sen huoneekseen, pah! - ja niin paljon kun siitä haaveksin että sitten näkisin sen luokkahuoneemme missä tämä ikivanha Hildu Roosa kertoi suikulaisista ja banaanikärpäsen perimän periytymisestä ja siitä miten mukavia mussukoita nämä, me, maalta tulleet lukiolaispojat ovat näihin kaupungin jermuihin verrattuna ... että näille sietää laittaa lähtönumeroksi jo kahdeksan ja siitä sitten ylöspäin todistukseen hilata ...

Siellä puurolla, sen sydänyhdistyksemme, oli koolla kymmenen meitä viidestäkymmenestä tautisesta.

Kokous ensin pidettiin ja päätettiin osallistua sydänhengityselvytyskonehankintakeräykseen. Oottakaas - vetäkää sillä välin vaikka henkeä syvään - niin katson, miten se kirjoitetaan, se 12 000 € maksava kone.
Defibrillaattori, näkyy kirjoitettavan, tässä käyttöohjeineen ja tässä kuva jostakin sen tapaisesta:

Sitten oli se puuro, joka ei ollutkaan puuro vaan hieno jouluateria kaikkine höystöineen, jo siinä olisi ollut kystä kyllin, vaan mitä vielä.
Jo se talo, vanha lääkärin talo järveltä nousevan rinteen päällä, vanhat kaakeliuunit, korkeat huoneet, paneelikatot ja kaikki ja oikeastaan aika selvästi oman Hilkka-tädin tuoksukin vielä leijailemassa -40-luvun henkenä yllä; hänhän se täällä kunnantohtorinsa kanssa vuosikymmenet asui, sen kaikkien tunteman tohtori Kohosen kanssa. Mutta ei siinäkään vielä kaikki.
Jo kokouksen aikana alkoi salin puolelta kuulua pimputusta. Riitan pikku-Siljako siellä sormiharjoituksia tekemässä?

- Olipa hyvä jotten ennättänyt pianon kantta avata! Kyllä ois hävettänyt, huokaisi soittaja-Mats ruokapöydässä sitten kun selvisi, kuka kumma siellä oli niitä 'sormiharjoituksia' läpi käynyt.

Tässä hämärässä tunnelmassa oli henkseleissään, villapaidassaan, villasukissaan ja kotoisessa ruutupaitaolemuksessaan askellellut harmaatukkainen mies pianon taakse, kuten kohta kuulimme, soittaja viimeisen päälle. Sieltäkös lähti muutakin kuin pimputusta, kilkahteli kaikki kauneimmat joululaulut kaikkine mausteineen ihan siis vain noin niin kuin sormiharjoituksina huomista varten: joululauluihin lapsuuden kirkossaan.

Kyllähän siinä nikottelemista pienellä piirillä oli. Ja olisi ollut suuremmallakin.

Oman kylän poika oli tullut yönviettoon Koivuniemeen, kestikievariin. Kanttori-Ilmarin poika, 75v, kanttori itsekin, matkustanut etelän hyvinkäiltä ämeriäkkylöihin, kotiseudulleen Karjalan kunnaille viivähtämään, tämäpä Kauneimpien joululaulu -tilaisuuksien luoja Matti Heroja.

Mutta herkän päätöspuheen piti puheenjohtajammekin Vesa pojasta, joka ylpeänä jätti vanhempansa vannoen ikinä takaisin palaamasta, mutta joka sittemmin vuosien perästä halusi päästä jouluksi kotiin kirjeitse anteeksipyydellen: "Ajan junalla jouluna kotitalon ohi ja jos omenapuun oksalle laitatte valkoisen lapun, niin tiedän että olette anteeksi antaneet minulle väärintekoni ja saan tulla takaisin - pääsen jouluksi kotiin."

- Ei ollut YHTÄ lappua puun oksalla.

Niin pelotteli Vesa meitä.
Kunnes jatkoi pitkän mielenliikutuksen jälkeen: - Vaan puun jo-kai-sel-la oksalla oli lappu. Omenapuu oli täynnä valkoisia lappuja.

- Ja poika pääsi jouluksi kotiin.