Hän osaa hymyillä jamesdeanimäisesti, osaa puhua barrywhitemäisellä äänellä, hän nauraa vahvasti ja tunteella, ja hänellä on sopivan omituinen huumorintaju: sekoitus karua, suloista, terävää ja yllättävää.
Hän näyttää vähän pelottavalta, tuoksuu tupakalta ja Paco Rabannelta, tuntuu tutulta ja tuntemattomalta samanaikaisesti ja on monitaitava kaikessa paitsi feilaamisessa.
Hänelle ei tarvitse pelätä korottaa ääntään tai purkaa mieltään. Hän sanoo itsekin asiat suoraan ja reaaliajassa, ja leppyy nopeasti. Hän on samanaikaisesti avoin ja aito ja ujo.
Hän myös soitti ja kyseli vointiani viikon jokaisena päivän niin kauan kuin olin kipeänä. Lisäksi hän tuli käymään, toi ruokaa, piti sylissä, kuunteli, kertoi tarinoita ja teorioita, esitti ex tempore sketsejä ja kertoi arvostuksestaan. Kaikki pyytämättä ja omasta halustaan.
Tänään tapansa mukaan totaaliyllärinä hän myös antoi pienen lahjan, joka on paitsi suunnattoman ratkiriemukas huumoriarvoltaan, myös intiimi hellyyden ja huomioinnin osoitus. Nappiosuma.
Tämä on minun lottovoittoni. Tämä on ystävyysrakkautta puhtaimmillaan. Tästä ihmisestä olen niin iloinen ja kiitollinen, että en osaa edes löytää sopivia sanoja ilmaistakseni sen hänelle. Onneksi hän kuitenkin tietää. Niin hän ainakin sanoi.
Ilmeisesti hän myös osaa lukea ajatuksiani - niitäkin, joita en saa itsekään sanamuotoon. :D
