Elokuvat

Tänään tiistaina ilmestyvä Modern Warfare 2 on yksi tämän joulun taatuista hittituotteista, joka tulee myymään miljoonia ja taas miljoonia kappaleita. Peliin kohdistuvat suuret odotukset, ja se on jo herättänyt melkoista huomiota muun muassa erään nettiin ilmestyneen pelivideon vuoksi. Kyseinen pätkä herätti huomiota, sillä siinä pelaajahahmo on syvälle terroristien sekaan soluttautunut tyyppi. Viattomien sivustakatsojien varsinainen ampuminen lienee pitkälti pelaajan oma valinta, mutta joka tapauksessa pelaajahahmo kulkee siviilejä armotta teloittavassa pahisjoukossa läpi lentoaseman. (Pelaajat, jotka eivät halua pelata moista voivat ohittaa koko osuuden.)

Kuten arvata saattaa, tällaisesta pelisisällöstä nostettiin heti haloota, ja pian oltiin päivittelemässä, miten moraalitonta tällainen on. Siksi haluaisinkin erityisesti nostaa esiin kaksi asiaa:

Ensinnäkin kaikissa muissa ilmaisumuodoissa pahojen asioiden näyttäminen sellaisessakin valossa, että teosta kokeva henkilö kokee jonkinlaista sympatiaa pahojen asioiden tekijää kohtaan on hyvin yleistä ja hyväksyttyä. Tiedostan, että on tietty ero siinä, onko kokija passiivinen katsoja vai jonkinlainen osallistuja, mutta väitän, että tällä erolla ei juuri ole todellista merkitystä, paitsi sen kannalta, kuinka helppo kokijan on harjoittaa itsepetosta.

Ja toiseksi: tämä on satua. Todellisuudessa kukaan ei kuole tai loukkaannu. Lähtisin rohkeasti liikkeelle siitä olettamuksesta, että sellaiset tilanteet, joissa jotakuta ihan oikeasti satutetaan viihteen vuoksi (tai joissa toisten kärsimyksellä tehdään rahaa) ovat merkittävästi kuvitteelista peliä kurjempia ja moraalisesti paheksuttavampia.

Ja jos näin on, voisin huomauttaa, että tälläkin hetkellä Iltalehden sivustolla on linkki, jonka takaa voi käydä katsomassa, kuinka ihan oikea ihminen yrittää itsemurhaa kuulakärkikynällä. Tällainen päivänpolttava uutinen Yhdysvaltain Virginian osavaltiosta luonnollisesti tarjotaan sen mittavan journalistisen merkityksen vuoksi! Ja aina voi katsella hurjia poliisivideoita tai muuta korkealentoista laatuviihdettä, jossa ihmisiä runnotaan onnettomuuksissa ja rikoksissa jos jonkinlaisilla tavoilla. Ehkä olen kummallinen, mutta minusta tuntuu nurinkuriselta, että pikseliukon "kuolema" on moraalisen kriisin paikka, mutta esimerkiksi nyrkkeily -- siis laji, jossa kirjaimellisesti yritetään tuottaa toiselle osapuolelle niin paljon aivovauriota, ettei tämä enää pysy tolpillaan -- on reipasta ja suoraselkäistä urheilua.

Modern Warfare 2:n temppu ei ole pelkkää shokeerausta, vaan se herättää pakostakin kysymyksiä väkivallan ja siihen liittyvän viihteen luonteesta. Jo sarjan edellisessä pelissä oli yllättävän paljon melko terävää kommentaaria räiskeen lomassa. Siinä esimerkiksi siirryttiin äkkiä kesken pelin kilometrien päässä kohteesta olevan lentokoneen ampujan asemaan. Ironia piilee siinä, että tällöin ruudun näkymä on kuin suoraan jostakin videopelistä, mutta todellisuudessa se on varsin autenttinen mallinnos aidosta ampujan kamerakuvasta. Koneen miehistö ammuskelee kohteita, jotka eivät edes tajua olevansa tähtäimessä ennen kuin taivaalta sataa kuolemaa -- täysin samalla tavalla kuin internetistä vaivatta löytyvistä lukemattomista aidoista videopätkissä. Infrapunakameran suttuisesta kuvasta ei näe juuri muuta kuin ihmisen siluetin, mutta jokainen siellä tähtäimen allahan on tietenkin paha terroristi...

Merkittävä osa pelaajista tietenkin missaa koko pointin täysin, mutta niinhän siinä yleensä käy -- on niitäkin, jotka katsoivat Fight Clubin ja uskoivat nähneensä elokuvan siitä, kuinka siistiä on heittää koko elämä pois ja vetää jengiä turpaan. Minkä sille voi.

Ja joka tapauksessa on syytä muistaa myös se, jonka moraalipaniikin lietsojat aina tuntuvat unohtavan: tämäkin peli on kielletty alle 18-vuotiailta. Ei sitä ole tarkoitettu perheen pienimmille, vaikka valitettavan monet vanhemmat vieläkin lähtevät siitä, että videopelit nyt ovat vaan hulivilimäiskettä, jolla ei ole mitään väliä, joten ostetaan se peli, jonka juniori haluaa.

Eilen se iski. Huono omatunto. Ja syynä oli Spotify. Keskisuomalainen-lehti kertoi, että levy-yhtiö Sakara Records oli netonnut ruotsalaiselta musiikkialustalta 31,40 euroa siitä, että Mokoma-bändin biisejä oli kuunneltu biisikirjaston kautta 118 119 kertaa. Eli noin kaksi ja puoli eurosenttiä per sata kuunneltua biisiä.

Kuulostaa surkealta, mutta Sakaralle tiedoksi, että parempaa tiliä te teette kuin norjalaiset. Norjan Dagbladet raportoi taannoin, että paikallinen levylafka Junior Racing oli netonnut yli 55 000 Spotify-kuuntelukerrasta vain kahden Mäkin juustohampurilaisen verran, pari euroa.

Vaikka edellisessä blogissani digitaalisen musiikin tulemista päivittelinkin, olen tietenkin antautunut sen vietäväksi (kaikkea voi kokeilla, jos se on ilmaista). Ja kyllä, Spotify on aidosti kätevä konsepti. Mutta käyttäessäni sitä tunnen nyt jollain hämmentävällä tavalla itseni osasyylliseksi levy-yhtiöiden riistoon, vaikka ongelma ei kuitenkaan ole 5,5 miljoonassa käyttäjässä, vaan itse palvelussa. Se kun ei tuota juuri mitään kenellekään nykyisellä toimintamallillaan.

Viime vuonna Spotify AB:n liikevaihto oli vaivaiset 70 000 euroa ja kulut yli kolme miljoonaa euroa. Nopealla päässälaskulla kääpiösimpanssikin tajuaa, että jos banaanissa on pelkät kuoret, ei siitä paljon riitä muille jaettavaa.

Sori vaan Sakara, huonosta omatunnostani huolimatta aion edelleen jatkaa Spotifyn käyttämistä. Mutta ehkä vastaisuudessa keskityn kuuntelemaan vain suurten monikansallisten levy-yhtiöiden artisteja. Se on kaiketi eettisempää, kun ne saavat fyrkkaa niin paljon muualtakin. Tai ehkä pitää sen verran suosia suomalaista, että vastaisuudessa en kuuntele kotimaisia artisteja Spotifyssa, vaan ostan sen sijaan heidän CD-levynsä.

Sitä paitsi, eihän Spotifysta löydy edes Leevi and the Leavingsia.

Hesarissa oli juuri lyhyt juttu Hannu Aholasta. Aholaa kohtaan on vaikea olla tuntematta sympatiaa: perhe kuoli tulipalossa, takana on vuosien masennusputki. Kuka tahansa, joka on millään tasolla joutunut näkemään tai kokemaan tällaisia tilanteita tietää, että se on rankkaa. Verkkopelaamisen avulla Ahola saa kuitenkin pidettyä yllä sosiaalisia kontakteja ilman turhia paineita.

Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen: eräs mulkvisti pölli Aholan World of Warcraft -pelihahmon. Tapaukseen liittyy kaikenlaisia yksityiskohtia, mutta oleellista on tämä: kyseessä on pelkkä mielikuvitusukkeli. Tähän kuvitteelliseen hahmoon liittyy kasa numeroita, jotka määrittelevät, kuinka hyvin sillä pärjää pelissä.

Kyse ei kuitenkaan ole mistään fyysisestä tavarasta, joka katosi Aholan kotoa. Niinpä monen on tosi vaikea tajuta, mitä väliä tällä on, ja totta kai samaan syssyyn päästään päivittelemään, että siellä se nyt istuu eläkkeellä muka sairaana, pelailee vaan kaikki päivät ja huvittelee yhteiskunnan rahoilla. (Nämä eläkkeethän ovat tunnetusti massivisia summia, joilla ihminen elää kuin kreivi!)

Mutta oleellista ei oikeasti ole se, voiko pelaaja koskettaa hahmoa sormella, vaan se, miten peli koskettaa pelaajaa hahmon kautta. Etenkin kun kyseessä on World of Warcraftin kaltainen verkkoroolipeli, kyse ei edes ole siitä, mitä varsinaisessa pelissä tapahtuu taktisella tasolla, sillä merkittävä osa pelistä on toisten ihmisten kanssa asioimista. Kyseessä on paljon, paljon monimutkaisempi ja -tahoisempi sosiaalinen järjestelmä kuin moni ummikko osaa aavistaa.

Ei ole kovin helppo selittää, miksi tämä on tärkeää. Toisaalta, ei ole sitäkään, miksi on joskus kivaa vain istua kaverin kanssa hiljaa autossa kesällä matkalla mökille. Tai miksi moni porukka haluaa mennä yhdessä lätkämatsiin. Ihminen janoaa kokemuksia, joilla on merkitystä, mutta oikeasti millään ei ole mitään merkitystä -- ei missään ole mitään absoluuttista taulukkoa, josta elämän lopulla nähdään, paljonko tuli kokemuspisteitä. Tärkeitä ovat ne kokemukset, joka säväyttävät -- ne, joita kohtaan kokee aitoa intohimoa, joiden parista havahtuu ja huomaa, että iltapäivä meni ohi huomaamatta.

Ja siitähän peleissä, tai taiteessa, tai ylipäätänsä elämässä on kyse: että jokin tuntuu joltain. Olisi väärin sanoa, että Ahola sai sävärinsä pelihahmonsa kautta -- yhtä hyvin voisi sanoa, että sählyssä kokemus tulee mailasta. Mutta hahmo on silti työkalu, jota ilman pelaaminen ei onnistu.

Ja sama pätee kaikkien pelien grafiikkaan, ääniin, tunnelmaan tai pelimekaniikkaan: itse pelikokemus on enemmän kuin osiensa summa, jossain niiden tuolla puolen. Ei romaanikaan ole oikeasti siinä paperissa ja painomusteessa, vaan siinä, mitä sanojen lukeminen saa tapahtumaan lukijan pään sisällä. Sen vieminen pois Aholan asemassa olevalta ihmiseltä on aika julmaa.

Väitetään, että raha ei tee onnelliseksi. Ehkä ei, joskaan en ole asiasta lainkaan varma. Mutta rahalla saa kaikenlaista kivaa, ja kiva puolestaan tekee ihmisen onnelliseksi. Kummeli-ryhmä kertoi aikoinaan, että se raha, mikä ei saada viinaan ja naisiin menemään, heitetään roskikseen. Minulla on parempi ehdotus. Sijoita ne kotiteatteriin.
Muutimme kesällä omakotitaloon. Vaimon idea. Näin tässä mainion paikan kiristykselle: muutetaan vaan mutta sillä ehdolla, että saan vihdoinkin ikioman kotiteatterin. Vaimo suostui, kerrankin. Ehkä vielä joskus saan sen Segwaynkin.
Koska varmaankin haluatte olla iloisia puolestani, minäpä kerron kotiteatteristani. Ei se maan paras ja kaunein ole, ei edes tämän kaupungin. Mutta voisin hyvin uskoa, että tämän kadun varrelta ei löydy parempaa.
Kaiken keskipiste on hd-videotykki. Vaikka muu maailma on jo siirtynyt hd-aikaan, tv-lähetykset eivät vieläkään ole. Jaksan asiaa aina vain hämmästellä. Hd-tykki lähtee nykyään melkein ilmaiseksi, jopa alle kahdella tonnilla. Itse sijoitin siihen 2,5 kiloeuroa. Testivoittaja, tietenkin.
Moottorilla varustetulla valkokankaalle ei ole leveyttä kuin reilut kaksi metriä. Suurempaa ei tähän tilaan olisi ollut järkevää laittaa. Ja se tila on ihan tavallinen olohuone, ei erillinen teatterihuone. Sellaista ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. Toimiva avioliitto on kompromissien taidetta.
Vahvistin piti laittaa uusiksi liitäntöjen ja uusien ääniformaattien vuoksi. Kaiuttimia on 5,1-äänen vaatimat viisi plus uusi subwooferi. Hyvin jytisee.
Playstation 3 toimii bluray-laitteena. Muutkin pelikonsolit toki löytyvät. Tietenkin. Kaikilta pitäisi. Vaimo teki pimennysverhot. Myöhemmin vaihdoin 37-tuumaisen hd ready telkkariin 46-tuumaiseen hd-Sonyyn. Dvd-laitekin yhä tarvitaan muiden aluekoodien levyjen vuoksi. Tosin en juurikaa enää dvd-lättyjä hanki. Muistatta varmaan, että elämme hd-aikaa, eikä dvd teräväpiirtoa tarjoa.
Tekniikkaan, töihin ja muuhun roinaan upposi 7-8 tonnia, eli eipä juuri mitään. Elämänlaatu parani samalla huomattavasti suuremman rahasumman arvosta.
Suosittelen omaa kotiteatteria kaikille. Mikäli rahat ovat tiukalla, kannattaa totella suuren gurun ja ajattelijan Silvio Berlusconin neuvoa köyhille: tehkää enemmän bisnestä.
Kateuteen ei ole mitään syytä. Näitä samoja vehkeitä myydään kenelle tahansa, jopa parempiakin. Jos nyt kuitenkin tunnette kateuden piston rinnassanne, vilkaiskaa valokuvaani. Kateus muuttuu hetkessä sääliksi. Arvostan sääliänne suuresti. Sääli on välittämistä aidoimmillaan.

Digitaalinen musiikki on syvältä.
Meitä vanhan liiton tyyppejä kyrpii, jos ei pääse näpertelemään kansilehdykkää levyä kuunnellessa. Syynä ei kuitenkaan ole albumien kansitaide tai biisien lyriikat – ne voi kyllä kollata kepeästi netistä. Mutta tsekkaan aina ensimmäisenä kansilehdestä sen, keitä artisti on kiittänyt (jos on).
Miksikö? Siksi, että siinä vaiheessa, kun levy on kiitostekstejä vaille valmis, ovat artistit herkässä tilassa kuin lätkäjengi saunaillassa kymmenen kaljan jälkeen. Kiitostekstien avulla voi analysoida vaikkapa kirjoittajan luonnetta tai luonnevikoja.
Esimerkiksi Sofia Sida kiittelee Butterfly-levyllään helsinkiläistä ravintoloitsijakaksikko Nikoa & Mehdiä. Siis: bilemimmin bongaaminen tämän kaksikon kuppiloista on siis todennäköisempää kuin kaupungin muista kuppiloista.
Yli 100 miljoonan euron omaisuuden ja ennätyksellisen monta sooloartistin listaykkösalbumia Billboard 200 -listalle saanut Jay-Z taas ei kiitä ketään viimeisimmällä The Blueprint 3 -albumillaan. Eikä se tule yllätyksenä, mies on saanut jo kaiken. Ja ainakin nykyään – omin avuin.
Anyway, usein kiitokset alkavat täysin samalla kaavalla. Kärkipäässä on oma rakas tai vanhemmat. Ja jos kyseessä on jenkkiartisti, niin ensimmäisenä hän muistaa kiittää Jumalaa. Mutta kiitosten seasta saattaa bongata melkoisia omituisuuksiakin.
Parhaiten mieleen jäänyt kiitosteksti löytyy Courtney Loven luotsaaman Hole-bändin kymmenen vuoden takaiselta Celebrity Skin -levyltä. Kiitokset saa peräti 94 eri tahoa, muun muassa Tsekin tasavalta, folkmusiikin sanakirja, kiinalaisen lääketieteen mestari Hong Liu sekä Ruotsi.
Kiitostekstit ovat katoavaa perinnettä. Nauttikaa niistä, kun vielä voitte. Kansainvälinen levyntuottajien kattojärjestö IFPI uskoo, että digitaalinen musiikinmyynti ohittaa euroissa CD-levyjen myynnin USA:ssa jo ensi vuonna ja muuallakin maailmassa reilussa kuudessa vuodessa. Nyyh.

Musiikki rauhoittaa tutkitusti lentopelkoista. Mainio kappale tuudittaa aivoja, hyvänolon tunne päätyy lihaksistoon ja helpottaa esimerkiksi tasaista hengitystä. Simppeliä. Mutta ilman omaa lempimusiikkiaan lentopelkoiset saattavat myös saada ylimääräisiä tykytyksiä.

Esimerkki viime viikolta. Finnairin lento Helsinki-Shanghai. Oma iPod jäi eteisen pöydälle. Lennonaikainen CD-valikoima on suppeahko, mutta sieltä löytää hyviä tärppejä myös lentopelkoisille. Turbulenssissa voi nauttia Morrisseyn viimeisimmän levyn Black Cloud -raidasta ja klassisen ystävä voi sivuuttaa erikoiset äänet koneen rungosta Beethovenin viidennellä sinfonialla. Sillä kohtalonsinfonialla.

Jos etsimällä etsii, löytyy varmaan jokaiselta levyltä kappale, joka sopii osaltaan herkistämään lentopelkoisia. Mutta sitähän yleisestikin foobikot tekevät - etsivät viitteitä ja piilomerkityksiä pelolleen.

Oli miten oli, on Finnair myös parantanut lentopelkoisten palveluaan, ainakin jos vertaa heidän seitsemän vuoden takaiseen ilmailumusiikkipolitiikkaansa. Myrskyisällä Lontoon-lennolla kaiuttimista pärähti tilanteeseen "sopivaa" kotimaista ilmailumusiikkia - ensin matkustajia viihdytti The Crash, heti perään soi The Rasmuksen F-f-f-falling. Revi siitä sitten huumoria. Kymmenen pisteen suoritus olisi tullut, jos kapteeni olisi vielä lauleskellut Tom Petty & The Heartbreakersien biisiä Learning to Fly.

Mutta totuus säilyy. Musiikki aidosti auttaa pääsemään eroon lentopelosta. Ja todistetusti mikä tahansa musiikki. The Daily Express raportoi syyskuussa Transformers-misu Megan Foxin päässeen kammostaan eroon kuuntelemalla lennoilla aina Britney Spearsin biisejä.

Saattaa Britney matkustamossa toimia, mutta en toivoisi ainakaan kuulevani konetta korjanneen mekaanikon suusta "Oops..! I did it again".

Nyt on taas se aika vuodesta, kun on DigiExpo. Sikäli kun tapahtuma ei ole tuttu, kerrottakoon, että kyseessä on häpeilemätön oodi kulutukselle: lukemattomat näytteilleasettajat esittelevät kaikenlaista kamaa -- tietokoneita, telkkareita, kameroita, kännyköitä, hifilaitteistoja ja piru ties mitä muuta viihde-elektroniikkaa ja sähkövempelettä.

Tässä yhteydessä pitänee mainita myös, että samaan aikaan ja melkein samassa tilassa järjestetään myös lasketteluväkeä vetävä SkiExpo, jossa on... suksia, kai, tai ehkä rinteitä, tai... hissejä... öh... monot ja after ski... En minä ymmärrä siitä mitään. Tiedostan kyllä, että kun on mäen huipulla, sieltä pääsee laskemalla nopeasti alas, mutta oman kokemukseni mukaan mäen ja laskijan välinen kitkapinta koostuu pääsääntöisesti perseestä, valitettavan usein myös naamasta.

Niinpä ajattelin itse jättää tällaiset turhan urheat harharetket väliin ja suunnata suoraan neloshalliin, ja samaa suosittelen myös muille videopeleistä kiinnostuneille. Siellä kun on ohjelman täyteinen pelilava, jonka läheisyydessä voi myös tutustua sekä tällä hetkellä myynnissä oleviin että vasta tulossa oleviinkin peleihin. Varsinaisten kokeiltavana olevien pelien lisäksi tarjolla on myös kaikenmoista virallisempaa ohjelmaa, kuten peliesittelyjä, kilpailuja sun muuta viihdettä, mutta monelle se tärkein vetonaula on tietenkin mahdollisuus kokeilla ihan itse, miltä ne tämän hetken isoimmat pelit todella tuntuvat.

Tällaisella tapahtumalla on luonnollisesti ehdottoman kaupalliset tarkoitusperät -- tarkoitus on saada väki näin joulun alla innostumaan tulevista tuotteista ja mielellään törsäämään rahaa jo ihan messuosastollakin. Onhan se tunkkaista, mutta siitä huolimatta totuus kuitenkin on, ettei tätä parempaa läpileikkausta tällä hetkellä vallitsevasta videopelitilanteesta ole helposti tarjolla, ja tarjolla on oikeasti asiantuntevaakin ohjelmaa. Jos on kiinnostunut peleistä, siellä niitä nyt on.

DigiExpo 09 järjestetään Helsingin Messukeskuksessa, ja ovet avataan yleisölle perjantaina 30.10. kello 12. Tarkempia tietoja saa tapahtuman kotisivuilta.

Pyysivät City-lehdestä tekemään elokuva-aiheista blogia. Se on loogista, koska katson ammatikseni telkkaria ja elokuvia ja kirjoitan niistä juttuja sanomalehtiin. Vähän muuallekin. Mukavaa on, stressi ei paina ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Laman aikana töitä on ollut vain aiempaa enemmän.

Pulskan toimeentuloani eteen puurran 4-6-tuntisia ympäripyöreitä työpäiviä. Ei huvita tehdä enempää, sillä ahne ei pidä olla, vaikka olenkin. Työnteko kuitenkin on suuresti yliarvostettu harrastus, jopa nämä harvinaisen hyvät hommat.

Kuulostaa aika mukavalta ja lokoisalta elämältä, vai mitä? Ehkä jopa käy vähän kateeksi, vai mitä? Ja siihen on kyllä aihettakin, sen voin vakuuttaa.

Elokuvamakuni on hyvin tarkka. Katson vain kolmenlaisia elokuvia: Star Trekiä, Tarkovskia ja sitten sitä, mikä jää niiden väliin. Tosin tuo määritelmä kattaa kaikki maailman elokuvat. Ammattilaisella ei ole varaa valita.

Mutta ihan vilpittömästi ja ilman vitsailuita: Minulle kelpaa vallan hyvin esimerkiksi kova toimintapätkä ja romanttinen komedia. Ainoa toivomukseni on, että kova toimintapätkä ja romanttinen komedia on omassa tyylilajissaan hyvä. Kaikki elokuvat ovat hyviä, kunnes toisin todistetaan, paitsi Jason Friedbergin ja Aaron Seltzerin tuotannot.

Kokemuksesta tiedän, että elokuvakriitikolta kysytään jatkuvasti kahta tiettyä kysymystä. Vastaan niihin jälleen kerran, jotta näihin asioihin ei tarvitse enää sitten palata täällä City-blogissa.

Montako elokuvaa herra elokuvakriitikko on oikein nähnyt?

10 771.

Vastaus on karkean arvio ja saattaa olla aivan väärinkin.

Mikä on herra elokuvakriitikon mielestä kaikkien aikojen paras elokuva?

Tod Browningin ohjaama Freaks vuodelta 1932.

Vastaus on karkea arvio ja saattaa olla aivan väärinkin.

En ymmärrä, miten joku elokuvafanina itseään pitävä ihminen osaa sanoa kaikkien aikojen parhaan elokuvan. No, osasin minäkin aikoinaan. Siinä vaiheessa, kun olin nähnyt yhden elokuvan. En muista, mikä se oli.

Maailman paras elokuva oli melko helppo sanoa vielä silloinkin, kun oli nähnyt jo peräti 25 elokuvaa. Sadan elokuvan jälkeen valinta muuttui mahdottomaksi.

En ymmärrä, miten joku voi olla sellainen nero, että osaa vertailla keskenään Chaplinin Kultakuumetta ja McTiernanin Die Hardia. Pidän kummastakin elokuvasta valtavasta mutta en osaa sanoa, kumpi niistä on parempi. Pidän myös nektariineista ja oman kämmeneni kutittamisesta. Niistäkään en osaa sanoa, kumpi on parempi asia. Ovat aika erilaisia juttuja keskenään.

Kommentoikaa, haukkukaa, kehukaa, kykykää ja ottakaa kantaa. En nimittäin välitä pätkäkään. Eri mieltä saa olla. Saatan ottaa itsekin kantaa keskusteluun, kunhan löydän, missä täällä blogisysteemissä moinen mahdollisuus on. Tänään ajattelin katsoa joko elokuvan Naughty Nurses Sex Hospital 8 tai sitten Wrestlerin. Kattoo nyt kumman.