Kadulla vastaan vaappunut tyhjäkatseinen narkkari paljastuikin toisella vilkaisulla yläasteaikojen luokkakaveriksi, jolla oli ikävä tapa naljailla ja kiusata. Tyttö häpesi sairaalloisen lihavaa ja yhtä kontrolloivaa äitiään ja hyökkäili koulussa pienempiensä kimppuun. Eikä tämä tapaus valitettavasti ole mitenkään ainutlaatuinen.
Maria Petterssonin kolumni herätti ajatuksia kiusaamisesta yleensä, homous saa nyt hetkeksi jäädä aiheena sivuun. Kommentoin kolumnia näin:
"Olin aikanani mukana tilaisuudessa, jossa erään yläasteen entisinä oppilaina kerroimme koulusta tulevien seiskaluokkalaisten vanhemmille. Kävin silloin lukiota ekaa tai toista vuotta.
Jostain syystä opettajat eivät olleet mielissään, kun ainoana kaikista esiintyjistä painotin kuraattorin ja terveydenhoitajan roolien tärkeyttä ja erityisesti kodin antamaa tukea tilanteissa, joissa oppilas altistuu kiusaamiselle koulussa. Ilmeisesti koulusta haluttiin antaa "puhtoinen" kuva eli haluttiin kylmästi valehdella."
Jäin hetkeksi miettimään ja makustelemaan yläasteaikojani. Vanha yläasteeni oli ja on edelleen etninen sulatusuuni, jossa riitti jo 90-luvun puolivälissä niin värien kuin kieltenkin kirjoa. Käytöksestä sai 9 pelkästään sillä, ettei haistattanut opettajille. Ongelmia oli niin paljon, että niiltä oli helpointa sulkea silmät, tai sitten virheellisesti tartuttiin helpoimpiin kohtiin ja pahimmillaan harjoitettiin lisäkiusaamista koulun taholta.
Muistan erään pojan hännystelleen minua niin tunneilla kuin välitunneilla: aiheetonta tönimistä ja naljailua esiintyi jatkuvasti, ja kerran ruokalassa ohimennessään hän muka vahingossa kaatoi vettä lasista päälleni. Ignorasin häntä viikkotolkulla, kunnes meni hermo ja kävin kimppuun - juuri tuon vesilasiepisodin jälkeen. Helppoa arvata, mitä siitä seurasi: jouduin rehtorin puhutteluun, missä minua ei kuunneltu yhtään mutta minulle selitettiin hyvin asenteellisesti, etten saa aiheuttaa ongelmia ja että "pojat ovat herkkiä tuossa iässä". Ei vittu sentään.
Toinen ongelma alkoi 8. luokalla, kun vitivalkonaamainen mustatukkainen solmunaama (tissien perusteella saattoi arvata tytöksi) päätti huudella mulle törkeyksiä aina nähdessämme. Ignoroin häntäkin, kunnes hän odottaessani pääsyä terveydenhoitajalle tunki vierelleni ja aukoi päätään. Siihen mennessä olin viikkotolkulla sulkenut silmäni ja korvani aiheettomalta huorittelulta, joten nyt napsahti. Sanoin hyvin rauhallisesti päin ämmän naamaa, että tapan sen, jollei se lopeta. Pari vieressä oleskelutta oppilasta kuuli tämän.
Seuraavaksi olin kuraattorin vastaanotolla, missä kyseltiin aggressioistani ja kotioloistani. Ei vittu sentään taas kerran. Onneksi kuraattorilla oli hiukan vähemmän sahanpuruja päässä kuin rehtorilla, ja saamansa puhuttelun jälkeen noidaksikin kutsuttu tyttö jätti mut rauhaan. Ilmeni, että hänellä oli todella vaikeat kotiolot, ylitiukka äiti ja aivovammainen veli, joka kävi btw samaa koulua. Tyttö häpesi veljeään niin paljon, että päätti kiusata muita, jottei kukaan uskaltaisi kiusata hänen veljeään. Yllättäen jo ennen tätä älynväläyksensä toteuttamista veljellään oli paljon enemmän kavereita. Oli muutenkin terveempi tapaus kuin siskonsa.
Vuosia koulun jälkeen näin noidan kadulla. Riutuneen näköisenä naamassaan aknea ja sitruunailme hän työnteli lastenvaunuissa erivärisiä lapsia ja välillä kiroili niille kuin puhuisi itsekseen. Siinä oli perusesimerkki koulun "kovisten" 9. luokan jälkeisestä elämästä. Muutama heistäkin sentään kehitti aivot ja pääsi jopa kaupan kassalle töihin, loput harhailevat vieläkin ostarin liepeillä ainehöyryissä ja laskevat päiviä Kelan kalenterin mukaan. Veikkaanpa, että sossun tädit ja Alkon vartijat tuntevat nämä tapaukset jo nimeltä.
Pääosin yläasteaika oli kuitenkin onnellista ja hauskaakin. Ikävät muistot ovat jo haalistuneet, vaikkeivät ne muistista koskaan häviäkään - eikä niiden tarvitse. Tosin jos olisin tiennyt jo teini-ikäisenä, miten roolit kääntyvät tulevaisuudessa, olisin itkenyt vähemmän kouluaikojen kurjuutta, vaikka nekin kokemukset ja itkut lopulta vahvistivat. Asetelma kääntyi päälaelleen, paitsi ettei enää ole kyse vain koulusta, vaan koko elämästä, ja minä istun huipulla. Eikä siellä edes tuule. :)
