Elokuvat

Mitä elokuvia odotat eniten vuonna 2010?

Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa kuulostaa aika kivalta. Tai kuulostaisi ainakin silloin, mikäli se ei olisi 3d. Oliver Stonen Wall Street 2 vaikuttaa mielenkiintoiselta, siis teoriatasolla. Me videopeliharrastajat voisimme olla innoissamme Prince of Persiasta. Pelit ainakin ovat olleet hienoja/hyviä.

Sitten on action-pätkä Green Zone, jota kannattaa pitää silmällä jo ohjaaja Peter Greengrassin vuoksi. Matt Damonilla on myös ollut hetkensä. Jack Ryan palaa valkokankaalle jännärissä Salt. Predatorinkin menivät tekemään uudelleen, mielenkiintoista.

Narnia, Toy Story, Harry Potter, Iron Man ja Shrek ovat tunnettuja brändejä ja niiden jatko-osat lähes varmoja hittejä. Sinkkuelämää 2 menestyy varmasti sekin, vaikka ei itseäni kiinnostakaan.

Expendablesissa kasarin action-tähdet tekevät paluun. Siitä voi syntyä vaikka mitä. Martin Scorsesen uusin on kauhupätkä nimeltään Shutter Island. Robin Hoodistakin on luvassa uusi versio, kun Ridley Scott ja Russell Crowe ryhtyvät jälleen yhteistyöhön.

Arvatkaapa mitä? En odota mitään noista elokuvista erityisen kovasti. Annan innostukselleni peruskouluarvosanan 7+. Nautin varmasti niistä monista. Muutama on varmasti valtava pettymys.

Mutta miksi vaivautua erityisesti odottamaan hypetettyjä suurelokuvia? Ne saapuvat tänne kuitenkin, tulevat meidänkin kotikaupunkimme teattereihin, mistä ne voi sitten aikanaan katsoa. Ja jos ei sinne ehdi, bluray on kaupoissa pari kuukautta myöhemmin. Ei kai dvd-lättyjä kukaan enää itselleen hanki, vai mitä?

Ensi viikon torstai voi olla hieno päivä, mutta ei sitä tarvitse erikseen odottaa. Se saapuu joka tapauksessa sitten ajallaan.

Odotan paljon mieluummin elokuvia, joista ei vielä tiedä juuri mitään, mutta jotka voivat kolahtaa kovastikin. Kuten Johnny Deppin tähdittämää Hunter S. Thomas -filmatisointia Rum Diary. Tai ehkä supersankariparodia Kick Ass iskee kuin 1 000 001 volttia. Tai sarjakuvaan perustuva Jonathan Hex.

Tai sitten nuo kaikki voivat olla kamalaa paskaa.

Odotan positiivisiä yllätyksiä. Mikä parasta, niitä on mahdotonta edes varsinaisesti odottaa. Viime vuonna Moon tuli tyhjästä ja tyhjensi pajatson. Sitä edellisenä vuonna saman teki ruotsalainen vampyyridraama Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in).

Mikäli kovasti hypetetty elokuva täyttää odotukset, se on business as usual. Mikäli sen tekee kätketty helmi, jonka on ihan itse löytänyt, ehkä jopa täysin vahingossa, se on riemastuttava kokemus, joka ylentää ihmismieltä ja saa sydämen laulamaan hoosiannaa.

Koska aiheesta kyseltiin aiemman merkinnän kommenteissa -- ja koska olen hulppean markkinointihenkisellä tuulella ja käytän röyhkeästi tilaisuutta hyväkseni -- tuuppaanpa tähän Alan Waken uunituoreen, ihan muutamia hetkiä sitten julkaistun trailerin ihmeteltäväksi.

Tällaista settiä meillä nyt on tässä toisenkin vuoden ajan tehty, ja proggis alkaa onneksi olla viimeisiä viilanvetoja vaille valmis! Löytyy siis tosiaan tänä keväänä kaupoista, kotimaista tuotantoa -- parhaan tietoni mukaan Euroopan julkaisupäivä on 21. toukokuuta, 2010.

Tehkää hyvin:

Ei muuta, jatkakaa.

Huomenna todelliset musiikkityöläiset saavat palkintonsa, kun Helsingin Nosturissa jaetaan kunniaa vuoden parhaista musiikkisuorituksista eli Femmat.

Aikoinaan Emma-palkintojenjakotilaisuuden varjogaalasta vuonna 2004 käynnistynyt Femma on erinomainen ja kiehtova konsepti. Jo musiikkipalkinnon slogankin sen kertoo sen, että tavoitteena ei ole uida valtavirtaan, vaan vastavirtaan: "Vaikkei artisti ei ole myynyt kybällä, voidaan se silti palkita femmalla". Juuri näin, Suomi on täynnä mainiota musiikkia, joka ei koskaan pääse kultalevymyynteihin, mutta ansaitsee silti vähintään hatunnoston tai yläfemman.

Jos Emma-gaala on tylsähkö, joka vuosi samalla kaavalla etenevä mainstream-artistien palkitsemistilaisuus, Femma-gaala yllättää jo pelkästään palkintokategorioillaan. Tänä vuonna palkitaan muun muassa seuraavissa kategorioissa: LUUKKU-Femma, KEHITTYVIEN MAAKUNTIEN-Femma ja KESKUSTELUNAVAAJA-Femma. Aiempina vuosina on jaettu PIKAVIPPI-femmaa, SYRJÄHYPPY-Femmaa ja POSITIIVINEN TAIDEPASKA-Femmaa. Lisäksi Femma-gaalaa seuraamalla pääsee helposti selville siitä, mitä bubbling under/ug -skenessä todella tapahtuu.

Ja tiesitkö muuten, että Femma-gaalan alkuperäinen on lähtenyt Wallu Valpion päästä. Alkoholi ei siis tuhoakaan jokaista aivosolua. MOT.

Femma-gaala, OP:L Bastards, I Was a Teenage Satan Worshipper ja Jesse Helsingin Nosturissa 12.2. klo 20 alkaen.
http://www.femmagaala.fi/

Aloittelin tässä kuluvalla viikolla Mass Effect 2:n pelaamisen. Jos pelisarja ei ole tuttu, se on Biowaren scifi-roolipeliseikkailuviritys, jossa galaktisessa yhteisössä sattuu ja tapahtuu kurjia, ja pelaajan ohjastama sankari tovereineen käärii hihansa ja ryhtyy toimeen.

[video]jLhptv1yYMU[/video]

Sarjan edellinen peli oli lukuisista puutteistaan huolimatta hillittömän hyvä, ja jatko-osa tuntuu alustavan kuuden tunnin perusteella siltä, että vikoihin on puututtu ja hyviä osia on parannettu entisestään -- ja kun kerran olen ammatiltani käsikirjoittaja, pelin tarina ja dialogi ovat tietenkin asioita, jotka kiinnostavat minua erityisesti. Kukaan tuskin voi kiistää sitä, että pelien parissa Biowarella ollaan tämän osaamisen kärkikastissa. Se ei sinänsä ole vaikeaa, sillä monessa pelissä käsikirjoitus on valitettavan usein lapsipuolen asemassa -- se on se välttämätön paha, jonka avulla saadaan jokin tekosyy sille, miksi ammutaan ihan vitusti ja pelin puolivälissä kuljetaan laavan välissä.

Mutta Biowarella tehdään toisin: siellä ymmärretään, että tällaisessa hahmovetoisessa pelissä ei ole mitään, jos ei ole hyvää käsikirjoitusta. Vaikka pelin toimintaosuudet ovatkin ihan hauskoja, itse huomaan aina odottavani seuraavaa tilaisuutta päästä juttelemaan. Pelin päähenkilö on aina komentaja Shepard, mutta se, minkälainen mies -- tai nainen -- Shepard on, riippuu pitkälti pelaajasta.

Erityisen kiehtovia ovat Shepardin ihmissuhteet: pelissä on kymmeniä sivuhahmoja, joille Shepard on eräänlainen kiintopiste -- esimies, ystävä, rakastaja ja/tai välttämätön paha, esimerkiksi -- ja se, miten Shepard kohtelee heitä vaikuttaa suuresti siihen, miten nämä ihmissuhteet kehittyvät. Kyse ei siis ole vain avaruusoopperasta, vaan etenkin avaruussaippuaoopperasta. Ja se on yksinkertaisesti kiehtovaa -- vitut Ridgestä ja Salkkareista, sillä laskelmoidusti loppumattomalla ja läpeensä muovisella luiskaotsaisella skeidalla ei ole mitään tekemistä inhimillisten tunteiden kanssa. Vaan annas olla, kun pelin alussa törmään ensimmäiseen edellisestä pelistä tuttuun hahmoon ja aletaan vaihtaa kuulumisia? Se on kuin tulisi kotiin pitkän poissaolon jälkeen.

Minusta erityisen mielenkiintoista on se, ettei pelissä oikein oteta kantaa siihen, onko Shepard hyvä vai paha. Perinteisestihän peleissä on usein hyvin mustavalkoisia moraalisia valintoja, mutta ne ovat yleensä naurettavan ylilyötyjä -- "pelasta mummo hädästä, tai potkaise se syvemmälle hissikuiluun". Sitä voi yleensä olla pyhimys tai täysi mulkku. Shepardin kanssa liikutaan vähän toisella sektorilla: pelaaja voi olla jalo tai häikäilemätön.

Se on paljon mielenkiintoisempi jako, sillä se ei oikeastaan ota lainkaan kantaa siihen, onko pelaaja hyvällä asialla vai ei, mutta se määrittelee ne metodit, joita pelaaja käyttää toimissaan. Niinpä pelaaja voi helposti itse mieltää hahmonsa puhtaaksi hyvikseksi ja silti sortua hyvin luontevasti "pahisteluun" vain siksi, että monessa tilanteessa kusipää ei yksinkertaisesti välitä, mutta todella hyvä ihminen suuttuisi ja toimisi -- vaikka sitten häikäilemättömästikin. On yksinkertaisesti kivaa pelata peliä, joka ei koko ajan aliarvioi pelaajaa.

Oscar-ehdokkuudet julistettiin parisen päivää sitten, mutta mitäpä siitä? Eipä juuri mitään. Oscareilla ei ole mitään tekemistä vuoden parhaimpien elokuvien kanssa. Palkintojen jakaminen on politiikka ja markkinointia. Toisinaan joku saa pystin siksi, että nyt on hänen vuoronsa.

Eikä tässä mitään. Eivät nämä faktat Oscareiden arvoa vähennä. Kyseessä on hieno perinne, jonka mielelläni näkisin itsekin livenä gaalan kohtuuttomasta pituudesta huolimatta. Tämä tosin on mahdotonta siksi, että en pysy yöllä mitenkään hereillä.

Razzie-palkinnot kiinnostavat Oscareita enemmän. Razziet (www.razzies.com) jaetaan vuoden huonoimmille elokuville ja näyttelijöille. Tai näin ainakin yleensä sanotaan. Parempi olisi puhua alisuoriutujista: lopputulos ei ole ollut lähelläkään sitä, mitä näyttelijältä ja elokuvan tekijöiltä olisi lupa odottaa.

Steve Martin on ehdolla Vaalenpunainen pantteri 2:sta, joka on surkea elokuva. Martin kuitenkaan silti tuskin on vuoden huonoin näyttelijä tai huonoin koomikko. Siinä paskaläjässä ei olisi voinut loistaa kukaan. Jeesus itse pääroolissa ei olisi voinut pelastaa tätä elokuvaa. Martin veti rutiiniesityksen, koska pystyi tekemään niin usean miljoonan tilin. Helppoa rahaa. Olisitko sinä kieltäytynyt miljoonista siksi, että lopputulos ei ehkä olekaan kovin hyvä? En minäkään.

Sen sijaan Vaaleanpunainen pantteri 2:n taustajoukkoja kokonaisuudessaan olisi voinut syyttää välinpitämättömyydestä, yrityksen puutteesta ja kyynisyydestä. "Kun edellinen osa tuotti X dollaria, niin jatko-osa tuottaa tilastojen mukaan voittoa, mikäli se tehdään Y dollarilla. Mistään muusta meidän ei tarvitse huolestua, kaikkein vähiten käsikirjoituksesta."

Eniten Razzie-ehdokkuuksia ovat keränneet Transformers: Kaatuneiden kosto, Land of the Lost ja G.I. Joe. Land of the Lost oli taloudellinen floppi, mutta siinä sentään edes yritettiin tehdä jotain massasta poikkeavaa. Suuri yleisö ei campista kuitenkaan innostunut. Enkä innostunut minäkään. Pitäisin kuitenkin Land of the Lostia enemmän mielenkiintoisena epäonnistumisena kuin huippusurkeana elokuvana.

G.I. Joe ei ollut missään nimessä mielenkiintoinen, mutta sekin oli rehti kahden tähden elokuva. Nippanappa. Kiitos vauhdin ja tehosteiden, eli kyse on puhtaasti teknisestä suorituksesta. Homma meni pieleen, mutta ei nyt mitenkään katastrofaalisesti. Sattuuhan näitä paremmissakin piireissä ja pari muuta klisettä.

Sen sijaan Trasformers: Kaatuneiden kosto oli loukkaus katsojia kohtaan. Se ei ollut enää vain huono elokuva, se oli suoranaista vittuilua. Kaksi ja puoli tuntia erikoistehosteita, eikä mitään muuta. Mikä pahinta, huijaus meni läpi. Elokuvasta tuli suurmenestys! Siksi olisi hyvä perustaa yksi uusi Razzie-kategoria: typerimmän yleisön palkinto. Pystin jakavat kollektiivisesti kaikki Transformers II:een omalla rahalla menneet.

Itse asiassa kaikki muutkin Razziet voisi antaa Transformersille, myös ne, joista se ei ole edes ehdolla. Trannies, Too oli ehdottomasti vuoden huonoin elokuva. Huonoimman miesnäyttelijän palkinnon voisi antaa vaikka niille rodullisia stereotypioita edustaneille roboteille. Huonoin naisnäyttelijä oli Megan Fox, joka näytteli pelkästään tissejään. Tästä tosin saamme syyttää ohjaaja Michael Baytä. Enkä minä nyt valtavasti voi valittaa. Ilman niitä tissejä elokuvassa ei olisi ollut mikään nähtävää.

Bay saisi tietenkin myös huonoimman ohjaajan tittelin. Ajatella, että meillä on tässä toimintaelokuvaspesialisti, joka ei osaa ohjata toimintakohtauksia. Käytössä on valtavat summat rahaa, eikä taisteluista saa selvää edes siitä, ketkä siinä taistelevat ja kuka on pahis ja kuka hyvis. Mitä action-ohjaamiseen tulee, pelkässä James Cameronin esinahassa on enemmän kyvykkyyttä kuin koko Bay-pellessä. Tämä pätee myös siinä tapauksessa, että Cameronilla ei esinahkaa syystä tai toisesta enää ole.

Uusi Transformers sai minut masentumaan ja kaivoi esiin sisäisen kyynikkoni. Jos tällainen sianoksennus menee läpi maksavien katsojien parissa, niin ehkä emme ole ansainneet elokuvia lainkaan. Ehkä meidän pitäisi mieluummin ottaa nyrkkiä perseeseen, ilman liukuvoidetta. Se kun sattuu vähemmän kuin Kaatuneiden kosto.

Eilen oli Los Angelesissa monta onnellista uuden gramofonipystin omistajaa, kun vuosittaiset musiikkialan Oscarit, Grammy-palkinnot menivät jakoon.

Media on suitsuttanut gaalan jälkeen naisten esiinmarssia, eikä turhaan. Beyoncé teki naisartistien historiaa pokkaamalla kerralla peräti kuusi pystiä. Eikä 20-vuotias countrypoppari Taylor Swift kauaksi jäänyt neljällä voitollaan. Naisten menestystä siivittivät myös Lady Gagan ja Rihannan kahdet palkinnot.

Mutta vaikkei Taylor Swift eniten palkintoja saanutkaan, niin hän on näistä naisista mielenkiintoisin tapaus, sillä mimmin ura on kestänyt vasta neljä vuotta ja siinä ajassa hän on muun muassa noussut musiikkibisneksen historiassa kaikkien aikojen digimyyntitilastojen kärkeen lähes 25 miljoonan digitaalisen biisin myynnillään.

Lisäksi Swift oli USA:n myydyin artisti vuonna 2008 (vaivaiset neljä miljoonaa levyä) ja hänen viimeisin levynsä Fearless notkui Billboard 200 -listan kärjessä huimat 11 viikkoa. Viimeksi moinen on tapahtunut ihme on tapahtunut vuonna 2000.

Jottei nuorella naisella ihan kusahda kusi kupoliin, niin täytyy muistuttaa, että 11 viikon kärkipositiosta on vielä pitkä matka Billboardin all time -kärkisijoille.

Esimerkiksi kaikkien aikojen ykkösviikkojen hopeasijasta pitää kiinni Grammy-gaalassakin ansaittua huomiota saaneen popin kuninkaan, Michael Jacksonin, Thriller-levy 37 listaykkösviikollaan.

Mutta mikäs kärjessä viipeltää? Kyllä se taitaa olla West Side Storyn soundtrack, joka hallitsi Billboardia peräti 54 viikkoa 1960-luvun alussa. Sitä ennätystä ei hevillä rikota.

Lisää Grammya täältä:

http://www.youtube.com/thegrammys

Aina joskus kuulee jonkun valittavan ihan tosissaan, kuinka nykyisin ei enää tehdä hyviä pelejä. Silloin on pakko miettiä, missä vaihtoehtotodellisuudessa kyseinen tyyppi elää: perinteisesti vuoden alku on pelimarkkinoiden hitainta aikaa, kun kaikki julkaisijat ovat panostaneet edellisen vuoden joulumyyntiin ja äkkiä laarit ovat tyhjiä, mutta tänä vuonna mielenkiintoisesta tarjonnasta ei todellakaan ole pulaa. Jos alkuvuoden sumaa purkaa hiukan, esiin nousee esimerkiksi tällaisia pelejä:

Juuri ilmestynyt, BioWaren tekemä Mass Effect 2 on takuulla yksi odotetuimpia tietokoneroolipelejä pitkään aikaan. Sarjan ensimmäinen osa ei millään muotoa ollut virheetön tuote, mutta se oli silti loistava pelikokemus. Kakkososa vaikuttaa vielä paljon, paljon paremmalta tuotteelta.

Ensi kuussa nähdään myös toinen jatko-osa, BioShock 2, jossa palataan merenalaiseen Rapturen kaupunkiin. Pelin takana on eri kehittäjätiimi, joka ei ole vielä todistanut taitojaan, mutta pelkästään mahdollisuus palata samoihin vaikuttaviin maisemiin innostaa.

Helmikuun loppupuolella ilmestyy vihdoin David Cagen pitkään odotettu Heavy Rain. Luvassa on synkkää sarjamurhaajan metsästystä ja aivan uudenlaista tarinankerrontaa. Ennakkotietojen mukaan peli on kaiken hypen arvoinen -- tai niin olen ainakin antanut itselleni kertoa. En tiedä, voiko tällainen tuote koskaan upota suureen yleisöön, mutta tällä alalla kuka tahansa, joka yrittää rohkeasti jotain aivan uutta on ehdottomasti huomioimisen arvoinen. Kyseessä on varmasti yksi PS3:n odotetuimmista peleistä, jonka merkitys julkaisijalle ei ole vain taloudellinen: siitä on muodostunut eräänlainen symboli sille, mitä kaikkea Sonyn konsolilla voi tehdä.

Maaliskuussa nähdään kaikin puolin eeppistä taistelua God of War III:n myötä. Kreikkalaiset jumalat tutisevat housuissaan kun uskomattoman brutaali Kratos pistää antiikin ajat uuteen kuosiin. Toimintapelien ystävät tuntevat God of War -nimen eräänlaisena laadun takeena, joten odotukset ovat korkealla.

Samassa kuussa nähdään myös PC:lle julkaistava Command & Conquer 4: Tiberian Twilight, jonka luulisi menestyvän ihan vain nimensä vuoksi: Command & Conquer -sarja on vuosien varrella muodostunut yhdeksi reaaliaikaisisten strategiapelien kiintopisteistä.

Silti maaliskuun isoin paukku voi hyvinkin olla Final Fantasy XIII, jolle povataan suurmenestystä niin Japanin kuin länsimaidenkin pelimarkkinoilla. Japanilaiset roolipelit ovat perinteisesti hyvin erilaisia kuin länsimaalaiset, joten yhteneväisyydet vaikkapa edellämainitun Mass Effectin kanssa ovat luultavasti melko vähäisiä, mutta se on varmaa, että kyseessä on melkoinen eepos.

Ja se on pelkästään alkuvuosi. Kevään aikana nähdään myös koko joukko muita kiinnostavia pelejä, kuten Splinter Cell: Conviction, Red Dead Redemption, Metal Gear Solid: Peace Walker ja tietenkin oma pelimme, Alan Wake.

Tarinan mukaan elokuvaohjaaja John Ford esitteli itsensä näin: "Minä olen John Ford ja teen länkkäreitä." Tuota mukaillen: "Minä olen Marko Ahonen ja katson elokuvia."

Tai näin ainakin luulin tähän saakka.

Viime aikoina olen ryhtynyt epäilemään itseäni määritteleviä perusasioita.

En nyt tarkoita nimeäni, josta olen yhä melko varma. Sen tylsyydestä huolimatta. Tarkoitan tuota elokuva-kohtaa.

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen nähnyt aika monta elokuvaa elämäni varrella, eikä tahti ole edes hidastunut viime aikoina. Nautin elokuvista suunnattomasti. Mutta ehkä ihastukseni elokuvaan ei sittenkään johdu pelkästään elokuvasta itsestään. Olen ryhtynyt epäilemään, että olenkin koukussa tarinoihin.

Suurin syyllinen itse-epäilyyni on videopelit. Varsinkin seikkailu- ja roolipelit. Olen niihin koukussa, vaikka en itse asiassa ole edes kovin hyvä pelaaja. Esimerkiksi japanilaiset vuoropohjaiset roolipelit ovat yksi paheistani, vaikka koko tyylilajia pitäisi nykyään coolin länsipelaajan inhota. Genre on vanhanaikainen ja paikalleen jämähtänyt. Pelisysteemi oli sama jo 1980-luvulla. Vain grafiikka on nykyään hienompaa.

Tämä on aivan totta. Myös tarinat ovat kliseisiä, voin myöntää. Hahmoista puhumattakaan. Tämä kaikki on niin nähty, niin nähty. Silti haluan nähdä omin silmin, mitä hahmoille ja tarinalle tapahtuu seuraavan taistelun jälkeen. Itse asiassa se taistelu on minulle vain pakollinen paha, joka pitää läpäistä, jotta tarina etenisi. Minulla ei olisi mitään sellaista roolipeliä vastaan, jossa ei tarvitsisi taistella lainkaan.

Aina parempi tietenkin on, mikäli tarina on kaiken lisäksi omaperäinen ja yllättävä. Juuri ilmestynyt länsirope Mass Effect 2 (http://masseffect.bioware.com/agegate/) toimii näin. Se on parasta scifiä aikoihin, kaikki tekniikat ja mediat huomioiden. Tarina on suorastaan FANTASTINEN.

Myönnän, että elokuvien tarinat eivät ole useinkaan kovin kummoisia. Nekään. Hyvän ja huonon elokuvan eroa ei näe yhteen virkkeeseen tiivistetystä tarinasta. Miettikää vaikkapa sellaista perusasiaa kuin murhaa. Murhaa on selvitelty tuhansissa elokuvissa, joista osa on silkkaa paskaa, osa mestariteoksia ja suurin osa sijoittuu noiden ääripäiden väliin. Kyse on tarinan toteutuksesta.

Harvan elokuva tarina sinällään yllättäisi. Juoniyllätys-elokuvat ovat oma tyylilajinsa, jonka onnistuneita edustajia ilmestyy noin yksi vuodessa. Lähes jokaisen romanttisen tarinan tai jännärin juonen pystyy ennustamaan loppuun saakka, kun leffaa on kulunut 10-15 minuuttia.

Mutta oikeastaan tuo ei haittaa. Elokuvan ja katsojan välisiin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että katsoja uskoo ikään kuin elokuvan olevan totta. Mikäli katsoja ajattelisi vain elokuvan teknistä toteutusta, hän on turha katsoa elokuvaa lainkaan.

Toki tarinan sankari on vain työtään tekevä näyttelijä, mutta juuri nyt uskomme hänen etsivän veljensä murhaajaa. Kyky nauttia elokuvasta perustuu siis itsepetokseen.

Tiedämme toki, että murhaaja löytyy lähes sataprosenttisella varmuudella elokuvan lopussa, mutta emme ajattele asiaa tietoisesti. Matka on päämäärää tärkeämpi. Mikäli matka on nautinnollinen, annamme arvoa myös päämäärälle, murhaajan löytymiselle ja hänen kukistumiselleen.

Nyt tämä poika lähtee pelaamaan Mass Effect 2:sta. Se "elokuva" kestää noin 40 tuntia. Nautin suuresti myös niistä noin 20:sta seuraavasta elokuvasta, jotka näen ja jotka vievät elämästäni suunnilleen yhtä monta tuntia.

Suomi on päässyt jo toistamiseen konjakkibrändin maailmankartalle, kun Hennessy ulottaa Artistry – the global art of mixing -tapahtumansa Helsinkiin helmikuun 12. päivä.

Ideana on yksinkertaisesti yhdistellä trendikkäät cocktailit sekä ajankohtaiset artistit. Helsingissä, Apollon lavalla vetovastuun ottaa soittolistojen kärjessä viihtynyt muikeaääninen Paloma Faith. Erikoiseksi häppeningin tekee se, että aiemmin vain kutsuvieraille suunnattuun tapahtumaan on nyt myös myynnissä ensimmäistä kertaa lippuja muulle yleisölle.

Hennessyn Artistry-kemut lanseerattiin suurieleisesti New Yorkin Capitalessa lokakuussa 2006. Olin tuolloin paikalla ihmettelemässä meininkiä ja tsekkaamassa The Strokesin, Goldfrappin ja Kanye Westin keikkakuntoa. 1 000 kutsuvieraan kekkereistä jäi kuitenkin mieleen kolme epäkohtaa:

1. Tyrkytyksestä huolimatta konjakkicocktailit eivät toimi. Ei pirukaan sekoita konaa ja virvokkeita.

2. Miksi ihmeessä VIP-kekkereissä vielä on erillinen VIP-tila Vitun Isoille Persoonille? Ennätin vaihtaa muutaman sanan esimerkiksi Frendien Joeyn kanssa (joka etsi erillistä VIP-tilaa) ja nähdä Gwynethin vilaukselta ennen kuin kumpainenkin suuntasi yläkertaan. Sinne taviskutsuvierasrahvailla ei ollut asiaa.

3. Bileisiin käveltiin punaista mattoa pitkin. Paikalla oli yli parikymmentä kuvaajaa räpsimässä vieraista kuvia. Yksikään salamavalo ei välkähtänyt kohdallani. Kyynel.

Liput Apollon Hennessy-tapahtumaan Lippupalvelusta 17 egellä.

www.hennessyartistry.com

Peliala on perinteisesti hyvin miehinen ala, ja sen näkee yleensä helposti niin pelien sisällöstä kuin tekijöiden sukupuolijakaumastakin. Pelien naiskuva on perinteisesti usein varsin, öh, tissevä sellaisella tavalla, joka ei varsinaisesti ole mitenkään ironinen tai oivaltava.

Yllättäen valittu lähestymistapa kertoo aika paljon siitä, mikä kohderyhmä on. Fiksummissa peleissä on oivallettu, että "vitun isot tissit" ei itse asiassa ole persoonallisuuden kuvaus, mutta vieläkin usein lähdetään liikkeelle siitä, ettei muuta kuvausta tarvita, koska yleisö ei välitä. En tietenkään halua antaa väärää kuvaa asiasta: eipä se mieshahmojenkaan sofistikaatiotaso yleensä ole mitenkään massiivisen korkea: "kova jätkä jolla on pyssy" on ihan samanlainen stereotyyppi. On kuitenkin aika selvää, että molemmat on suunnattu nuorille miehille.

Poikkeuksia tähän röyhkeään yleistykseen toki löytyy vaikka kuinka paljon -- nykyisin tarjolla on vaikka kuinka paljon hahmoja, jotka eivät sovi ylläoleviin muotteihin, ja se on mukavaa. Silti usein ajatellaan vieläkin, että naisille pitää tehdä jotain erillisiä naisten pelejä. "Tehdään ponipeli niin tytötkin tykkää!" Se on aika junttimainen lähestymistapa.

Ei ongelma oman kokemukseni mukaan piile siinä, etteivät naiset haluaisi pelata vaikkapa toimintapelejä, vaan siinä, että liian monet pelit tekevät parhaansa vakuuttaakseen pelaajansa siitä, että he ovat nuoria hormoneillaan ajattelevia miehiä. Jos pelaaja ei satukaan olemaan sellainen, ei ole mikään ihme, ettei se innosta.

Taustalla kummittelee tietenkin se, että pelien tekijäpuoli on yhä niin miesvoittoinen. Syitä tälle on tietenkin monia, ja varmasti yksi suurimmista on se, että perinteisesti tietokonenörtit ovat poikia. Traditionaaliset perhearvot kertovat, että tytöille ostetaan nuket ja lastenvaunut, pojille taas työkalusarjat ja leikkiautot. Monet päällisin puolin fiksutkin ihmiset uskovat ihan tosissaan, että naiset eivät osaa tekniikkaa ja miehet eivät tajua tunteita. Sellainen kulttuuri ei voi olla jättämättä jälkiään, ja muutos on hidasta.

Omassa työpaikassani tilanne on pitkälti samanlainen kuin suunnilleen jokaisessa muussakin pelifirmassa. Meillä on toki töissä naisia, mutta naistyöntekijöiden määrä koko kööristä ei saavuta edes kaksinumeroista prosenttilukua. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettei naisia haluttaisi palkata, vaan siitä, että y-kromosomittomien kandidaattien määrä on yksinkertaisesti häviävän pieni.

En oikein jaksa uskoa, etteivät peleistä pitävät naiset (joita kyllä piisaa vaikka kuinka!) olisi kiinnostuneet pelien tekemisestä, mutta niin pitkään kun alalle päätymistä suuresti edesauttava nörttikulttuuri ei perinteisesti oikein kuki naisten parissa, sukupuolijakauma tuskin muuttuu merkittävästi. Toivottavasti nykyisin tarjolla olevat virallisemmat kouluttautumismahdollisuudet tasoittavat pakkaa tulevaisuudessa.