Luki tienhaarassa ISOLLA tekstauksella pahvipalasessa:
Pyöräilijät LANTTUKUKOLLE!
Emmekä hömmöt huomanneet kun olimme niin ajoomme keskittyneet.
Niin mahdoton vastatuuli ja myräkkä oli puhaltanut koko täyden tunnin lossille polkiessamme, että vielä myötätuulosessa takaisin veivatessamme kylmänkankeus piti ajoasennon tarkasti eteenpäin suuntautuneena. Ei kääntynyt niska sivulle ei toiselle huolimatta pilkistelevän auringon lämmitysyrityksistä.
Kyyryssä kyyryssä poljimme, sauna silmissä siinnellen. Kieli miltei sen uuden vyön alla, ajatuksenpoikasetkin kai jähmettyneinä tiloillaan.
- ...uk ... ku ...kol ...
Pyörän rengasko äännähteli, kumiinko jarrupala hankasi?
- HO HooIII! kuko ...
Ylämäen päällä oltiin, sisulla mentiin. Hengitys vinkui, syvältäkö keuhkoista nuo äänet, vaiko sielusta peräti irtosivat?
- LAPPU!Portailta, kehnolainen, ääni kajahteli. Eikä mistään sielun sisuksista. Ihmisen ääni se oli.
Seisoi sukulaissielu rappusillaan ja huuteli:
- Tulukee ihmeellä tuoreelle kukolle. Just uunista otin. Ettekö lappua huomanneet?
Kurvattiin taapäin ja luettiin, irrotettiin lappu ja puuskutettiin aitan luona jotta 'jopas sattu!'.
Ja että meinattiin ajaa onnemme ohi, ohi herkkuhetken ja hyvän seuran.
Läheltäpä liippasi - semmoinen suuronnettomuus.