Elokuvat

Tarzanin globaali sankaruus varmistui, kun viidakon valkoisesta miehestä tehtiin elokuva. Ennen kuin Walt Disneyn onnistui muuttaa eläimet kassakoneen kilinäksi, kirjailija ja kiinteistövälittäjä Edgar Rice Burroughs möi kadunvarsilla Tarzan-leipää, Tarzan-patsaita Tarzan-asuja ja Tarzan- jäätelöä. Raha virtasi vaikka itse tarinaan oli eksynyt tosi paha virhe.

Alunperin All-Story -lehdessä ilmestyneessä tarinassa (jota siis seurasi kaksikymmentä kaksi jatko-osaa) viidakko on asutettu tiikereillä.

Tämä on väärin. Afrikassa ei ole koskaan nähty tiikereitä. Se on vähän sama kuin väittäisi että Helsingissä on jääkarhuja. Myöhemmin Burroughs kuitenkin oikaisi tämän kömmähdyksen. Sitäpaitsi Edgar Rice Burroughs ei ollut koskaan käynyt Afrikassa.

Raakalaismaisuutta kerrakseen tarjosivat Amerikan kaupunkien asfalttiviidakot.

Myöhemmin Burroughs myönsi ettei jaksanut lukea Darwinin Lajien Syntyä loppuun.

Ja vastikään julkaistussa suomenkielisessä Disneyn juhla -DVD:ssä näyttää alkuperäinen tiikeri tehneen comebackin. Myönnän etten ole lukenut Darwinia loppuun. Mutta olen kuitenkin varma että tuo on tiikeri.

Mutta mitä pienistä kun DVD:llä olympolaisen Tarzanin äänenä toimii kalifornialaistunut Peter Vilhelm Franzén ja musiikista vastaa Phil Collins. Muina ääninä kuullaan Jonna Järnefelt (Jane Porter), Esko Salminen (Clayton) sekä Aarre Karèn (Professori Porter). Kerhach-apina on Juha Hyppönen.

Apinankielinen ilmaus "tarzan" merkitsee tarinassa valkoihoista. Romaanin silmäänpistävä piirre on, että jouduttuaan viidakkoon Tarzanin ensimmäinen intohimo on rakentaa omakotitalo. Se suojaa häntä viidakon uhkilta, mustilta ilkeiltä alkuasukkailta ja hulluilta apinoilta.

Kuvitteellisella tilanteella on linkki todellisiin tapahtumiin amerikkalaisissa kaupungeissa sata vuotta sitten. Kaupunkihistorioitsija John Hignam on todennut että Burroughsin kirjoittaessa tarinaansa viidakkoon eksyneestä lihaksikkaasta valkoisesta miehestä amerikkalaisia vaivasi tunne "saastuneisuudesta suhteessa johonkin tummaan ja epäpuhtaaseen".

Kaupunkien keskustoihin muuttavat siirtolaiset, Itä-Eurooppalaiset ja mustaihoiset näyttäytivät hyvinvoivalle valtaväestölle uudenlaisen verenhimoisuuden ruumillistumana.

Siten sai alkunsa ilmaus "asfalttiviidakko". Omakotialueet ja muut lähiönkaltaiset ympäristöt toimivat suojasaarekkeina villiä kaupungin menoa vastaan. Siis. Vaikka Tarzan on sijoittuvinaan Afrikan viidakkoon monille aikalaislukijoille oli selvää missä tuo viidakko todella on.

Kaupungissa.

Tarzanin menestyksen myötä Burroughs, käärimillään rahoilla perusti Tarzanan lähiön Kaliforniaan Peter Vilhelm Franzénin kotikulmille. Tämä valkoisten yhteisö oli amerikkalaista eristäytymispolitiikkaa parhaimmillaan. Sen rautaisina arvoina olivat siistissä rivissä komeilevat omakotitalot jonne mustilta oli pääsy kielletty.

Alla Tarzanan keskustan terveyskeskus.

Lähes sata vuotta Tarzanin debyytin jälkeen vuonna 1999 Disney julkasi oman versionsa josta tuli välittömästi hitti. Disneyn Tarzanista tuli yhtiön historia viidenneksi suosituin tekele. Se oli todella suosittu erityisesti Ranskassa, Espanjassa ja Japanissa.

Jostain syystä amerikkalainen Animation-lehti valitsi Disneyn Tarzanin maailman kymmenen seksikkäimmän piirroshahmon joukkoon.

Liaanissa killuva piirretty pitkätukka oli tässä listassa melkein ainoa miespuolinen hahmo. Muita olivat Lara Croft Tomb Raiderista, Saapasjalkakissa Shrek 2:sesta sekä Ihmperheen Mirage.

Eräs kiistanalainen amerikkalaisten metsästysohjelmien piirre on kill shot.

Kuten pornoelokuvien tärkein kohtaus jossa näytetään siemensyöksy, kill shot kuvaa kuulan työntymässä eläimen vartaloon. Kill shotit ovat herättäneet eläinsuojelupiireissä närkästystä ja jotkut vertaavat niitä pornografisiin snuff-väkivaltaelokuviin. Joku aika sitten kill shot oli kielletty, mutta nykyään sen käyttö on metsästysohjelmien perustavaraa. Kuten pornografia-debatti, kill shot on herättänyt laajan keskustelun sopivan näyttämisen rajoista.

Soft-core politiikkaa tappolaukauksiin edusti vielä muutama vuosi sitten Disneyn omistama tv-kanavan ESPN:n metsästysohjelma. Eläinten dramaattista kaatumista ampumisen jälkeen ei näytetty. Ohjelman alussa ilmestyi varoitusteksti heikkohermoisille.

Metsästyksen ja amerikkalaisen median suhde on monimutkainen ryteikkö johon paatunutkin metsämies voi eksyä. Puhe metsästyksen ja pornon yhteydestä on saanut jotkut metsämiehet raivoihinsa. Loistavan ja lukemisenarvoisen kirjan In Defence of Hunting kirjoittaja James Swan on jo vuosia puolustanut metsämiesten mainetta.

Hän on sitä mieltä että metsästyselokuvat ovat syypää metsästäjien maineen menetykseen.

Eritoten Disneyn lastenelokuvat ovat Swanin mukaan eräs tärkeimmistä reippaiden pyssymiesten kunnian lokaajista.

Bambi, Disneyn jättisuosittu animaatio vuodelta 1942 on tunnettu lapsi-ja naisyleisön suosikki. Siinä on hyvin mustavalkoinen juonikuvio. Metsästäjä on paha perkele joka uhkaa sulloa pikku Bambin täyteen lyijyä. Hän on kuin terroristi, kommunisti, arabialainen tai huumekauppias: uhka kunnollisen perhe-elämän harmonialle.

Sama kaava on säilynyt lastenelokuvissa nykypäivään saakka. Metsästäjät ovat pahoja.

Sanomattakin on selvää: tämä on väärin.

Aikuisten elokuvista Kauriinmetsästäjät (1978) teki kaikille tutuksi pahamaineisen syklin jossa metsästäjät, eläinten tappamisen lisäksi päätyvät tappamaan ihmisiä.

Kauriinmetsästäjät vakiinnutti käsityksen jonka mukaan metsästyskaverit ryyppäävät, ovat holtittomia sotaveteraaneja ja kärsivät PTSD:stä tai sotaneuroosista. Tätä sykliä seuraavien leffojen määrä on loputon mutta maininnan arvoinen on kauhuklassikko Hunter's Blood (1986) jonka Swan sisällyttää listaansa "kaikkien aikojen surkeimmat metsästyselokuvat". Hunters Blood on juoneltaan kuin Syvä Joki (1972).

Hunters Bloodin salametsästäjät muistuttavat Boormanin elokuvan kaurahattu-homoja: he kiduttavat ja lopulta tappavat kaupungista saapuneet kauriinmetsästäjät.

Swan on huolissaan Hollywoodin metsämiesmyytistä ja kysyy kirjassaan milloin saamme nähdä elokuvia kunnollisista metsämiehistä.

Toisin kuin Swan, minä olen sitä mieltä että suurin osa tässä blogissa mainituista metsästyselokuvista on loistavia. Jos olet nähnyt lähiaikoina loistavan hunter-leffan jaa kokemuksesi tänne pliis!

Yhdysvalloissa aseiden hankinta on kasvanut vuodesta 2008 alkaen. Tämä nähdään yleisesti seurauksena pelosta että uusi presidentti -setä Obama- jossain vaiheessa ryhtyy rajoittamaan aseenkanto-oikeuksia. Urheiluammuntaa seuraileva instanssi, National Shooting Sports huomasi että viimeisen puolen vuoden aikana aselupien määrä on kohonnut.

Syy: tarve puolustaa itseä ja kotia.

Outdoor Channel tarjoaa pyssyilyn ystäville kokonaisen kahdentoista ohjelman herkkumenun. The Best Defence on yksi niistä. Eräs toinen suosittu on nimeltään American Guardian TV. Sen ohella Sportman-kanava tarjoaa vinkkejä ohjelmassa Handguns and Tactical Impact kuinka raivata koti ja varautua yöllisten hyökkääjien varalle.

Mutta myös erilaiset kalastus -ja metsästysohjelmat ovat kasvattaneet suosiotaan. Samaan aikaan tosiasiallinen metsästys ja muu ulkona paukuttelu -niin tarkkailijat sanovat- on laskussa.

Vaikka tv:n metsästysgenrellä ei tunnukkaan olevan tekemistä rock'n rollin kanssa, useissa ongintaohjelmissa soi räyhäkäs sähkökitara taustalla.

19 kuollutta musadiggaria ja satoja loukkaantuneita. Maailman suurin elektronisen tanssimusiikin ulkoilmatapahtuma, Love Parade, on todennäköisesti tullut tiensä päähän eilisen Duisburgin tunnelipaniikin myötä.

Kun rakkauden paraati ensimmäistä kertaa järjestettiin vuonna 1989 länsi-Berliinissä neljä kuukautta muurin murtumisen jälkeen, oli paikalla noin 150 tanssimusiikin himouskovaista. Tämän jälkeen osallistujamäärä kasvoi muutamassa vuodessa eksponentiaalisesti. Toissa vuonna Dortmundissa järjestetyssä Love Paradessa tamppasi yli 1,5 miljoonaa tanssijaa. Kauniista ajatuksesta oli kasvanut maailmanlaajuinen konsepti.

Mutta liika on liikaa. Kuolemantapausten lisäksi on surullista, että hyvä konsepti saattaa jäädä historiaan näin ikävän loppukaneetin saattelemana. Nykyisellä tiedolla syyttävä sormeni osoittaa jämäkästi järjestäjiin. Rakkaus tanssimusiikkiin ei riitä, jos puolentoista miljoonan bilettäjän kekkereissä ei puitteet ole kunnossa. Siinä tilanteessa sireenien pitäisi soida jo paljon ennen ambulanssien saapumista.

Kun samaan tunneliin ahtautuu tuhansia ihmisiä ja paniikki iskee, tuskin kukaan kyselee:
Where is the Love?

19 x RIP.

Englannin kököllä ääntämisellä amerikkalaisissa elokuvissa on pitkä historia.

Viimeviikkojen naurun aihe on ollut Russell Crowe, joka juoksi ulos BBC:n studiosta kesken haastattattelun. Syy: englantilainen toimittaja rohkeni huomauttaa että australialaisen näyttelijän aksentti kuullostaa leffassa irlantilaiselta.

"Bollocks mate," sanoi Crowe ja häipyi studiosta. Hioakseen aksenttiaan Crowe oli kuunnellut tuntikausia tarkkaan yorkshireläisen tv-staran Michael Parkinsonin ääntämistä nauhalta, nähtävästi turhaan.

Amerikkalaiselokuvien hienovarainen pelailu englannin eri variaatioiden kanssa on harkittua. Nyrkkisääntönä on että erilaiset vanhan maailman aksentit kantavat mukanaan merkitystä sivistyksestä ja jalosukuisuudesta. Star Wars on kuuluisa esimerkki. Ei ollut sattumaa että amerikkalainen James Earl Jones antoi äänensä elokuvan huohottavalle pahikselle, Darth Vaderille. Vanha viisas Obi-wan Kenobi puhui taas englantia brittiaksentilla Sir Alec Guinnesin ääntämänä.

Yllättäen kuitenkin jo yksi ilta tv:n ääressä englantilaisessa olohuoneessa paljastaa kestovitutuksen aiheen: amerikkalaisissa elokuvissa konnat puhuvat englantia nykyään useimmiten brittiaksentilla. Vaikka Star Warsin esimerkki antaa olettaa juuri päinvastaista, ei Hollywood enää tue ajatusta brittiaksenttiin liitetystä vanhan maailman hienostuneisuudesta.

Lista englantia brittiaksentilla ääntävistä pahiksista on moninainen mutta kärjessä killuu Anthony Hopkins Uhrilampaissa (huolimatta siitä että Hopkins on Walesista).

Istuin englantilaisen kurssikaverin kanssa yliopiston kahvilassa. Kurssikaverini lempivitutus, Robert Downey Jr. Sherlock Holmesin roolissa oli puheen aihe.

Robert Downey Jr. oli patrioottisen ystäväni mielestä perverssi valinta brittiläisen salapoliisin rooliin. Holmesilla tuli olla oikea englantilainen habitus. Aksentti, luinen naama ja kyömynenä. Kaikki nämä avut puuttuivat Robert Downie Jr:ltä.

Yhtäkkiä kaksi opiskelijamiestä pysähtyi kesken chattailymme kysymään:

" Any nice pussies?"

Seurauksena oli ns. kolmen sekunnin hiljaisuus. Englantilainen aloitti saarnan oikeasta kielenkäytöstä.

"Pussy" ei missään nimessä kuulunut englanninkieleen, varsinkaan jos sillä viitattiin eläinten sijasta genitaaleihin tai naishenkilöihin. Sana on yksinkertaisesti epäenglantilainen, liian amerikkalainen eikä kovin kohtelias. Sitä mieluummin kannatti käyttää vaikkapa lennokkaampaa ilmausta "bird".

Ystäväni päätyi suosittelemaan kaksikolle ns. korrektiin englantilaiseen puhetapaan ohjaavia elocution-tunteja.

Episodin jälkeen tein vähän tutkimusta.

Joidenkin mielelestä paras amerikkalaisnäyttelijän brittiaksentti kuuluu Gwyneth Paltrowlle. Toisinpäin, paras amerikkaa puhuva britti on monien mielestä Hugh Laurie Housesta. Elokuvalehti Empire on tehnyt surkeimpien brittiaksenttien top kympin: voittaja on yllättäen britti Mischa Barton.

Pyysin englantilaisista ystävävistäni koottua juryä laatimaan viiden pahimman brittiaksenttien listan amerikkalaisissa leffoissa.

Like so:

1. Dick Van Dyke. Amerikkalainen versio cockneystä Maija Poppasessa on useimpien mielestä kuin laittaisi tulitikkuja korviin

2. Kevin Costner Varkaiden Ruhtinaassa, äänitetty villasukka suussa

3. Kaikki leffat joissa Rose Perez puhuu englantia

4. Christopher Lambert Highlanderissa, kuullostaa ranskalaiselta vaikka pitäisi kuullostaa skottilaiselta. Samassa elokuvassa Sean Connery, skotti yrittää epätoivoisesti kuullostaa espanjalaiselta

5. Mel Gibson Braveheartissa

Kyseessä on outo juttu. Kenenkään ei vielä tähän päivään mennessä ole onnistunut selvittää miten slovenialaisen filosofin onnistuu houkutella puhetilaisuuksiinsa yleisöä kuin hevibändin keikalle 1980-luvulla. Eikä vain Lontoossa. Minne tahansa hän menee me nostamme kädet ilmaan.

Slovenialainen filosofi on myös kommunisti. Se tekee hänen suosiostaa entistä käsittämättömämpää. Mutta slovenialaisen filosofin rock-asenne selittää osan hänen viehätysvoimastaan. Ei ihme että hänellä on lempinimi: filosofian Elvis.

Slovenialaisella filosofilla on paha ässävika. Voin kuvitella miten isot pojat kiusasivat häntä koulussa. "Puhu äläkä sössötä."

Filosofian tarkoitus slovenialaisen filosofin mukaan on herättää "epäuskoa auktoriteetteja kohtaan" Meidän pitää välttää vasemmistolaista "feikkisolidaarisuutta".

Slovenialainen filosofi on varmuuden vuoksi hiukan ilkeä. Hän väittää että yritys hätyytellä kärpäsiä laihojen afrikkalaisten ympäriltä on vain eräs rasismin muoto.

Hän kutsuu sitä humanitaariseksi rasismiksi.

"Vihaan opiskelijoita. He ovat tyhmiä kuten suurin osa ihmisistä. " hän sanoo.

Naurua.

Samalla kun kirjoitan tätä blogia istun tuhatpäisen lauman joukossa Lontoon keskustassa joka osoittaa vallattomasti suosiotaan slovenialaiselle filosofille. Yleisö on puhjennut nauramaan filosofian Elvikselle vitsille.

Seuraavaksi slovenialainen filosofi näyttää pätkän lempielokuvastaan Sound Of Music.

Tämä kohtaus jossa abbedissa laulaa nunnalle "climb every mountain" leikattiin alunperin pois virallisesta kommariversiosta. Slovenialaisen filosofin mukaan ratkaisu perustui sensuuriin.

Tovereiden ei ollut hyvä nähdä kapitalistista kiiltoa abbedissan silmissä joka kehoitti pitämään jumalan jalassa ja housut korkeintaan mielessä jos sielläkään.

Mutta silti slovenialainen filosofi ei usko että kapitalismi on lähempänä ihmisluontoa. Se ei ole erektiossa oleva 45cm penis. Slovenialaisen filosofin mukaan me emme ole synnynäisesti ahneita. Slovenialaisen filosofin mukaan kommunismilla on edelleen tehtävä maailmassa. Sen on otettava mallia kristinuskosta joka tappoi jumalan jo 2010 vuotta sitten.

Maailmassa on kolme kovaa K:ta. Kapitalismi, Kommunismi ja Kristinusko. Slovenialaisen filosofin mukaan Kapitalismin eroottinen sädekehä perustuu systemaattiseen paskanjauhantaan. Kapitalismi on luokan kovaääninen poika joka neitsyyttään peitelläkseen on harrastanut seksiä luokan jokaisen tytön kanssa.

Kristinusko taas väittää ettei ole harrastanut seksiä kenenkään kanssa. Todellisuudessa hän on nainut kaikkia.

Slovenialaisen filosofin mukaan Kristinuskon suosio perustuu juuri tähän kaksinaamaisuuteen ja salailuun on eräs versio systemaattisesta paskanjauhannasta.

Slovenialaisen filosofin nimeä on mahdoton kirjoittaa. Tätä blogia varten olen päättänyt kutsuta häntä vain slovenialaiseksi filosofiksi koska hänen nimensä sisältää merkkejä joita en löydä läppäristäni.

Pyydän häntä kirjoittamaan nimensä vihkooni.

Kysyn häneltä hänen lempielokuvastaan. Hän on nimittäin tunnettu elokuvien ystävä ja tulkitsija. Slovenialainen filosofi aloittaa lauseen.

"Eräs....tsori mun täytyy mennä."

Yhtäkkiä näen kuinka slovenialainen filosofi häipyy. Tolpan takana kommunisti kättelee brittiläistä aristokraattia. Kuuluisa näyttelijä Ralph Fiennes on saapunut yllättäen morjestamaan kaveriaan slovenialaista filosofia.

"Hei Slavoj, kuis panee" hän kysyy ja taputtaa frendiään olkapäähän.

Ne jotka jonottavat nimikirjoitusta slovenialaiselta filosofilta näyttävät hetken kärsimättömiltä. Joku soittaa kännykällä tyttöystävälle ja kertoo että tilaisuus venähtää.

"Arvaa, vitun Ray on täällä" kuuluu lause.

Palatessaan pöytään slovenialainen filosofi paljastaa että on tehnyt yhteistyötä Ralph Fiennesin siskon Sophien kanssa ja julkaissut BBC:lle minisarjan nimeltä Pervert's Guide to Cinema.

Paras elokuva minkä olet vähään aikaan nähnyt?

"Still Life. Kiinalainen elokuva. Laita se Googleen," slovenialainen filosofi sanoo.Hänen ilmauksessaan "laita se Googleen" on jotain noloa.

Mitä Ralph täällä tekee?

Slovenialainen filosofi alkaa estoitta puffata aristokraattisen ystävänsä viimeistä elokuvaa. Sen nimi on Coriolanus. Kyseessä on Fiennesin debyyttiohjaus. Siinä on poliittinen sanoma mukana.

"Erittäin rehellinen juttu" hän kehaisee.

Elokuvayhtiö MGM:n päätös hyllyttää uusi Bond-elokuva taloudellisten vaikeuksien takia on herättänyt Michael Jacksonin kuolemaan verrattavan nostalgia-aallon. Timantit ovat ikuisia ja niin edelleen. Myös James. Vai onko sittenkään?

On myös niitä joiden mielestä koko Oy Bond Ab pelkkä hirviömäinen seksistinen reliikki. Se on jäänne kylmän sodan taka-talvesta, ja leffoilla ei nykytilanteessa ole enää minkäänlaista yhtymäkohtaa maailman todelliseen geopolitiikkaan.

Siksi varoitus siitä että Quantum of Solace voi jäädä viimeiseksi Bondiksi on saanut melko monen huokaamaan helpotuksesta.

23. Bondin oli tarkoitus olla synttärikakku leffasankarin 50. syntymäpäivänä.

Tuottajat Broccolli ja Wilson ilmoittivat lehtitiedotteessa ettei MGM:ää yrityksistä huolimatta ole saatu kaupaksi ja siksi koko tuotanto on jäissä. Samaan aikaan Daniel Craig vastasi toivorikkaasti odottavansa kuvausten käynnistymistä.

Mitä tästä siis seuraa? Bondin kuolema näyttää aivan itsestään selvältä. Mutta toisaalta jos Mark Borkowskin Hollywoodin pr-toimintaa esittelevää kirjaa Fame Formula on uskominen tässäkin on kyse pelkästä julkisuustempusta.

Näyttää siltä kuin 007 ajaisi alas jyrkänteeltä, voi ei kai se delannut?

"Pr-tiedottajien tehtävä on aktiivisesti löytää, kertoa ja myydä tarinoita joiden seurauksena heidän asiakkaistaan tulee uutinen" hän kirjoittaa.

Siis mikäpä olisi parempi keino taata että ihmiset virtaavat lippuluukuille uutta Bondia katsomaan kuin kertoa sydäntäraastava tarina. Sellainen jossa valkokankaan hurmaavin panomies ja herrasmies on vaarassa kuolla sukupuuttoon.

On helppo kuvitella tilanne: talousvaikeuksista kärsivä elokuvayhtiö palkkaamassa jonkun nerokkaan copyn ideoimaan miten taloudelliset haasteet käännetään voitoksi.

"Kerrotaan niille että uusin Bondi on peruttu. Sitten ne ainakin vaativat että se tehdään, vaikka väkisin. Siitä syntyy kansanliike." julistaa copywriter palaverihuoneessa voitonriemuisena.

Ja niinpä niin.

Tässä skenaariossa suuri yleisö säälissään ryntää lippuluukuille. On nimittäin melko varmaa että tätä ilmoitusta Bondin kuolemasta seuraa pian tieto ettei Bond kuollut sittenkään.

MGM:n tulevaisuus on turvattu. Kaikki käy lopulta kuin elokuvissa.

Beverly Hills kytästä ja Lapsuuteni luuserina-sarjasta tuttu Christopher Julius Rock III tai tuttavallisemmin Chris Rock on siirtynyt nyt tekemään dokumentteja. Maailman hauskimpiin kuuluva stand-up koomikko on siis ilmeisesti vakavissaan.

Tai.. ei ihan.

Hänen uusin leffansa Good Hair on dokumentti tukasta. Voiko tukasta tehdä elokuvan?

Good Hair esittää hauskassa muodossa eräitä helposti unohtuvia kysymyksiä valkoisen ja mustan tukan eroista. Kuten: menevätkö mustat miehet mieluummin sänkyyn valkoihoisten naisten kanssa koska he saavat avoimesti näplätä partnerinsa hiuspehkoa? Miksi sitten mustaihoiset naiset eivät mielellään anna sormeilla päätään? Siinäpä pulma.

Taustatietoa: menin ihan valkoisen miehen uteliaisuudesta tukkaa kohtaan intialaisen miehen pitämään peruukkikauppaan pohjois-Lontoossa. Kaupan asiakkaat ovat etupäässä mustaihoisia naisia. Katselin kuinka naiset skannailivat ahkerasti kaupan oleva peruukkeja helmenvalkoisena hohtavien nukkien päissä.

Saako ottaa kuvia, kysyin.

"Miksi?" kuului myyjän kysymys. Hän ei yksinkertaisesti tajunnut miksi joku tahtoi ottaa kuvia peruukeistaan. Seurasi epämääräinen tekosyy valokuvakerhon harjoitustehtävästä. Lopulta sain luvan jos lupasin välttää asiakkaiden kuvaamista.

Synteettisen kanekalon-peruukin hinta oli 20 euroa. Aidon ihmisperuukin hinta puolestaan oli viidenkympin tietämillä. Eräs paikan kanta-asiakas sanoi ostelevansa peruukkeja kuin hattuja. Hän vaihteli niitä sään ja mielialan mukaan. Myöhemmin sain kuulla että köyhissä oloissa asuvat aasialaisnaiset lähettävät hiustaan länsimaihin joissa lisäkkeillä on kysyntää. Yritin selvittää onko sillä väliä jos intialaisen naisen tukkaa joutuu afrikkalaisen naisen päähän, värjätäänkä niitä yms., muttei myyjä osannut antaa selvää vastausta.

Anyway, ymmärtänette että koko tukkahomma alkoi tuntua farssilta.Ei siksi että siinä olisi sinänsä ollut nauramista. Oma epäröintini poliittisen korrektiuden ja uteliaisuuden hämärällä vyöhykkeellä sen sijaan oli kuin olisin liukastunut näkymättömään tukanmuotoiseen banaaninkuoreen. En kehdannut kysyä kaupassa asioivilta naisilta suoraan heidän tukistaan. Olen kuitenkin salaa miettinyt, kuten Chris Rock miksi ne niin usein suoristavat sitä.

Häpeävätkö he kiharoitaan?

Alkää ymmärtäkö väärin. En pitänyt tätä tukkabisnestä hupaisana. Olin yksinkertaisesti täysin pihalla.

Ja tästä Chris Rockin tukkadokumentissa juurikin on kyse. Good Hair pitää silmällä valkoihoisia tukkaurpoja, sellaisia kuin tämän blogin kirjoittaja. Jos amerikassa asuvia afrikkalaisia kutsutaan afro-amerikkalaisiksi niin miten nimitäisit britanniassa asuvaa afrikkalaista?

Chris Rockin dokkarin brittiläisen vastineen mukaan heitä kutsutaan afrosakseiksi. Marc Currien ja Rachel Wangin 2008 dokumentti seuraa neljän tukkastylistin matkaa Lontoon Black Beauty -kilpailuun. Elokuvassa thaimaalaiset parturit saksivat afrosakseja.

Chris Rock antaa vastauksen meitä tukkaurpoja vaivanneeseen ongelmaan mustaihoisten naisten tukan suoristamisesta. Sitä kutsutaan rentouttamiseksi. Dokumentissa käy ilmi että mikäli toimenpidettä ei suoriteta huolellisesti seuraa polttava tunne kuupassa - nahka palaa.

Internetin Black Hair-sanakirjan mukaan rentouttamisessa kemikallinen liuos tunkeutuu päänahkaan ja muutta tukan solurakennetta pysyvästi.

Käsitelty tukka ei enää koskaan palaa kiharaksi.

Rockin dokumenttissa ihmetellään mm. miksi mustaihoiset skidit rupeavat rentouttamaan tukkaansa jopa viisivuotiaina. Tämä tietysti johtaa rentouttamisen vähemmän rentouttavaan aspektiin, nimittäin siihen että mustaihoiset naiset tahtovat tulla peruukkikaupan eurooppalaisten suoratukkaisten nukenpäiden kaltaisiksi.

Rockin dokumentti kuitenkin muistuttaa ettei suoristaminen ole koko totuus tukasta.

Siihen kuuluu myös weaving eli punominen jossa luomutukkaimplantti istutetaan vastaanottajan päähän. Tämä "lentotukka" on useimmiten kotoisin Intiasta. Siis takaisin peruukkikaupan tukkatukkuun Hasnapuriin. Äskettäin lukemassani intialaissyntyisen Bharati Mukherjeen romaanissa Jasmine on kokonainen luku lentotukasta.

Mukherjeen romaanissa köyhien naisten tukkaa käytetään myös hyvin miehekkäässä kohteessa, NASA:n tarkkuusinstrumenttien komponenteissa.

Counter-Strike on taas vaihteeksi päivittynyt. Nykyisin sen saa Steam-palvelun kautta myös Mac-tietokoneille. Uuden päivityksen myötä pc-raudalla ja Maceilla varustautuneet pelaajat voivat jopa pelata keskenään, mikä on melko poikkeuksellista – tyypillisesti moninpelit karsinoivat pelaajat laitekannan perusteella.

En liioittele kovin paljon, jos väitän, että Counter-Strike on yksi tärkeimmistä tuotteista verkkoräiskinnän historiassa. Perusasetelma on yksinkertainen: terroristit tekevät tuhmia, virkavalta yrittää pysäyttää heidät. Skenaarioihin kuuluu panttivankien pelastelua sun muuta, mutta tyypillisesti tilanne ratkeaa sillä, että yksi osapuoli räiskii jokaisen toisen osapuolen edustajan hengiltä. Se ei ole mitenkään monimutkainen kuvio, mutta peli tarjoaa silti haastavan ja hauskan taktisen harjoituksen, jossa tarvitaan refleksejä, tilannetajua ja vihollisen ennakointia.

Peliä on myyty miljoonkaupalla, ja suosiota riittää vieläkin, mikä on aika älytöntä kun ottaa huomioon, että peli tuli alun perin ulos vuonna 1999. Jos kyseessä olisi elokuva, 10 vuotta ei tuntuisi missään, mutta pelien tekninen kehitys on ollut niin ripeää, että niin vanha peli näyttää ja tuntuu väistämättä melko karulta: kun on kerran tottunut edistyneempään, on vaikea palata kulmikkaamman ja suttuisemman grafiikan pariin. Counter-Strike ei tietenkään ole nykyisin alkuperäisessä kuosissaan, sillä sitä on päivitelty paljon vuosien varrella, mutta iän huomaa silti helposti.

Se ei kuitenkaan tunnu erityisemmin haittaavan pelin intohimoisimpia ystäviä, joista monet ovat pelanneet peliä todella pitkään ja hartaasti. Se tekee Counter-Strikestä melko hankalan pelin ummikolle: jos pelaaja ei ole jo kärryillä, voi varautua siihen, että turpaan tule koko ajan ja ihan täysillä.

Tämä ilmiö on varmasti tuttu myös monelle esimerkiksi Modern Warfarea kylmiltään pelaavalle – sitä hyppää verkkopeliin, kaikki tuntuu kaoottiselta, ja äkkiä hahmo onkin kuollut. Aikaa kului kahdeksan sekuntia, eikä pelaaja edes tiedä kuka tyypin ampui, mistä, tai miten. Counter-Strike vie sen kuitenkin vielä pidemmälle, sillä siinä missä modernimmat pelit päästävät pelaajan melkein heti takaisin taistoon, Counter-Strikessä luotiin juosseet istuvat loppuerän jäähyllä – joskin erät ovat tyypillisesti varsin nopeita. Pelaajahahmojen vaurionkesto on myös melko vähäistä: siinä missä tuoreemmissakin realismin illuusiolla leikittelevissä peleissä hahmojen henki on melko höllässä, niissä hahmojen terveydentila yleensä palaa ennalleen, jos pelaaja onnistuu välttämään uudet osumat. Counter-Strikessä ei ole puhettakaan moisesta, vaan meno on selkeästi armottomampaa.

Asiaa ei tietenkään helpota se, että Counter-Striken veteraaneilla on massiivisen pitkä treeniputki taustalla, ja niinpä he ovat melkoisia koneita. Pärjääminen vaatii siis melkoista suorittamista, mutta juuri siitä pelin fanit pitävät.

Counter-Strike on minusta melko kiehtova esimerkki poikkeuksellisen ajattomasta pelisuunnittelusta. Varmasti pelin pitkäikäisyyteen vaikuttaa myös monen pelaajan tuntema nostalgia, mutta se ei yksinään riitä pitämään mitään peliä elossa tällä tavalla: siinä missä moni muu verkkoräiskintäpeli on noussut, uhonnut ja kuollut hiljaa pois vuosien varrella, Counter-Strike jaksaa porskuttaa… nyt myös omppukoneilla.

Hollywoodin kuuluisin gangstakroppa on James Todd Smith aka LL Cool J. Yli kymmenen vuotta hän on sotinut käsivarsista riippuvia läskisiipiä eli ns. bingo-wingsejä vastaan. Nyt tulokset alkavat todella näkyä.

Onko laihdutus katu-uskottavaa? Sillä ei nyt ole merkitystä.

Sillä kuvatessaan uutta tv-sarjaa NCIS: Los Angeles LL tajusi että kiinteänä pysyminen hektisen elämän keskellä on toki mahdollista mutta ai, niin hiton vaikeaa.

Voidakseen räbäytellä videolla ilman t-paitaa tarvitsi keksiä jotain uutta.

Ja arvatkaa mitä, tulos oli maailman ensimmäinen hip-hop-laihdutuskirja!

Nyt siis laihduttaminenkin on cool koska LL Cool myöntää avoimesti että hiilarit vievät räppärin turmioon. Ne ovat pahempaa kuin alikulkutunnelit joissa Cool joutui nukkumaan nuorempana.

Lontoon kaupunkiin saapuneen LL Cool J:n nähneet haastattelijat ihmettelivät kilpaa kuinka pieneltä räppärin baseball- lippis näytti tämän niskalihaksiin verrattuna.

Siis hip-hop tähti, mutta nyt myös kirjailija. LL-sedän ohjeet tiukan katu-uskottavan kropan muokkaamiseen löytyvät kirjasta nimeltä Platinum 360 Diet and Lifestyle.

Lontoolaiset toimittajat yrittivät viedä 42-vuotiasta räp-tähteä pitsalle mutta tämä juoksi hotellihuoneeseen syömään omenaviipaleita. Se oli ulkona parveilevan väkijoukon mielestä epäkuulia eikä sopinut mielikuvaan pojasta joka 16-vuotiaana levytti Def Jamille kipaleen I Need a Beat.

Yleisön helpotukseksi LL myönsi syövänsä viikonloppuisin muffinsseja.

Uutta rooliaan varten terrorismin vastaisen taistelusolun jäsenenä Cool on kaiken lisäksi ottanut pikakurssin arabiassa. Ukkomiehenä olo on palauttanut LL:n reaaliin. Lontoossa hän paljasti etteivät hänen lapsensa, uusi sukupolvi LL Cooleja juurikaan piittaa old skoolista tai kireistä vatsalihaksista.

"Ne kuuntelee Justin Bieberiä" hän totesi katkerana.

Yksi tervetulleimmista E3-uutisista kuluneella viikolla oli virallinen tieto siitä, että kotimaisen Frozenbyten hauska PlayStation 3:lle ja PC:lle julkaistu tasohyppelypeli Trine saa jatkoa. Alkuperäinen Trine ei selvästikään ollut helppo ja mutkaton projekti -- asiasta saa mukavasti osviittaa lukemalla tekijöiden kirjoittaman poikkeuksellisen avoimen Gamasutrassa julkaistun postmortem-jutun.

Vaatii aika kovaa itseluottamusta tilittää noin rohkeasti oman projektin ongelmista julkisesti, koska yleensä jokaisessa yrityksessä halutaan ymmärrettävistä syistä vaalia lafkan imagoa -- se kuitenkin vaikuttaa omalta osaltaan paitsi tuotteiden menestykseen, myös suhteisiin yhteistyökumppaneiden kanssa. Ei ole helppo homma sanoa, että tämmöinen tehtiin ja näin mokattiin, koska vaikka artikkelissa onkin on myös pitkä lista asioita, jotka onnistuivat hienosti ja menivät täysin nappiin, ja joiden ansiosta pelistä tuli hyvä, on ihan varmaa, että moni jutun lukija keskittyy kuitenkin vain siihen, mikä kaikki meni päin helvettiä ja vetää siitä aina sen typerimmän mahdollisen johtopäätöksen.

Olen iloinen, että Frozenbytellä näin on uskallettu tehdä, sillä alan kannalta yleisesti se on mielestäni vain eduksi. Etenkin ne tuoreet studiot, jotka ovat vasta painiskelemassa ensimmäisen projektinsa kimpussa voivat oppia tällaisesta paljon. Uskoisin myös, että aika monet Frozenbytellä kohdatuista ongelmista ovat sellaisia, että niihin törmätään pelialan ulkopuolellakin. Itse haluaisin myös ajatella, että kyky ja halu käsitellä menneen projektin pieleen menneitäkin puolia rehellisesti ja vilpittömästi kertoo vain hyvää porukan nöyryydestä, suhteellisuudentajusta ja kyvystä oppia siitä, mitä on tehty aiemmin.

Suhtautuisin varmasti asiaan vähän eri tavalla, jos varsinainen tuote olisi täysi susi, mutta Trine kuitenkin on hyvä ja omaperäinen peli. Samaa voinee siis odottaa myös jatko-osalta, joka ei uuden trailerin perusteella juuri sotke pakkaa, vaan tarjoaa pitkälti samaa kuin aiemmin: värikkäitä ja hauskoja satumaisemia ja sujuvaa pelattavuutta. Se riittää ainakin minulle, en oikein koe, että Trine 2 sinänsä kaipaisi mitään muuta.

Vahva oletus tietenkin on, että jokaista osa-aluetta viilataan vielä paremmaksi. Pelinteko on lähtökohtaisesti iteratiivinen prosessi, johon kuuluu läheisesti jo aikaansaatujen elementtien loputon viilaaminen ja jalostaminen, ja vaikka jossain vaiheessa varmasti saavutetaankin se piste, jolloin tuote ei enää hoonaamalla parane, yleensä se on vasta jossain kaukana deadlinen tuolla puolen. Jatko-osa kuitenkin mahdollistaa tämän prosessin jatkamisen, ja jos puitteet ja tiimi vain ovat kunnossa ja projektin päämäärät pysyvät hanskassa, uudesta pelistä on suhteellisen helppo saada edeltäjäänsä parempi. (Tiedän, että tämä on röyhkeä yleistys.) Toivottavasti näin käy myös Trine 2:n kohdalla.

[video]dAm1fpx5GoQ[/video]