Elokuvat

Homo ja-lesboelokuva? Palomieselokuva? Seiväshyppääjäthrilleri? No, homodekkarit ovat kyllä kukoistava alagenre kirjallisuudessa. Ja tehdäänhän baseball-elokuviakin. Mutta tarvitaanko homoleffoja esittäviä festivaaleja? Outi Heiskanen oli perustamassa maailman ensimmäistä suomalaista homo&lesbo-leffafestaria vuonna 1992. Heiskasen mukaan koko jutun tarkoitus oli tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sen jälkeen kun valtavirta oli niellyt homot ja lesbot osaksi elokuvallista dieettiä, festivaali oli määrä unohtaa, kuin aspiriini pääkivun jälkeen. Vinokinon olemassalolo 20 vuoden jälkeen osoittaa Heiskasen mukaan että marginaalin homouttaminen ei ole tapahtunut kuten aie oli. Tärkeät luokittelukysymykset tekevät paluunsa. Homo-ohjaaja Markku Heikkisen uusin All Boys, Poikien Bisnes ilmestyi DVD:nä Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Tätä ennen se on julkaistu Saksassa. (Aiheen tiimoilta on myös kaikille avoimet bileet Andorrassa Vinokino-festareiden yhteydessä 30.10)

Dokumentissa tulee esille jo tavaramerkiksi muodostunut tsekkimiesten panseksuaalisuus. Kaikkea pannaan, transusta heteroon. Kommunismin kuoltua erityisesti Prahan miesten halun rajattomuudessa ja piittamattomuudessa homo/hetero-jaotteluita kohtaan nähtiin yhteys maailmanpolitiikkaan.Heikkisen dokkari seuraa hiukan samoissa urissa kuin puolalainen Wiktor Grodeck. Vuonna 1994 hän teki dokumentin Not Angels But Angels jossa esiteltiin Prahan ylpeitä homoilevia heteromiehiä.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana LGBT-elokuvat ovat rentoutuneet. Tätä ennen samansukupuolisten välistä jännitystä on joutunut hakemaan piiloviesteistä- kuin kommunisti Ladan ikkunassa länsirajalla.Ensimmäinen englantilainen elokuva jossa käytettiin sanaa homoseksuaali oli Basil Reardenin Victim (1961).Elokuva keskittyi niihin traagisiin seurauksiin joita homovihamielisyys aiheuttaa, miehet jotka paljastuvat homoiksi hirttävät poikkeuksetta itsensä eikä tunnelma ole kannustava.

Ilmassa ei ole sitä feel good- henkeä kuin myöhemmissä 1990-luvun brittiläisissä ulos kaapista-leffoissa. Teinihomot homoilevat eikä juoni oikeastaan poikkea valtavirran tyttö kohtaa pojan-tarinoista. 1990-luvulla alettiin puhua ssv-homoelokuvista. Safe for Straigh viewing tarkoitti että kuka tahansa saattoi katsoa homoja valkokankaalla pahoittamatta mieltänsä. Kriitikoiden mielestä erityisesti Hettie McDonaldin Beutiful Thing oli esimerkki "karkkihomogenrestä".

Homoulottuvuuden sisältävät mainstream-leffat ovat oma kategoriansa. Perhe-elokuvana tunnettu Ihmemaa Oz on homopiireissä edelleen kulttiklassikko. Top Gunin lentopallokohtaus, hikoilevine torsoineen, Paistetut vihreät tomaatit, Marlene Dietrich Marokossa, Greta Garbo kuningattarena. Mutta mitä tapahtuu kun H/L-leffa tulee mainstreamiin? Homoudesta tai lesboudesta ei enää puhuta. Näyttää siltä että jos elokuva on tarpeeksi hyvä katsojia ei kiinnosta henkilöiden sukupuolinen suuntaus. Ainakin leffakriitikko Roger Ebert totesi The Kids are All Rightin nähtyään: Ei tämä mikään lesboelokuva ole! Ja elokuvakriitikko Jussi Virratvuori kirjoittaa "Jokainen parisuhdekokemuksen omaava löytää valkokankaalta tuttuja tunteita".

Ohjaaja Lisa Cholodenkon lisäksi tärkeitä H/L -teemoja mainstreamiin tuovia tekijöitä ovat Tom Kalin ja Tom Ford. Vinokinon Outi Heiskasen mukaan jälkimmäinen oli niin loistava että ohjaajalla on väistämätön "toisen elokuvan paniikki" tiedossa. Christie Vachon on tuottanut homo-ohjaaja Todd Haynesia. Vachon myös tuotti Todd Solonzin Happinessin 1998 joka on tärkeä 'paha isi'-genren edustaja.

Alkaessaan tehdä dokumenttia Itä-Euroopan homopornoskenestä Heikkinen tahtoi tehdä elokuvan jonka myös aivan tavallinen herra ja rouva Hetero voisivat katsoa narisevissa nahkanojatuoleissaan Vantaalla. Tähän mennessä Suomen televisio ei ole miettisen heterohomoja näyttänyt. All Boys on nähty viidellätoista LGBT-festivaaleilla, San Fransiscosta Reykjavikiin. Ja se ei ole ihan mitä Heikkinen alunperin aikoi. Hän kiikarissaan oli nimenomaan tuoda marginaali-ilmiö valtavirran tietoisuuteen, plasma-tv ruudulle heti urheiluruudun jälkeen.

Eräs norjalainen tuottaja jolta Heikkinen anoi rahoitusta kysyi miksi normaaleiden norjalaisheteroiden pitäisi olla kiinnostuneita homopornosta? Toinen tuottaja joka oli Heikkisen mukaan homo itsekin sanoi ettei rahoitusta tule, koska tälläiset elokuvat likaavat meidän homojen maineen. Eikö homoja voisi esittää vähän kivemmassa valossa? Siitä porno-sanasta kun tulee niin likainen olo. Heikkisen ahaa-elämys dokumenttia tehdessä oli, että suuri osa skeneen osallistuneista näyttelijöistä oli heteroita. Miksi heteromies homoilee kameran edessä? Miettisen haastatellessa kävi ilmi että suurin syy oli potti eli paalu. 15 tuhatta korunaa per leffa merkitsee vajaata 200 euroa. Yhden elokuvan tekemiseen menee kaksi päivää. Kuukaudessa lompakka pullistuu ja trash-bling vaihtuu aitoon kultaan.

Musiikki kuuluu kaikkialla. Myös urheilussa. Kuuntelet iPodia lenkillä, radiota salilla. Taitoluistelijat salchowailevat musiikin tahtiin, lätkäjoukkueilla on oma entrance-biisi.

Mutta olen pitkään halunnut selvittää, miten urheilulaji vaikuttaa musiikkimakuun? Kuuntelevatko esimerkiksi jääkiekkoilijat aggressiivisempaa musiikkia kuin taitoluistelijat ennen jäälle luistelemista?

Tämähän on toki täysin yksilöstä kiinni, eikä mitään voi yleistää, joten tulen yleistämään lajityypillisen musiikkimaun vastaisuudessa yhden lajityypinedustajan puheiden avulla. Alright, sitten asiaan.

Lajityyppi: nyrkkeily
Lajityypinedustaja: Eva Wahlström

Haastattelin siis Suomen menestyksekkäintä naisnyrkkeilijää hänen musiikkimaustaan. Nyt on vastausten aika. Eva, mitä, missä ja miksi?

Treenit:
"Nyrkkeillessä en juurikaan kuuntele musiikkia. Kun harjoittelen tekniikkaa tai teen otteluharjoituksia, musiikki häiritsee täydellistä keskittymistä. Nyrkkeilyssä rytmi on tärkeä, eikä asioita voi tehdä musiikin rytmiin. Kuntopiirejä tehdessä haluan musiikkia, joka peittää oman hengästymisen ja joka auttaa minua tekemään tarpeeksi tiheällä sykkeellä.

Uin paljon. Jos haluan uida tehokkaasti, niin kuuntelen Rihannaa, David Guettaa, Kanye Westia tai vastaavaa. Palauttavan uinnin aikana kuuntelen ambientia. Vesi ja ambient-musikki yhdistelmänä auttaa pääsemään eri maailmaan vähäksi aikaa.

Koska olen liikunnanohjaaja ja olen pitänyt ryhmäliikuntaa vuosia, on paljon musaa, jolle olen allerginen ja jota en voi kuunnella yhdistämättä sitä johonkin tiettyyn liiikkeeseen."

Otteluun valmistautuminen:
"Amatöörinä oli tärkeää kuunnella musiikkia valmistautuessani otteluun. Päivällä ennen matsia kuuntelin jotain rauhoittavaa, kuten Airia tai Husky Rescueta, ennen matsia esimerkiksi fiilistä nostattavaa r'n'b:ta. Se piti myös jännityksen poissa, kun ei tarvinnut kuunnella ympärillä olevia yleisön ääniä tai vastustajan lämmittelyä. En missään nimessä halunnut olla aggressiivinen, vaan keskittynyt.

Kun sairastuin, enkä voinut urheilla pariin vuoteen, kaipasin takaisin kehään enemmän kuin mitään muuta. Kun keväällä vihdoin pääsin takaisin kilpailemaan, päätin, etten enää kuuntele musiikkia valmistautuessani matsiin. En yritä torjua jännitystä, pelkoa ja hetkessä olemista kuuntelemalla musiikkia, vaan halusin kuulla kaiken, mitä ympärillä tapahtuu. Kehääntulobiisiksini on valikoitunut Kanye Westin Stronger, lähinnä sanojen takia, ja tottakai se tuo mulle hyvän fiiliksen; Nyt lähetään pitämään hauskaa."

Vapaa-aika:
"Omat suosikit ovat Pearl Jam ja Alice in Chains, mutta musiikkimaku yltää laidasta laitaan. Nykyään kotona soi lähinnä lastenlevyt."

Varusteet:
"Olen nyrkkeillyt sen verran kauan, että alussa kuuntelin musiikkia kasettisoittimella. Nauhoitin Christina Aguileran Genie in a Bottlen radiosta, ja kuuntelin sitä treenatessa. Kasettisoitin oli housujen vyötäröllä ja tippui koko ajan. Sen jälkeen kuuntelin kisamusiikkia kannettavalta cd-soittimelta, aina samaa Kelisin levyä, jonka kulutin puhki.

Urani aikana olen hajottanut kolme iPodia, hävittänyt yhden. Nyt on kierrossa toinen vedenkestävä MP3-soitin, mutta en tiedä, missä sekin on. Minulla oli myös Adidaksen MiCoach, mutta sekin hajosi. Poikani uitti sitä jossain ja yritin kuivata sen uunissa – ei kestänyt."

Elokuvahistorioitsijat liittävät epänormaaliuden esittämisen valkokankaalla friikkisirkusten suoraksi perilliseksi. Maksava yleisö jonotti katsomaan kaksipäisiä lehmiä, viisipäisiä sikoja sekä muita luonnon ihmeitä.Ja tietenkin jollain kiinnostavalla tavalla epämuodostuneita ja sairaita ihmisiä. Usein näiden show-kokonaisuuksien järjestäjät rahanhimossaan lavastivat feikkifriikkejä.

Ja tietysti jo kauan sitten elokuvantekijät tajusivat että friikkiys, toisin kuin normaalius myy myös valkokankaalla. Tod Browningin Freaks nauttii edelleen kulttisuosiota vaikka monet olivat sitä mieltä että elokuvan eettinen lataus oli vähintäänkin kyseenalainen. "Voiko täyskasvuinen nainen pitää kääpiöistä?" Kysyy vuonna 1932 valmistuneen elokuvan mainosjuliste. Ja juonessa joka perustuu Browningin novelliin on paljon yhtäläistä kotimaisen friikkileffan, Prinsessan kanssa. Freaks-leffassa, kuten Prinsessassakin normaalit ovat lopulta yhteiskunnan vihollisia. Friikit ovat sympaattisia ja niin ihanan omituisia. Klisee palautuu Raamatun ilmaukseen lastenmielisten ja yksinkertaisten autuudesta.

Freaksin normaalit tappavat. Prinsessassa lobotomiaa friikkien päänmenoksi suunnittelee Samuli Edelman. Ero tietenkin on Prinsessan ylitsevuotavan juustoinen sentimentaalisuus. Lopussa Samuli E. eli Johan Grotenfelt itkee ja katuu. Samalla elokuvan katsoja, tuijottaessaan kyynelehtivää Samulia ikäväkseen huomaa tukehtuvansa sinivalkoiseen friikkisiirappiin.

Torontossa järjestettävä Rendezvouz with madness-festivaalin järjestäjä toteaa verkkosivuillaan (www.rendezvouswithmadness.com) että hulluus sekä riippuvuudet ovat aina olleet vaikeita esitettäviä julkisella areenalla. Todentuntuisten fiktioiden luominen faktojen pohjalta on vaikeaa. Viimevuonna eräs festivaalin puhujista mietti puheessaan komedian suhdetta mielisairauteen. Miksi koomikot ovat niin hyvää pataa mielisairaiden kanssa? Lähtökohtana oli koomikoiden korkea itsemurhatiheys sekä kysymys hulluuden ja hauskuuden hiuksenhienosta erosta.

Prinsessa ei ole pelkästään periodidraama sodanjälkeisestä Suomesta. Myös käsikirjoituksen vastakkainasettelut muistuttavat 1950-luvun autoa. On kitinää ja nitkahtelua, tyylikkäitä kurveja ja kömpelyyttä jonka voi unohtaa jos pelkkä kiilloitettu menneisyyden taika on tarpeeksi.

Kaikesta voi tykätä jos on jo alunperin päättänyt että hulluille nauraminen on hauskaa. Lontoolainen mainostoimisto Steam Media tuotti äskettäin elokuvateattereita varten elokuvatraileria imitoivan kampanjamainoksen: Schizo. Siinä katsojaa kutkutetaan aluksi kuvilla verenhimoisesta sekopäästä joka viiltelee itseään ja toisiaan. Elokuva todella vaikuttaa trailerin perusteella lupaavalta. Sitten tulee näpäys sormille. Pettymys on kouriintuntuva: tarkoitus onkin kritisoida, elokuvamainonnan keinoin selväjärkisten halua viihtyä hullujen kustannuksella. Trailerin takana on Time To Change-mielenterveysjärjestö.

Lontoolainen Moving Picture Company, joka on tehnyt erikoistehosteita myös viimeisimpään Harry Potteriin ja Ridley Scottin Robin Hoodiin vastaa trailerin teknisestä uskottavuudesta. Mutta lopulta kauhuelokuvamaiset maneerit vaihtuvat kuvaan taviskeittiössä.

"Hei, nimenin on Stuart. Sori jos tuotan sinulle pettymyksen enkä olekaan veitsi kädessä hilluva skitso. Minulla diagnosoitiin skitsofrenia 12 vuotta sitten. Kaltaiseni ihmiset kokevat syrjintää päivittäin" sanoo Stuart ja onnistuu olemaan vaikuttavampi kuin Samuli.

Kun Quentin Tarantino julisti entisen tyttöystävänsä Sofia Coppolan voittajaksi Venetsian elokuvajuhlilla (Elokuva on nimeltään Somewhere ja se tulee Suomen ensi-iltaan 31. joulukuuta) alkoi puhe taas niistä kuuluisista naisten palleista. (Huolimatta siitä että juryn jäsenet epäilivät että Sofia on kiipeämässä suosioon reittä pitkin.) Tässä hehkutuksessa on tietenkin kyse henkisestä kantista, sisusta eikä välttämättä kiveksistä. Palli viittaa vallan istuimeen jolla normaalisti on mies.

Kathryn Bigelowia ennen ajateltiin että ainoa sallittu genre naisohjaajalle on romanttinen komedia. Nora Ephronin Uneton Seattlessa (1993) on tyyppiesimerkki naisen ohjaamasta mainstream -leffasta. Kun Bigelowin sotaleffa Hurt Locker kahmi viime vuonna Oscareita näytti siltä että naisetkin voivat ohjata miehekkäitä rat-tat-tat elokuvia. Ja samana päivänä kun Coppolan jellona ojennettiin, brittinäyttelijätär Helen Mirren omisti suorituksensa uudessa elokuvassaan "kaikille maailman alistetuille naisille".

Ohjaaja Julie Taymor oli poikkeuksellisesti asettanut Mirrenin näyttelemään miespääosaa uudessa elokuvassa Myrsky, Hiukan samaan tapaan kuin Judi Dench on nykyään Bondien M.

Myös kolmekymppinen kreikkalais-teksasilainen Athina Rachel Tsangari huomasi elokuvansa Attenberg saavuttavan loistavan menestyksen. Pääosan esittäjä Ariane Labed voitti venetsiassa palkinnon parhaasta roolisuorituksesta. Hän esittää naista joka on hulluna brittiläisen luontodokumentaristin David Attenboroughin tuotantoon. Elokuvan nimi on siis Attenborough mutta kreikkalaisittain väärinäännettynä. Pääosan esittäjä vihaa ihmisiä ja lähestyy ympäröivää maailmaa brittiläismiehen tekemien nisäkäsdokumenttien avulla.

Lopulta hän löytää seksin ja pöytäjalkapallon.

Mutta kaikki eivät olleet tyytyväisiä valintoihin. Italilalaisen Cinecitta Newsin mukaan juryn puheenjohtaja imitoi masturbointia kädellään ja buuasi samalla Coppolan voitolle joka oli kuulemma puolueellinen eikä huomioinut italialaisten elokuvien loistavaa panosta.

Coppolasta tuli maailman historian neljäs nainen joka on voittanut kultaisen jellonan.

Ensimmäinen heistä oli vuonna 1942 syntynyt saksalaisaristokraatti Margarethe Von Trotta joka voitti palkinnon 1981. Vaikka monikaan ei ole kuullut hänestä Trottaa pidetään maailman tärkeimpänä feministiohjaajana. 1960-luvulla jolloin Von Trotta aloitteli, oli mahdotonta olla nainen ja tehdä elokuvia. Hän kuuluu samaan kaartiin kuin muut saksalaisen, jo vanhan uuden aallon ohjaajat kuten Wim Wenders ja Fassbinder.

Vuonna 1985 palkinnon voitti Agnes Varda. Tämä vielä hengissä oleva 82-vuotias ranskatar teki ensimmäisen elokuvansa vuonna 1954 ja oli perimätiedon mukaan yksi viidestä jotka ottivat osaa Jim Morrisonin hautajaisiin. Hänen viime vuonna ilmestynyt dokumentti The Beaches of Agnès voitti ranskalaisten Oscarin, Cesarin.

2004 palkinnon sai New YOrkissa asuva intialainen Mira Nair elokuvasta Turhuuden turuilla. Feministinen panos Thackerayn romaaniin on, että elokuvassa Becky Sharp ei ole pelkkä häikäilemätön lunttu joka kiipeää reittä pitkin rahatukkojen luo

"Mitkä ovat ensimmäiset aikuisten biisit, jotka muistat kuulleesi?" Kysymyksen esitti pari viikkoa sitten kohtapuolin keski-ikäistyvä, mutta kauniina säilynyt naispuolinen ystäväni. Ja hänen vastauksensa oli Hassisen Koneen klassikko Levottomat jalat sekä valikoituja paloja M. A. Nummisen tuotannosta.

Kysymys on mielenkiintoinen, sillä eka kerta on aina eka kerta. Jouduin pari päivää pohtimaan omaa vastaustani. Ehkä olen kuunnellut pätkiä KISSin Animalizesta serkkuni mankasta jo vuonna 1985, mutta ensimmäisen levyn (tai kasetin), jota todella muistan kuunnelleeni, sain vuonna 1987 Kanariansaarilla.

Taistelin 9-vuotiaana paikallisessa levykaupassa naispuoleisen serkkuni kanssa viimeisestä Duran Duran -kasetista. Isäni singahti paikalle joku toinen kassu kädessään, sanoi että anna serkkusi ottaa Duran Duran ja ota itse tämä. Kiitä sitten myöhemmin.

Mökötin koko loppuloman, mutta kotiin palattuamme annoin kasetille mahdollisuuden. Tarkemmin ottaen Stevie Wonderin In Square Circle -albumille. Levyn ensimmäinen biisi Part-Time Lover iski yhdeksänkesäiseen poikaan kuin hirvikärpänen sienestäjän paljaaseen niskaan. Kyseenomainen kipale on ensimmäinen aikuisten biisi, jonka muistan kuulleeni ja on siitä asti kuulunut jokaisen omatekemäni kokoelmakasetin /-CD:n/iPodin soittolistan vakiokattaukseen.

Tein ystäväpiirissäni pienen kenttätutkimuksen saman kysymyksen tiimoilta. Vastaukset olivat sangen mielenkiintoisia. Seassa oli niin Little Richardia (koska vanhemmat diggasivat siitä), Alice Cooperia (lauloin Poison-biisin mukana 4-vuotiaana) kuin Abbaakin (Kuuntelin Dancing Queenia kasetilta leikkiessäni My Little Poneilla).

Mutta entäs te siellä? Mikä on se ensimmäinen aikuisten biisi, jonka muistatte kuulleenne? Vastaukset pöytään, tästä saa mainion Spotify-soittolistan.

Ai niin, isä, jos ei vielä ole liian myöhäistä, niin kiitos.

Ja se Part-Time Lover vielä musiikkivideona vuoden 1985 tyyliin:
http://www.youtube.com/watch?v=Ll6LLGePYwM

Black Dynamite, Scott Sandersin parodia 1970-luvun blaxploitation-toimintaelokuvista on monien mielestä ihan jees OTT-komedia. DVD-julkaisun edellä Iltalehden kriitikko ei ollut täysin vakuuttunut MIKSI tämä elokuva oli tehty juuri NYT. Vaikka elokuva on täydellinen pastissi paljaine daisareineen ja Shaft-tyylisine takaa-ajoineen on mukana eräs pointti joka ei ole päivääkään vanhentunut -oletus mustien miesten valtavista pippeleistä sekä niiden valkoisessa herrarodussa aikaansaamasta epätoivosta. Kun Black Dynamite, Vietnam-veteraani palaa takaisin kaupunkiin hän saa todeta veljensä Jimmyn kuolleen hämäräperäinen järjestön toimesta. Yllättäen kyseessä on valkoinen salaliitto mustien miesten emaskuloimiseksi. Johdossa on presidentti Nixon.

Avainroolissa on Anakonda-niminen olut. Salakavalan käärmejuoman avulla Amerikan mustista on tarkoitus tehdä munattomia. Tämä kuullostaa tietenkin, kuten monet kriitikot ovat todenneet vain sekoilulta. Mutta takana on hyvin hyvin arkaluontoinen ja vakava rotujenvälisen epäluulon aiheuttaja.Yhdysvaltalainen Sadie Sheafe on tehnyt kokonaisen väitöskirjan aiheeseen liittyen. Tarkemmin sanoen niistä vaikutuksista joita todellisella tai kuvitellulla mustan miehen pippelin koolla on valkoisten miesten mielenrauhaan.

Sheafen mukaan mustan munan pelko sai aikaan sen että Yhdysvalloissa alemmuudentunnosta kärsivät valkoiset miehet kastroivat mustia miehiä aina 1950-luvulle saakka.Oikeastaan rasismin alkusyy siis on epäilys "ne vievät meidän naisemme". Kauheaa aavistusta valkoisen pippelin pienemmyydestä kompensoidaan nyrkkien avulla.

Sheafe kutsuu tätä kompleksia nimellä Osiris. Osiris-kateus on vähän niinkuin Freudin peniskateus, mutta siinä valkoinen mies tahtoo mustan pippelin.

Osiris oli muuten muinaisessa egyptiläisessä uskomusjärjestelmässä kuolemanjumala jonka tunnisti mustasta ihonväristä.

Joidenkin mielestä kirosanoja ei voi kääntää. Ja jos voi, ne menettävät karismansa. Fuck ei ole vittu eikä cunt vaan vyt-tu, englantilainen vesittynyt versio. Se on kuin elokuvan remake.

Kun Briteissä avattiin Kindle-verkkokauppa, ruotsalaisen Stieg Larssonin käännösromaanista tuli saarivaltakunnan toiseksi myydyin e-kirja. Knopf, Larssonin jenkkikustantaja otti Larssonin kirjoista New York Timesin mukaan 750 000 painoksen vaikka alussa oli syytä epäillä tulisiko Larssonin trilogiasta hitti myös Amerikassa.

Ja tulihan siitä.

Larssonin englanninkielisten sexyjen The Girl-alkuisten nimikäännösten takana luuraa brittiläinen kustannushaukka Christopher MacLehose. MacLehosen mukaan vain 3% Briteissä vuosittain julkaistuista kirjoista on käännöksiä. MacLehosen mukaan vastaava käännösten määrä Ranskassa on 25%.

Skandinaavisen dekkarin suosiota enlantia puhuvassa maailmassa perustellaan niiden erilaisuudella. Ne poikkeavat genreen liitetyistä odotuksista. Henning Mankellin kirjoissa on mm. vähemmän oikeuslääketieteellisillä spekseillä spedeilyä. Miksi sitten Larssonin eksoottisten romaanien alkuperäiset elokuvaversiot täytyy tehdä kokonaan uusiksi?

Ehdotus 1: Koska amerikkalaiset ovat ääliöitä eivätkä tajua skandinaavis-eurooppalaisen elokuvakerronnan estetiikkaa?

Hollywood.comille kirjoittavan amerikkalaisen Peter Hallin mukaan Hollywood tekee uusintaversiota koska tekstitetyt elokuvat eivät kerta kaikkiaan menesty. Kirjoituksessaan hän muistelee luokkatilannetta nuoruudessan. Elokuvan näyttämisen edellä opettaja kysyi kuinka moni oppilaista oli nähnyt tekstitetyn elokuvan. 40 oppilaasta neljä vastasi kyllä. Useimmiten englantilaiselle yleisölle tehdyt uusintaversiot ovat Hallin mukaan kökköjä.

Mutta on myös niitä joiden mielestä uusintaversiot ovat usein parempia kuin alkuperäiset. Seitsemän samuraita on useimmille vähemmän tuttu kuin 7 rohkeata miestä. Monikaan ei katso nykypäivänä Yojimboa mutta pitää Kourallista dollareita klassikkona. Jälkimmäisen kohdalla kuitenkin alkuperäistä on vaikea paikantaa.

Molemmat pohjautuvat amerikkalaisen dekkaristin ja kovaksikeitetyn tyylin luojan Dashiell Hammettin Red Harvest-romaaniin. Sitä ei poliittisen tulenarkuuden vuoksi edelleenkään ole filmattu vaikka kirja julkaistiin jo 1929.

Tästä huolimatta Hammettin romaani on yksi valkokankaan versioidumpia. Vaikka kyseessä on dekkari, juoni on Leonen version ohella muidenkin länkkäreiden kuten tv-sarja Deadwoodin taustalla. Hammettin romaani lahjoitti maailmalle ensimmäisen todellisen antisankarin. Päähenkilöllä ei ole edes nimeä. Red Harvestin antisankarissa Continental Opissa on paljon samaa kuin Lisbeth Salanderissä. Ei ole aina selvää onko hän kelmi vai ritari. Poliisit ovat tunareita. Missään ei ole näköpiirissä CSI:tä joka riemuiten ratsastaa rikospaikalle profiloimaan. Miehet ovat korruptoituneita sikapossuja.

Loppuvuosi tulvii näitä englantilaiselle yleisölle tehtyjä uusintaversioita eurooppalaisista elokuvista. Remake-ilmiö vastaa osapuilleen Finnhits-ilmiötä. Summer in the City ei mene taukeille jakeluun - tarvitaan Danny Kesäkatuineen. Pian elokuvateattereihin tulevasta Dinner For Schmucksista odotetaan painajaismaista. On todennäköistä että elokuva onnistuu olemaan vain mäntti päivitys alkuperäisestä, ranskalaisen Francis Veberin Dinner Gamesta. Mutta toisaalta se ei voi olla yhtään huonompi kuin hindinkielinen remake Bheja Fry jossa pääosassa ovat Rajat Kapoor ja Sheetal ja jonka on ohjannut Sagar Ballary.

Erinomainen Tyttö joka leikki tulella on vallannut juuri elokuvateatterit Lontoossa(sitä näytetään täysille saleille). Se ei kuitenkaan riitä, vaan piristetty jenkkiversio jossa biseksuaalista Lisbeth Salanderiä esittää Painaijainen Elm-Streetillä remakesta tuttu Rooney Mara on jo tekeillä. Maran vastanäyttelijänä on lomalla oleva Bond, Daniel Craig. On siis ilmeistä että epäkonventionaalista lesbolaisuudella flirttailevaa ruotsalaista sankariasetelmaa ollaan rukkaamassa heteroystävällisempään muotoon. Rooney Mara on myös tähtenä David Fincherin Facebook-elokuvassa The Social Network. Ja jostain syystä juuri Fincher on tässä kuussa aloittanut myös Miehet jotka vihaavat naisia-elokuvan remaken kuvaamisen Ruotsissa. Elokuvan nimi on tietysti The Girl With a Dragon tattoo ja sen on määrä tulla levitykseen vuoden 2011 lopulla.

Ensi kuussa nähdään eräs toinen svedu-remake, ruotsalaiseen vampyyrielokuvaan Låt den rätte komma in pohjautuva Let Me In jossa on Kick Assista tuttu Chloe Moretz. Ranskalainen thrilleri Tell No One laitetaan myös puhumaan englantia piakkoin. New York Timesin arvovaltaisen kriitikon mukaan tämä Guillaume Canetin elokuva on perimmiltään hyvin amerikkalainen:

"Takaa-ajettu kohtaa Vertigon kohtaa Syvän Unen".

Sukupolviluokitteluiden kyseenalainen ykkönen on ohjaaja Jason Reitmanin äskettäin lanseeraama joystick generation. Ohjaaja laukaisi tämän hurmaavan termin ilmoille nähtyään teaserin Scott Pilgrim vs. The World-elokuvasta. Ohjaussauvat kuitenkin vievät ajatukset jonnekin Commodore 64:n suuntaan -eivät välttämättä siihen elämänympyrään joka koskettaa Scott Pilgrimin 23 -vuotiasta basistia (Micheal Cera) joka rakastuu Amazon-firman lähettityttöön (tuotesijoittelua 4. 0?).

Sarjakuva sisältää runsaasti LOL-sukupolven rentoa läpänheittoa.Mukana on vegaaneja ja wannabe-rokkareita. Torontolainen basisti taistelee uuden heilansa ex-poikakavereita vastaan. Alettuaan deittailla rock-pimua nimeltä Ramona Flowers, häntä vastaan säntäävät myös skeittari nimeltä Lucas Lee, goottininja Roxie Ritcher ja superkonna Gideon Gordon Graves. Toronto kaupunkina on monien mielestä ug-kaupunkien ykkönen tätä nykyä ja Scott Pilgrim vs. The Worldin englantilainen ohjaaja Edgar Wright on samaa mieltä. Luultavasti myös Scott Pilgrim-sarjakuvan torontolainen luoja Bryan Lee O'Malley on tätä mieltä. Hänen sarjakuvansa on outo sekoitus japanilaista mangaa ja kanadalaista sarjakuvaa.

Ehkä neljän vuoden ikäero elokuvan ohjaajan (s. 1974) ja alkuperäisen sarjakuvan tekijän (s. 1979) välillä selittää jotain Reitmanin hämmentävistä sukupolvikategorioista. Ohjaaja on ilman muuta ohjaussauva-sukupolven edustaja. Vähän aikaa sitten hän luetteli Vanity Fairille pelaamiaan pelejä: Pac-Man, Donkey Kong, Pitfall sekä Dragon's Lair jota hän luonnehti hiton vaikeaksi. Wright ei koskaa joikannut Commodorella vaan ZX Spectrumilla. Kaikki nämä pelit ovat Wrightin uuden elokuvan pääsosan esittäjälle Michael Ceralle (s.1988) korkeintaan hämäriä fläsäreitä ja jotain korkeintaan hyvin retroa.

Tehdessään Scott Pilgrimiä ohjaaja kertoi äskettäin haastattelussa tietoisesti vältelleensä erikoistehosteissa ja videopeleissä käytetyn taustalakanan, chromakeyn käyttöä. Tarkoitus on tietoisesti ottaa etäisyyttä toisiin Hollywood-vetoisiin sarjakuvaelokuviin kuten Frank Millerin 300, tai Tatsuo Yoshidan 1960-luvun anime-sarjaan pohjautuva Speed Racer. Scott Pilgrimin on siis tarkoitus olla jonkinlainen luomu-versio Hollwoodin sarjakuvaelokuvista. Wrightin mukaan suurin osa on kuvattu ulkona, aidoissa kuvausympäristöissä.

Scott Pilgrim-sarjakuvasarjan kuudes osa ilmestyi vain kuukausi ennen kuin elokuva tuli teatterilevitykseen. Se on jälleen esimerkki työtavasta jossa elokuvaa ja siihen pohjautuvaa tekstiä on vaikea erotella toisestaan. Kyseessä on multimediaprojekti ja väite "elokuva ei ole uskollinen tekstille johon se pohjautuu" on entistä ongelmallisempi, sillä molempia on työstetty vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Samaan ilmiöön törmäsimme vähän aikaa sitten Kick-Ass elokuvan kohdalla. Silloin elokuvan ohjaaja yllättäen ilmoitti itse vaikuttaneensa sarjakuvan käsirjoitusprosessiin.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Wright oli 20-vuotias tehdessään ensimmäisen teatterilevitykseen päätyneen elokuvansa A Fistful of Fingers. Nykyään Wrightia kutsutaan geek-ohjaajien (vara)kuninkaaksi Hän on menestyksen myötä tutustunut hittisarjojen Lost ja Alias tekijään J.J. Abramsiin. Ennen persaukisella ohjaajalla on nyt myös kalenterissaan Riiviöiden ja Gremlinsin ohjaajan Joe Danten yhteystiedot. Ja Los Angelesissä käydessään hän tavallisesti myös hengailee Quentin Tarantinon kanssa.

Monet ovat sitä mieltä että Wrightin on onnistunut säilyttää indie-asenne -huolimatta siitä että ohjaajan Hollywood-läpimurto on tyylitelty versio pienen lukijakunnan sarjakuvasta.

Wright isännöi joku aika sitten kulttielokuvafestaria Bloor Cinema Torontossa. Lontoossa Apple Storen Q&A:ssa Wright paljasteli kulttimakuunsa tärkeimmin vaikuttaneita tekeleitä. Eräs näistä on Danny Pearyn paksuhko kirja Cult Movies. Scott Pilgrim on myös kuulemma velkaa monille camp-klassikoille kuten Beyond the Valley of Dolls. Tässä Russ Meyersin vuonna 1970 valmistuneessa tietoisesti hieman kökössä komediassa tyttöbändi tekee reissun Los Angelesiin ja huomaa saaneensa perinnön. Seuraa sekoilua pornon ja parittajien parissa. Sivuhuomautus: nettisanakirjan mukaan doll on slangi-ilmaus rauhoittaville lääkkeille.

Tavallinen amerikkalainen tapa luonnehtia elokuvaa on sanoa X kohtaa Y:n. Scott Pilgrimin kohdalla tämä ristipölytys on tarkoituksellisen omituinen. Wrightin itsensä mukaan X on Brian De Palman 1974 kauhukomedia Phantom of the Paradise.

Y on Stephen Chown Kung-Fu Hustle.

On merkillistä huomata, kuinka lähellä elokuva on historiansa ajan ollut aseväkeä ja pyssyjä. Jules Marey, eräs elokuvakameran varhaisista kehittäjistä suunnitteli armeijalle erityisen kiväärikameran voidakseen tallentaa sotajoukkojen liikettä taistelukentällä. Elokuvafilosofi Paul Virilio väittää että värielokuvat yleistyivät toisen maailmansodan välittöminä vuosina. Asevoimat ovat aina olleet persoja erilaisille havaintolaitteille, tutkajärjestelmille, tiedustelukoneille etc. Kuuluisa esimerkki sotateknisen havainnoinnin ja elokuvan yhteydestä on Howard Hawks, hävittäjälentäjä josta tuli elokuva-ohjaaja.

Viimeaikaiset Irakiin sijoittuvat sotaelokuvat ovat tuoneet kamera-avusteisen havainnoinnin osaksi juonikuvioitaan. Brian De Palman Redacted (2007) sisältää pätkiä kuvitteellisista sotilaiden videopäiväkirjoista joissa sotilaat rymyävät keskellä taistelua kypärään kiinnitettyine kameroineen. Hurt Locker ja Battle for Haditha ovat myös tulleet kuuluisiksi tavasta jolla ne muistuttavat ensimmäisen persoonan taistelupelejä. Virtuaaliavusteiseen sotilaskoulutusmetodeihin tutustunut tutkija John Protevi väittää että videopelit ovat tärkeä osa todellista sotaväen koulutusta Yhdysvalloissa. Videopelit ovat myös seksikäs tapa värvätä alokkaita sotaan mistä Amerikan armeijan America's Army, verkossa pelattava sotapeli on todisteena. Sen vuoksi sota näyttää videopeliltä ja videopelit sodalta. Sen lisäksi videopelit ovat myös osa elokuvakerrontaa.

Sotilaiden videopäiväkirjat ovat tulleet sota-elokuvien peruskauraksi. Mutta silti vanhanaikainen sankarillinen sotajournalismi tuntuu olevan hengissä. Vanity Fairin toimittajien tekemä dokumentti Restrepo sijoittuu Afganistaniin. Jostain syystä ja kaikesta yrjöttävyydestään huolimatta tämä elokuva on voittanut palkinnon Sundancen elokuvafestivaaleilla.

Haastattelussa tekijät ilmoittavat kuinka läpeensä konservatiivinen heidän projektinsa on. Sen on tarkoitus osoittaa kotirintamalla miten kovaa siellä jossain luotisateessa elämä voi olla. Todellisuudessa tekijät eivät voi olla paljastamatta että itseasiassa sotiminen on kivaa kun veressä on paljon adrenaliinia ja yhteinen taistelu lujittaa ystävyyssuhteet rintamalla. On harmillista palata takaisin kotiin vaimojen luo omakotitaloon. "Tämä ei ole mikään taide-elokuva vaan elokuva amerikan keskiluokalle" toteaa toinen tekijä, Tim Hetherington Movingpicturesmagazine.comin haastattelussa.

Tämänkaltaiset toteamukset herättävät hirveän aavistuksen. Nuo kaukaiset sodat siellä jossain käydään vain jotta meidän loputon tarpeemme kokea jännittäviä tilanteita kävisi toteen.

Erityisen outoja ovat sotaelokuvat jotka kierrättävät ns. hyvä sota- myyttiä.

Kriitikoiden Pollard & Boggs mukaan hyvällä sodalla viitataan Hollywoodin luomaan myyttiin joka sai alkunsa toisesta maailmansodasta."Hyvä sota on keskeistä militarismikulttuurissa heti Pearl Harborin jälkeen ja se huolehtii siitä ettei yleisö unohda natseista ja fasisteista saatuja käänteentekeviä voittoja".

Se mikä tekee tästä sodasta hyvän ja puolustamisen arvoisen on hiukan epäselvää. Ehkä se on näiden elokuvien vastaansanomaton isänmaallinen tunne. Ehkä selitys on siinä että hyvää sotaa kierrättävät elokuvat toimivat kuin Tuntematon Sotilas. Ne sisältävät koko kansakunnan pienoiskoossa, Hurmurin, Kusipäisen Sulkeis-kersantin, Hyväuskoisen Hölmön ja Kaupungista Kotoisin Olevan Kovanaaman. Kaikilla on sama univormu ja yhteinen vihollinen. Eräs outo juttu on että näitä Hyvää Sotaa kierrättäviä elokuvia tehdään vielä yli puoli vuosisataa todellisen sodan päättymisen jälkeen.

Jokatapauksessa:näiden sota-elokuvien juuret ovat tiukasti propagandassa: kun Japani hyökkäsi Pearl Harboriin joulukuussa 1941 kaikkia Hollywood-sotaleffoja velvoitettiin erityisen valvontaelimen avulla pysymään myönteisinä Yhdysvalloille.

Syntyi idea tavallisista kunnon hepuista taistelmassa isänmaan puolesta, kuva univormun alla asustavasta tavallisesta työläisestä joka puhuu jotakin hassua murretta ja heittää välillä juttelun lomaan karskia huumoria. Valkokankaat pursusivat sellaisia elokuvia kuin He kuolivat viimeiseen mieheen (1942) Tavoitteena Tokio (1943) ja He antoivat kaikkensa (1945) joissa sota kuvataan jalona ja hyvänä asiana jonka etulinjassa on Amerikan Yhdysvallat.

Nolkytluvulla Tom Cruisesta tuli eräänlainen kultti-spede. Uudessa Facebookin syntyvaiheita kartoittavassa kirjassa The Facebook Effect kirjoittaja, David Kirkpatrick kertoo kuinka Cruise oli coolina itseään pitävien Facebook-koodaajien maskotti.

Koodaus-sessiot päättyivät usein tunteja kestävään Tom Cruise -leffamaratooniin.

Miksi?

Cruise oli hauska koska hän ei ollut cool vaan camp. Pelleily meni jopa niin pitkälle että ryhmä nimesi Facebookin palvelimia Top Gun – lentäjistä parhaat- elokuvan hahmojen mukaan. Jotkut Cruise sitaatit Top Gunista päätyivät myös Facebookiin varhaiseen edeltäjän TheFacebookin käyttöjärjestelmään.

Useat Hollywood-tahot ovat sitä mieltä että Cruise on pihalla. Hänen pitäisi olla hiljaa scientologiasta eikä palata kerta kerran jälkeen ruutuun tilittämään uskonnosta.

Ja nyt koko Hollywood on täynnä spekulaatiota miksi Tom Cruisen ei onnistunut kerätä kuin kuppaiset 20$ Knights and Dayn ensimmäisellä viikolla. Elokuvan odotettiin haastavan DiCaprion Inceptionin. Cruise ja DiCaprio ovat The Guardianin leffatoimittajan mukaan kiinni pahimmat kilpailijat. Heillä on ikäeroa 12 vuotta. Mutta DiCaprion palkka on kovempi. Siinä missä Cruise voi laskuttaa 22$/elokuva, DiCaprion liksa on 28$.

Suurin huolenaihe on varjo jonka Knight And Day-elokuvan huono menestys heittää valmisteilla olevaan Mission: Impossible neloseen. On nimittäin spekuloitu sillä että ellei Cruise tihkukaan sitä seksiä joka tuo massit johtajien salkkuihin, hänen esittämänsä hahmo Ethan Hunt tapetaan käsikirjoituksessa. Elokuvan ensi-ilta on vasta 2011 lopulla mutta pahimpaan on paras varautua.

Suuri osa kirjoittajista on kuitenkin sitä mieltä että Cruisen seksi ei hyydy. Vielä nytkin, 48-vuotiaana hän saa Varietyn kirjoittajan huudahtamaan "hän on ihmeellinen". Eräs otaksuma on että Cruise astuu seuraavaksi vakavampiin hommiin- hän ryhtyy ohjaajaksi. Syyksi ilmoitetaan hänen inspiroiva vaikutuksensa vakaviin ohjaajiin kuten Stanley Kubrick, Steven Spielberg ja Michael Mann.

Pari viikkoa sitten Cruise ilmestyi BBC:n öykkärimäiseen auto-ohjelmaan Top Geariin Cameron Diazin kanssa. Fanit olivat kauhuissaan koska Tom on tehnyt urallaan monta juttua ja viime aikoina pääasiassa noloja. Kaikki palautuivat vuoteen 2005 jolloin Cruise alkoi hyppiä sohvalla Oprah Winfreyn talk showssa. Koko episodi sai aikaan valtaisan debatin.

Oliko Cruisella kaikki himassa? Eivätkö pr-konsultit viitsineet vai eikö Cruise piitannut siitä minkälaisen kuvan näyttelijän tulee itsestään antaa. Jotkut olivat varmoja että esimerkiksi Mission: Impossible -trilogian tuottaneen Paramountin myöhempi päätös hyllyttää Cruise liittyi siihen älyttömään sohvalla hyppimiseen suorassa lähetyksessä.

http://www.youtube.com/watch?v=GqcpajehvYg