Elokuvat

Cannes muuttuu vuosi vuodelta pompöösimmäksi jahtien kokoontumisajoksi. Siksi yllättyin kun oma persaukinen kurssikaverini sai kutsun. Mitä helvettiä? Sinäkö, miksen siis minäkin, ajattelin kateellisena. Siellä sitä nyt näytellään tuxedossa 20 min. lyhytelokuvia juhlavieraille nauttien katkarapusandwichejä. Toivottavasti jahtinne uppoaa! Kysyin tulevalta elokuvaohjaajalta tiesikö tämä suomalaisia leffantekijöitä jotka ovat up and coming Cannesissa. Kuinka ollakaan hän mainitsi kollegansa Timo Vuorensolan tekeillä olevan kuunatsielokuvan Iron Sky josta on vastikään julkaistu uusi teaseri. Vuorensola pullisteli hetki sitten parhaansa mukaan brittiläisille tv-katsojille ja koetti vakuuttaa että elokuvasta ei tule pelkkä saippuakupla. Leffan alaotsikko vaikuttaa lupaavalta: "Vuonna 1945 natsit menivät kuuhun. Vuonna 2018 he tulevat takaisin." Hmm. Tuntuu siltä että kieli on niin syvällä poskessa että se kurkistaa jo korvasta. BBC:lle antamassaan haastattelupätkässä Timo kertoi että leffa aletaan kuvata syksyllä ja se on määrä tulla ulos 2011. Vuorensola ei kuitenkaan vaikuttanut siltä että elokuva on tehty vain pelleilymielessä. Tähän mennessä 1979 syntynyt Vuorensola on osoittanut oivaa partisaanihenkeä ja kasannut 90% filmin rahoituksesta ja kuvaus voi siis alkaa.

Kysymys tietenkin kuuluu onko elokuva hienon julisteen ja pre-produktiokohun jälkeen vain höyryävä läjä?

Itseasiassa Vuorensolan projekti vaikuttaa melko harkitun tyylitietoiselta: pääosassa nähdään saksalainen Udo Kier joka on esiintynyt monissa kulttielokuvissa ja Kornin musavideossa Make Me Bad. Hän on mm. näytellyt Pamela Andersonin rinnalla elokuvassa Barb Wire! Ja kaikista veikeintä on että Lars Von Trier on myös valinnut Kierin uuteen leffaansa Melancholia, Kirsten Dunstin ja Kiefer Sutherlandin ohella. Itseasiassa Trierin ja Vuorensolan elokuvat tuntuvat paljolti kokkaavan samalla reseptillä-sekä Melancholiassa että Iron Skyssä on samaa maailmanlopun meininkiä. Soundtrackin osalta Vuorensola on jo lyönyt lukkoon sopimuksen slovenialaisen dark wave- orkesterin Laibachin kanssa. Päätös kuunatsi-elokuvasta syntyi Vuorensolan mukaan yhdessä käsikirjoittajan kanssa -yllätys yllätys- saunassa.

Vuorensolan natsiparodiassa on samaa absurdiutta kuin Quentin Dupieuxin Rubberissa. Rubber on tarina oudosta riivauksesta joka tuo mieleen tappaja-auto Christinen, sillä erotuksella että Rubberissa tappaja on pelkkä autonrengas.

Cannesissa elokuvaa promottiin jakamalla yleisölle ilmaisia kondomeja.

Kun Stephen Fried kirjoitti vuonna 1993 koskettavan true-stoorinsa AIDS:iin kuolleesta maailman ensimmäisestä supermallista joka oli myös bi, hän keksi sanan fashionista. Hänellä oli kaiketi näppärissä journalistin aivoissaan kuva wannabeesta joka kuin sissi hyökkää lähiön hämärästä New Yorkin muoti-skeneen. Myöhemmin fashionistat ovat kielessä esiintyneet lähinnä muoti-idiotismin edustajina, kuten Chris Morrisin komediasarjassa Nathan Barley. Minä pidän Nathanista. Nathan on muotitoimittajan kaveri. Kaverusten coolius on niin jäätävän urpoa että muutaman episodin katsominen tekee toisinaan kipeää.

http://www.youtube.com/watch?v=AwTzPnWsz20&feature=related

Yritin löytää filmatisointia 26-vuotiaana kuolleesta heroiiniin haksahtaneesta supermallista, Gia Maria Garangista joka oli Friedin kirjan aihe.
Ainoa tähän mennessä tehty tuntuu olevan vuonna 1998 ilmestynyt tv-elokuva Gia jonka pääosassa on Angelina Jolie.

Asia tuntuu oudolta jos ottaa huomioon Hollywoodin kyvyn adaptoida äärimmäisen koskettavia nyyhkytarinoita valkokankaalle.

Tätä leffaa odotellessa tulin lueskelleeksi siellä täältä muodin ja elokuvan uudesta tuottoisasta romanssista. Martin Scorsese ohjaa partavesimainoksia Chanelille (ulos 2010 syyskuussa) ja Ridley Scott tekee töitä Pradalle. Mikä elokuvaohjaajia vaivaa? Rahapula? Krapula?

Näyttää siltä että isot muotibrandit kosiskelevat leffantekijöitä tavoittaakseen You Tube-sukupolvea joka ei raahaudu catwalkeille. Samaan aikaan kun Google pykää omaa internet- tv:tään, Gucci esimerkiksi on isolla rahalla mukana sponsaamassa Martin Scorsesen yhteistoimintaelintä (Film Foundation) jossa on mukana tyyppejä Clint Eastwoodista Steven Spielbergiin. Cannesin festivaaleilla viime viikolla Scorsese paljasti leffaprojektin jota Gucci oli sponsannut 1,5 miljoonalla.

Dior puolestaan hehkutti uutta John Gallianon purserikokoelmaa julkaisemalla David Lynchin ohjaaman minielokuvan nimeltä Lady Blue Shanghai. Lynch, joka on tehnyt paljon omituisia elokuvia pioneerasi elokuvamaiset mainokset jo 1988 jolloin Benecio Del Toro breikkasi Heather Grahamin kanssa Calvin Klein-pätkässä.

Muotitietoiset ohjaajat -asetelman käänteisessä versiossa muotikeisari tekee spielbergit. Karl Lagerfeldt esimerkiksi teki tomfordit ja ohjasi minileffan Remember Now. Leffa sisältää myös Karl- cameon. Karl oli myös mukana tiukasti Cannesin leffajuhlien avajaisissa ja istutti Georgia May Jaggerin harrikan selkään leffatyyliin - Coco Chanelin mallistoa esittelevän Jaggerin hammasrako imitoi uskottavasti 1960-luvun elokuvatähti Brigitte Bardotin harvahampaisuutta.

"Lyhytelokuvan täytyy olla taiteellinen ja sisältää autenttinen tarina - ei siis pelkkää mainontaa" hehkuttaa eräs muodin ja elokuvan allianssia lobbaava fashionista tänään päivän lehdessä. Hänellä on mielessä tuubiyleisö, se joka tulevaisuudessa latailee klippejä telkkaan. Maria Garzonin firma pystytti oman kojunsa Cannesiin houkutellakseen leffatyyppejä ja luksusbrandeja yhteistyöhön online-leffojen tuottamiseksi.

Suurin haaste tuleville muodin keisari kaarleille on, pystyvätkö nämä myös ohjaamaan elokuvia. Tämä on saanut jotkut laskemaan 1+1, tällä ilmiöllä voi lyödä rahoiksi. Garzonin edustus Cannesissa, nimeltään StyleStar Lounge häpeilemättä parittaa muotia ja elokuvaa toisiinsa.

Sana "fashionista" tuntuu olevan kansalaisten huulilla. Se tuntuu kiehtovalta sekasikiöltä englantia ja espanjaa. Vähiten ei hämää se että nopeasti lausuttana sana saa äärioikestolaisuuteen ja terrosismiin viittaavia sisältöjä. Fashionista rinnastuu muihin hispaano-romaanisiin muotoiluihin kuten sandinista ja barista. Sandinistat olivat nigaragualaisia sissejä. Baristat baarimikkoja italialaistyylisissä baareissa. Senderistat puolestaan ovat perulaisen sissijärjestö Loistavan Polun jäseniä.

Jokaisen edellä mainitun istan huulilla on varmasti joskus ollut kahvikuppi mutta kaikki eivät välttämättä ole ampuneet kiväärillä.

Alkuperäisen Xboxin yhteydessä pyörivä Xbox LIVE -verkkopelipalvelu suljettiin 14.4.2010. Microsoftin palvelu ehti olla olemassa kahdeksan vuotta, ja oli aikoinaan melko mullistava tempaus: sen myötä verkkopelaaminen pelikonsoleilla muuttui jokapäiväiseksi ja helpoksi asiaksi. Xbox LIVE on toki olemassa yhä uudempien Xbox 360 -konsoleiden parissa, mutta alkuperäinen verkko on nyt historiaa.

Yksi suosituimmista alkuperäisen Xboxin verkkopeleistä oli Halo 2, ja kellon lyödessä keskiyötä 14. päivänä se pysyi yhä elossa: 14 uljasta sankaria jatkoi pelaamista. Xbox LIVEen ei voinut enää kirjautua sisään, mutta käynnissä olevat pelit sai pelata loppuun. He elivät lainatulla ajalla, sillä jos kukaan heistä poistui pelistä mistään syystä, olipa se sitten sammutettu pelikonsoli, äkillinen nettikatkos tai jokin muu vastaava tapahtuma, he eivät enää päässeet takaisin peliin sisään.

Microsoft ei ollut halukas puuttumaan asiaan; heidän mukaansa peli saisi pyöriä niin pitkään kuin se voisi. Seuraavien viikkojen aikana pelaajamäärä kutistui vähän kerrallaan, kunnes lopulta 10.5, melkein täysi kuukausi Xbox LIVEn sulkemisen jälkeen, jäljellä oli enää kaksi -- ja sitten vain yksi. Viimeinen pelaaja, APACHE N4SIR, oli yksin pelissä, jonka vetovoima piili yhteisessä kokemuksessa, aution universumin ainoa asukki. Maailman viimeinen Halo 2 -pelaaja, viimeinen spartalainen. Master Chief.

Se ei kestänyt pitkään. Kun APACHE N4SIRilla ei enää ollut ketään, jonka kanssa pelata, Microsoft vihelsi joitakin tunteja myöhemmin pelin vihdoin poikki. Halo 2, alkuperäisen Xboxin parhaiten myynyt peli, kuoli viimein. Ihmiset saattoivat toki pelata sitä yhä kotonaan, mutta verkkopeli, sen todellinen vetonaula, siirtyi ajasta ikuisuuteen.

Koko tempaus oli tietenkin tietystä vinkkelistä katsottuna aika typerä ja hyödytön, mutta silti: kyseessä oli hillittömän suosittu peli, josta miljoonat ihmiset saivat iloa, ja tietty porukka ei ollut valmis päästämään siitä vielä irti. En voi olla näkemättä tässä jonkinlaista kummallista, vaikeasti määriteltävää romantiikkaa.

Metrovaunuissa on viime päivinä mainostettu Chris Morrisin elokuvaa itsemurhapommittajista. Julisteessa on siteraattu leffa-arvosteluja: jokaisen päivälehden tuomio on "hauska".
Itseasiassa sana " hauska" esiintyy julisteessa viisitoista kertaa ja joka kerta eri päivälehden nimissä.

Tämä on naurettavaa. Morrisin juliste on itseasiassa parodia elokuvamainosten konventioista ja komedian pakonomaisesta halusta olla hauska. Vertaa vaikka heinäkuussa ensi-iltaan tulevan Karvaturrit Vastakarvaan-elokuvan julistetta: juoni paljastuu vilkaisemalla kerran posteria. Molemmissa julisteissa esiintyy eläin: Four Lions-julisteessa korppiin on teipattu ajastimella varustettu pommi. Karvaturrit Vastakarvaan-julisteessa marsut, näädät ja korpit uhkaavat Brendan Fraseria puolestaan polttoliekillä (vai onko se sittenkin puutarhaletku?)

Nämä kaksi elokuvajulistetta ovat toistensa vastakohtia vaikka niissä tuntuu olevan myös paljon samaa: toisessa paha kravattipiru on eläinten armoilla, Chris Morrisin julisteessa (ja myös elokuvassa) eläimiä räjäyttelevät ihmiset.

Terroristit siis.

Suunnitellessaan leffajulistetta Morris halusi tuttuun tyyliinsä olla hiukan "edgy" eli mukaansatempaavalla tavalla särmikkään vittumainen. Hän siteerasi elokuva-arvostelijaa tahallisen mielivaltaisesti jos vain sana "hauska" esiintyi arviossa. Kuten eläimet jotka kokoperheen elokuvassa vastustavat rahanahneiden ihmisten terroria väkivallalla Morris, tekemällä komedian kiihkouskovaisten väkivallasta vastustaa komedian konventioiden terroria. Morris rikkoo ainakin kahta komedian pyhää sääntöä:

a) Komedian on aina oltava hauska b.) Jihadissa ja itsemurhapommittajissa ei ole mitään hauskaa

Four Lionsissa asioilla on taipumus räjähtää. Korppi räjähtää mutta myös lammas räjähtää. Tietysti myös terroristit räjähtävät. Elokuvan loppukrediteissä ilmoitetaan "ainoastaan yksi lammas räjähti kuvausten aikana". Hetken elokuvateatterissa on hermostunutta liikehdintää. "Kuolikse Lammas? Oikeesti, vittu miten sikamaista". Joku sanoo eikä naytä yhtään huvittuneelta. Naishenkilön ilme paljastaa että Morrisin komedia on kaksiteräinen miekka.

Samaan aikaan se on todella huvittava. Terroristisolun johtaja kuvaa You Tubeen klippiä ja toteaa että veli terroristin pyssy ei näytä tarpeeksi isolta. Seuraa eräänlainen jihad-catwalk kun terroristiurpo asettelee pyssyään kuin helyä ja tulee lähemmäs kameraa jotta pyssy näyttäisi suuremmalta. Eräässä kohtauksessa solun "älykkö" keksii että paras isku on moskeijan räjäyttäminen. "Mutta mitäs järkeä siinä on?" kysyvät kollegat. Sitten seuraa looginen perustelu jonka mukaan kanssaislamistien vahingoittaminen on kuin nyrkkeilijän sparraamista, se kannustaa toimintaan. Tämän teorian paikkansapitävyyden todistamiseksi solun aivo käskee toveriaan lyömään itseään nyrkillä naamaan. Veri purkautuu sieraimesta. Se on hauskaa, mutta myös surullista. Four Lions on nimittäin syvältä pinnan alta tragedia itsetuhoisuudesta jossa ei ole mitään järkeä. Lampaat, korpit ja terroristit lentävät taivaan tuuliin ja kerätään muovisäkkeihin syystä jota on vaikea paikantaa.

Se mikä tekee elokuvasta superkiintoisan on taustatyö. Koko leffa on kerrottu kiihkoislamistien näkökulmasta. Morris vietti pari vuotta tutkimalla MI5 arkistoissa cctv-materiaalia. Kahvitauoilla terroristit keskustelivat mm. siitä kumpi on coolimpi Johnny Depp vai Bin Laden. Räjäytysten lomassa he vertailivat voileipiensä täytteitä. Eräs ei suostu pousaaman klipissä koska musta tunika saa hänet näyttämään läskiltä. Morrisin elokuvan Lopputulema ei ole humanistinen latteus "terroristitkin ovat vain ihmisiä" tai "terrorisit ovat idiootteja" saatikka närkästynyt kyrvähdys "taas joku leikkii vakavalla asialla".

http://www.youtube.com/watch?v=yGk2TojOd-4

Olen tehnyt peliarvosteluja vuodesta 1999, ja sinä aikana on tullut käsiteltyä lukematon määrä pelejä. Olen kehunut, haukkunut ja kohauttanut olkapäitäni niin pienten kuin suurienkin pelien edessä, kirjoittanut keskinkertaisista peleistä ja alan kiistattomista merkkipaaluista. Nykyisin kuitenkin vietän aikaani aidan toisella puolella. Nyt kun Alan Wake on valmis, valehtelisin jos väittäisin etteikö se ajatus kritiikin kohteena olemisesta olisi vetänyt minua välillä aika hiljaiseksi -- nytkö ne omat koirat purevat?

Pelinkehityksessä -- ja tietenkin luovassa työssä ylipäätänsä -- tapahtuu helposti sellainen ilmiö, ettei enää oikein näe metsää puilta. On vaikea suhtautua objektiivisesti asiaan, jonka syövereissä on rypenyt monta pitkää iltaa ja viikonloppua aikataulun kiristyessä. Pelin tunnelmasta tulee tietyllä tavalla teoreettinen käsite. Sitä ei oikeastaan itse enää kykene tuntemaan, sillä sitä on pelannut pelin jokaisen kohtauksen ja käänteen läpi kymmeniä kertoja. Silmä hakeutuu automaattisesti heikkoihin kohtiin, ja mikä pahinta, mikään ei ole oikeasti yllättävää, vaikuttavaa tai jännittävää.

Silloin täytyy vain luottaa siihen, että ymmärrys siitä, mikä tuntuu pelaajasta hyvältä on tarpeeksi kattava, koska oman tunnereaktion varaan ei enää voi laskea. Tämä on tietenkin erityisen hankalaa silloin, kun koko pelikokemus rakentuu pitkälti tunnelman, mysteerin ja tarinan varaan. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä tämä kokonaisuus koostuu niin monesta elementistä -- hahmon ohjaamisen tulee tuntua hyvältä, kaiken täytyy kuulostaa ja näyttää oikealta ja pelin rytmitys täytyy harkita tarkkaan. Kyse on pienten yksityiskohtien luomasta kokonaisuudesta, eikä yhtä ainutta oikeaa ratkaisua ole... ja aina voisi vielä viilata jotain.

Niinpä arvosteluja odotellessa mieli maalailee väistämättä melkoisia piruja seinälle. Paineet ovat tietenkin kovat, koska kaupallinen menestys ja vastaanotto kriitikoiden parissa kulkevat pitkälti käsi kädessä.

Kuluneen viikon aikana Alan Waken arvosteluja julkaistiin roppakaupalla niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Vastaanotto on ollut älyttömän positiivinen sekä pelimedian että valtavirran parissa, ja juuri nämä meidän tärkeimmät elementtimme ovat selvästi löytäneet yleisönsä. Se oli tietenkin melkoinen helpotus. Näin jälkikäteen katsottuna on hiukan huvittavaa miettiä omia ja työkavereiden reaktioita, jotka olivat aluksi hyvin varovaisia, oikeastaan hiukan epäuskoisia. Vasta viikon edetessä asia ikään kuin hyväksyttiin.

Kyse ei ollut siitä, että meille olisi tullut oikeasti yllätyksenä se, että peli on hyvä, mutta tunnetasolla asia ei ollut aivan niin yksinkertainen. Omalta osaltaan asiaan vaikuttaa varmasti se, että takana on monta vuotta kestänyt haastava kehitysprosessi, joka on prosentuaalisesti katsottuna vienyt melkoisen osan monen tekijän elämästä. Tietyllä tavalla katsottuna se, oliko tällainen henkilökohtainen panostus ylipäätänsä vaivan arvoista kulminoituu siihen, miten peli otetaan vastaan. Nyt kun arvosanat ovat erinomaisia ja kehuja tulee sisään ovista ja ikkunoista, koko tehty urakka näyttääkin aivan erilaiselta kuin vielä viime viikolla.

Esikaupunkia ei pääse pakoon edes elokuvissa. Jopa tälläkin hetkellä istun kirjoittamassa blogia poliisien suosimassa Burger Kingissä 16km päässä keskustasta, odotellen Ricky Gervaisin uuden elokuvan Cemetery Junction alkua. Leffa on inspiroitunut Gervaisin omista kokemuksista paikallisessa Martsarissa. Kyllä, myös Rickyssä asuu pieni vantaalainen. Miten muuten olisi selitettävissä että hänen tuotantonsa The Officesta lähtien on ollut niin kiinnostunut anti-urbaaniuden kuvauksesta? Itseasiassa törmäsin pubissa vähän aikaa sitten naiseen joka kertoi työskennelleensä Ricky Gervaisin kanssa samassa officessa 1990-luvun lopulla. "Se oli hirveää" hän sanoi.

Mutta toisin kuin moni muu wannabe, Ricky on onnistunut muuttamaan globaalin martsariuden massiksi.Hän on tehnyt noloudesta taidetta. 1980-luvulla hänestä tuli melkein poptähti tanssiduo Seona Dancingin hintahtavassa kokoonpanossa.Urbaani korkeaoktaanisuus ei kuitenkaan purrut ja Ricky pysyi pinnan alla kuin kampela. Joskus vuoden 1999 tienoilla hän oivalsi: "Kokemus lähiöpakokauhusta on yleismaailmallinen. Ole niin spede kuin pystyt ja he ovat polvillaan". Ei tarvitse kuin verrata Gervaisin Simon Le Bon-tyyliä ja David Brentiä toisiinsaa niin tajuaa missä urbaanin ja suburbaanin raja kulkee.

Tähän kiehtovaan jurpouteen perustuu Cemetery Junctionin imu.Ero on tietty siinä että elokuva on rokkaava. Siinä wannabe-päähenkilö päättää Led Zeppelinin soidessa taustalla ettei haluakaan enää hitsata öljypohjia suburbaanissa rasvakuopassa. Hän päättää ruveta siisteihin sisätöihin. Haastattelun perusteella hänet valitaan paikalliseen vakuutusyhtiöön ovelta-ovelle myyjäksi. Ta-daa! Ja niin haalarin tilalle tulee kravatti ja alikulkutunneleihin piirretyt pippelit vaihtuvat palaverihuoneen kasvukäyriin. Firman vuosijuhlassa päähenkilö kuitenkin huomaa mitä tien päässä odottaa: kultainen kädenpuristus ja kuolema. Cemetery Junction kuvaa lähärimeiningin tyypilliseen tapaan umpikujana jota luonnehtii negaatio. Se on paikka joka on parhaimillaan jos siellä ei itse ole. Se ei koskaan kuullutkaan 60-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta. Vain röyhkimykset pääsevät ravintolaillan jälkeen pukille. Ainoat mustaihoiset asuvat tv-ruudulla. Mustaihoisten hyvä puoli on että ne näyttävät "ihan näteiltä vauvana".

Olen juuri lopettanut postikortin kirjoittamisen isille ja äiskälle harjakattoisessa omakotitalossaan Vantaalla."Terveisiä Lontoosta" lukee kortissa. Päällä on kuva hymyilevästä punkkarista Big Benin juurella keskisormi pystyssä. Kun he saavat kortin heille tulee varmaan mieleen Soho ja suojaamaton seksi sekä likaiset injektioneulat. Kortin antama vaikutelma svengaavasta Lontoosta haiskahtaa homeiselta:tätä nykyä maailman väestöstä 80% asuu tiedemiesten mukaan esikaupungissa. Hip-hopin myötä life in the hood on ollut coleeta jo pitkään ja lähiöstä on tullut normi. Todellisuudessa tällä Burger Kingiä ympäröivällä ostarilla ei ole koskaan nähty yhtäkään irokeesia. Se on täynnä myllyverkkareihin sonnustautuneita townieita, levennetyillä nakeilla varustettuja japsikärryjä sekä puolalaisia ja ukrainalaisia maahanmuuttajia joiden mielestä tyylikkäintä mitä Lontoo voi tuottaa on Emporio Armani -vyönsolki ja timanttinastoilla brodeeratut designer-farkut.

Kirjoitin hiljattain siitä, kuinka Modern Warfare -pelien takana oleva Infinity Ward vuotaa jatkuvasti väkeä pellolle. Infinity Wardin perustajat Vince Zampella ja Jason West ovat melkoisessa riitatilanteessa julkaisijansa Activisionin kanssa, ja heidän poistuessaan talosta kengänkuvat takalistossa monet heidän entiset alaisensa ovat seuranneet kaksikkoa -- osa niinkin pitkälle, että ovat päätyneet näiden uuteen firmaan.

Tähän mennessä lähtijöitä on ollut 30, joka on suunnilleen kolmasosa Infinity Wardin koko henkilöstöstä. Se on melkoinen kansainvaellus, enkä olisi yllättynyt, jos se jatkuisi vielä. On vaikea kuvitella, miten lafka voi toipua tällaisesta iskusta: tämän porukan mukana talosta poistui melkoinen määrä osaamista ja työmoraalia. Kun vielä pidetään mielessä, että Activision haastoi Zampellan ja Westin oikeuteen, mutta Activision itse on haastettu paitsi Zampellan ja Westin toimesta, myös erillisen Infinity Wardin 38 työntekijän joukon toimesta, on selvää, että tilanne on toivottoman tulehtunut. On vaikea uskoa, että studiota ei kaiken tämän jälkeen suljettaisi seuraavan puolen vuoden sisällä.

Kuten arvata saattaa, tämä on herättänyt melkoiset määrät hälinää internetissä, jossa asiaan hyvin perehtyneet satunnaiset nimimerkit tietävät toki kaikesta kaiken ja syyttelevät sekä Infinity Wardia että Activisionia milloin mistäkin. Lisää bensaa laineille on saatu siitä, että Halo-peleistä tunnettu Bungie -- yksi niistä harvoista pelistudioista, joiden pelien menestys on suunnilleen samaa luokkaa kuin Infinity Wardin pelien -- asettui taloksi Activisionin alle. Tällä hetkellä Bungiella työn alla oleva Halo: Reach, josta odotetaan massiivista hittiä, jää sarjan luoneen studion viimeiseksi Halo-peliksi.

Kyseessä on 10 vuoden sopimus, jonka mukaan Activision julkaisee Bungien uuden toimintapelin, josta tiedetään tässä vaiheessa vain se, että Bungie aikoo tehdä sen. Monet ovat miettineet, voiko Bungielle käydä kuten Infinity Wardille, mutta se tuskin on kovin todennäköistä: Bungie osti joitakin vuosia sitten tiensä ulos Microsoftilta juuri siksi, että studio voisi tehdä mitä haluaa, joten ei ole todennäköistä, että se asettaisi itsensä uudelleen samaan asemaan. Kyseessä on yhteistyösopimus, jonka alla Activision saa julkaista kaikki tähän tulevaan pelisarjaan tehtävät pelit kaikkialla maailmassa. Activisionista ei siis tule Bungien omistajaa, ja Bungie on yhä itsenäinen studio.

Jos Infinity Ward olisi voinut aikoinaan tehdä samanlaisen diilin, tuskin olisimme tässä tilanteessa nyt, mutta siinä missä Bungiella on kova maine ja todistettu osaaminen ja kaupallinen menestys, vuonna 2003 Infinity Ward ei tietenkään ollut samanlaisessa asemassa: silloin sen hittipelit olivat vasta tulossa.

Tässä ovat tietenkin kyseessä melko äärimmäiset tapahtumat, mutta nämä ovat hyvä esimerkki jutuista, joiden kanssa pelistudiot joutuvat painiskelemaan. Periaatteessa pelistudiot tekevät pelejä, mutta käytännössä aikaa kuluu massiiviset määrät kaikenlaisen bisnekseen liittyvän asian säätämiseen, ja se vaikuttaa pakostakin aina myös siihen varsinaiseen pelituotantopuoleen. Voisikin sanoa, että menestyvä pelifirma ei tarvitse vain osaavia pelintekijöitä, vaan erityisesti osaavaa yritysjohtoa ja tuottajaporrasta, jotka osaavat luovia niin, että kaikki muu säätö vaikuttaa mahdollisimman vähän tuotantoportaan työhön.

Valkokankaan kaikista kauheimpia otuksia ovat lapset, kuulemma. Kauhuelokuvien ja kakaroiden alliansia on juhlittu toden teolla 1970-luvulta alkaen jolloin murhanhimoiset vastasyntyneet (It's Alive) ja krusifiksillä masturboivat kullannuput (The Exorcist) sekä menstruoivat varhaisteinit (Carrie) valloittivat kankaan. Monien mielestä kauhuelokuvien alagenre terrorisoivine nassikoineen heijastaa aikuisten pelkoja. Lapset kun osaavat olla meistä yhtä aikaa niin ihania mutta myös arvaamattomia pikku paskiaisia.

On syytä tarkentaa väitettä valkokankaan kauheimmasta olennosta. Ei mitään kauheampaa kuin verta imevät ruotsalaislapset. Mikä voisikaan olla enemmän odotuksenvataista kuin kansankodin kiero pikku nappisilmä!

Nähtyäni Tomas Alfredsonin elokuvan Låt den rätte komma in 12-vuotiaan Oskar-pojan kuiskaavan runollisesti "skrik som en gris" en välttämättä parkunut kuin sika kauhusta. Elokuva on kyllä tietoinen veritahra kansankodin ikkunaruudussa. Lähinnä hämmästyin kuinka kotoisalta kaikki näytti. Ruotsalaiset elementtitalot näyttävät loppujen lopuksi hyvin jakomäkeläisiltä. Ruotsalaisjuoppojen charmissa on puolensa. Olin lähinnä myös kateellinen kuinka svedut osaavat tehdä myös kauhua tyylillä. Kun lapsia huvikseen teurastava lähiöäijä Håkan roikottaa pikku vesseliä pääalaspäin puusta ja valuttaa verta sillipurkkiin paikalle ilmestyy pikku puudeli Ricky ja sen omistajat HellyHansen -toppatakeissa. Lopulta Ricky alkaa häntä iloisesti heiluen nuolla kurkkua. 12-vuotias Eli-tyttönen (Lina Leandersson) huhuilee alikulkutunnelissa ohikulkevalla kaljaveikolle ja imee tämän kuiviin. Ostarin Sunshine-baarissa lähärikantikset ihmettelevät minne Jocke on hävinnyt. Osaamatta aavistaa että pikku Eli on vampyyri. Aikuisten tehtävä on suojella pienoisia, totta mooses.

Ruotsalaisten kauhubisneksestä näyttää olevan tulossa lupaava franchise sillä New Yorkista kotoisin oleva ohjaaja Matt Reeves (ei se joka näyttelee 28 Days Later-elokuvassa vaan se joka ohjasi Cloverfieldin) vainusi ruotsalaiskauhun tenhon ja neuvotteli oikeudet tehdä uusintaversion pohjois-amerikkalaiselle yleisölle. Let Me In-remaken on tarkoitus tulla elokuvateattereihin vuoden loppupuolella. Tämä tietysti herättää epäilyksiä. Mutta Reeves sanoi vastikään LA-Timesissä ettei hän aio "varhaisteinintää" elokuvansa päänäyttelijöitä vedotakseen Twilight-ikäryhmään. Epäilijät ovat sitä mieltä että elokuvan käy kuten espanjalaisen kauhuelokuva Recin jonka jenkkiversio Quarantine oli monien mielestä edeltäjäänsä huomattavasti kauheampi.

Mikään ei ole niin kauheaa kuin huono kauhuelokuva.

Olen usein sanonut, että moninpelit ovat muuten mukavia, mutta kun siellä on niitä muita ihmisiä. Se on vitsi, mutta se on myös totta. Pelaan mielelläni ystävieni tai ylipäätänsä fiksujen ihmisten kanssa, mutta haluni hengailla verkossa satunnaisten pässien kanssa on melko rajoittunut.

Penny Arcade -sarjakuva esitteli aikoinaan käsitteen, joka pitää valitettavan hyvin paikkansa: kun tavalliseen ihmiseen yhdistetään sekä anonymiteetti että yleisö, lopputuloksena on täysin sietämätön vittupää. Tähän ilmiöön törmää niin peleissä kuin erinäisillä netin keskustelupalstoillakin: halu häiriköidä tai yksinkertaisesti vuodattaa huonosti artikuloitua ja sekavaa paskaa muiden niskaan pulppuaa yleensä pintaan alta aikayksikön.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa pelata jotain peliä samalla, kun kuulee olevansa homo tai runkkari, tai ehkä jopa homorunkkari, se järjestyy hyvin helposti. Se on melko helppo jättää huomiotta niissä peleissä, joissa ollaan liikkeellä melko puhtaalla refleksilinjalla, ja suunnilleen kaikki vastaantulevat pelaajat ovat vihollisia, mutta heti kun kaivataan jonkinlaista yhteistyötä tai taktikointia, tilanteesta tulee hankalampi: se ei onnistu ilman viestintää, ja viestintä taas ei onnistu, koska se ei joko kiinnosta ihmisiä lainkaan, tai jää muuten vain jatkuvan vuodatuksen alle.

Sama ongelma näkyy myös niissä peleissä, joissa viestitään tekstipohjaisesti: ilmiö on takuulla tuttu niille, jotka pelaavat World of Warcraftia tai jotain muuta massiivista verkkoroolipeliä. Varsinkin ne pelaajat, jotka yrittävät luoda yhdessä jonkinlaista fiktiota, tarinankerrontaa ja dramatiikkaa hahmojensa avulla ovat usein hätää kärsimässä, kun viereen ampaisee Big_Dick_Gandalf_666 länkyttämään jotain hämmentävää, haastamaan riitaa tai muuten vain häiriköimään.

Tiedän, että liioittelen. On ihan mahdollista pelata verkossa fiksusti ja fiksujen ihmisten kanssa, etenkin jos kerää hyvän porukan kokoon etukäteen. Kun tietty järkevien ihmisten kriittinen massa on saavutettu, asiat sujuvat paljon mukavammin, ja jos osaa valita pelinsä oikein, on mahdollista pelata pelkästään tarkasti valikoidun porukan kanssa. Jos homma silti äityy pelkäksi perseilyksi, silloin voi syyttää vain itseään.

Alkuviikosta rapakon takaa kuului ikäviä uutisia. Legendaarisen Gang Starrin vähintään yhtä legendaarinen MC Guru menehtyi syöpään vaivaisen 43 vuoden iässä.

Siihen on jo vuosien saatossa tottunut, että räppäreitä kuivettuu säännöllisin väliajoin luotisateessa, mutta muun muassa jazzia ja hip hopia (Jazzmatazz, Vol. 1) huikeasti yhdistelleen Gurun a.k.a. Keith Elamin kuolema pysäytti, ainakin hetkeksi. Sen verran olen Gurua nuorempana kuunnellut, että tuntui kuin pseudo-sukulainen olisi lähtenyt lähipiiristä – aivan turhaan ja aivan liian aikaisin.

Mitään vastaavaa ei edes juolahda mieleen, jos joku poispilattu 19-vuotias finninaamainen wanna-be-gangsta-räpäyttäjä uhoaa Los Angelesin getoissa Glock povarissa, ja kuolee siinä sivussa tulitaistelussa. Se on täysin omaa tyhmyyttä.

Mutta kuuluu rap-maailmasta jotain positiivistakin. Nimittäin, ehkä Suomen dynamiittisin kolmikko Raptori palaa kymmenen vuoden tauon jälkeen keikoille! Jufo III, Izmo ja Kaivo starttavat turpansa Helsingissä Burleski-ravintolassa vapunaattona. Lisäksi Raptorilta on toukokuun lopussa luvassa uusi Sekoelma-kokoelmalevy.

Kai se jotain lohduttaa?