Elokuvat

Naiset ovat naisia ja miehet laukeavat kuudesti. Niinpä niin.Kyseessä on ikivanha juttu, länkkärit ovat jälleen palaamassa koska ihmiset kaipaavat perinteisiä arvoja. Coenien uusin True Grit eli Kova kuin kivi on täydellisen konservatiivinen. Mutta silti siinä on jotain hyvin ei-perinteistä. En muista nähneeni westerniä jossa käytetään yhtä paljon sivistyssanoja. Outoa on myös se että katsomiskokemus ei ole välttämättä vastenmielinen. Kaljapullon kokoinen tyttönen Mattie Ross on elokuvan 14-vuotias koston enkeli joka pistää ikisinkut läskit pyssysankarit komennukseen. Miehet ovat tässä elokuvassa nössöjä. Opetus tuntuu olevan: paras palkkionmetsästäjä on keskijakauksella varustettu teinityttö.

Ainoa asia joka seisoo on revolveri.

Elokuvan alkuperäinen versio julkaistiin vuonna 1969, samana vuonna jolloin sodanvastaiset mielenosoitukset riehuivat Yhdysvalloissa. Tällöin pääosaa esitti John Wayne. Se oli elokuva jota katsottiin valkoisessa talossa ja Richard Nixon, presidentti kehui elokuvaa. Orkkis True Grit ilmestyi aikana jolloin western katsottiin kuolleeksi. Sen katsottiin edustavan jotain hyvin kulunutta ja machoa.

Oli yhä enemmän vallalla käsitys ettei elokuviin kannattanut koodata mitään nationalistisia arvoja tai perinteisiä sukupuolirooleja. Kesällä 1969 elokuvissa nähtiin myös Easy Rider. Tämä elokuva jos joku näytti puhuvan selvää kieltä.

Ei ole mitään Amerikkaa jonka halki voisi miehekkäästi ratsastaa oli kulkuneuvo sitten moottoripyörä tai hevonen.

Tätä arvojen sekaannusta heijastelivat True Gritin aikoihin julkaistut antiwesternit. Perhearvot eivät ole kunniassa Keskiyön Cowboyssa (1969) joka jälkikäteen katsottuna ennakoi Brokeback Mountainia. Ei ainoastaan vihjailla että elokuvan lehmipoika tykkää pojista. Hän myös polttaa marihuanaa ja yrittää luoda uran mieshuorana. Ja Andy Warholin Yksinäiset Cowboyt vei länkkärien camp-hengen tappiin saakka. Kirjaimellisesti. Hän osoitti että pyssyillä toisiaan osoittavat miehet olivat symbolinen ele.

Todelliset miehet osoittelevat pippeleillä.

Rossin kivikovuus ei ole paukuttelua eikä nyrkkeilyä. Hän on kova koska hänellä on periaatteita. Hänellä on moraalista selkärankaa. Sitäpaitsi hän osaa latinaa. Tässä näyttää olevan katsojille oikea naisen malli jota koulutytötkin voivat ihailla.

Hänen pippelillä varustettu peilikuvansa on Matt Damonin esittämä Texas Ranger joka niinikään on kirjakieltä käyttävä pyssymies. Damonin esittämä Le Boeuf on täydellinen perheenisä (ilman perhettä)jolla on periaatteita. Hän käyttää väkivaltaa, mutta hallitusti. Hän samaan aikaan sekä isä että rakastaja.

Näyttää siis, että jos westerneihin on uskominen kunkin aikakauden perhe ja muut arvot näkyvät länkkärissä kuin peilissä. Brokeback Mountainista on nyt kulunut kuusi vuotta. Mihin on tultu? Coenien Kova kuin kivi tuntuu osoittavan yhden version paljon puhutusta miehisyyden kriisistä. Kyllä. Miehet ovat ihan pihalla ja tästä on osoituksena se että remaken loppu ei sisällä sitä miehekästä optimimia jota edeltäjänsä. Yksinäinen sankari (Jeff Bridges) on John Wayneen verratuna munaton. Hän ei ole taitava pyssyn heiluttaja. Ei ihme että varapresidentti Dick (!)Cheneyn tytär Liz on ilmoittautunut leffan faniksi. Kyse on kehityksestä jonka sanotaan alkaneen jo vuonna 1993 elokuvasta Falling Down. Siinä sankari (Michael Douglas) on ihan naisten armoilla. Hän on sekaisin eikä perinteisen jyskyttelyn avulla saa hommaa hanskaan.

Brittiläisen feministin Lindsey Germanin mukaan miesten kriisi on ihan tosi juttu. Se ei ole elokuvaa.

"Miehet ovat nykyään paljon lähempänä naisia asenteissaan suhteessa ulkonäköön. Mikään ei näytä nyt menevän miehillä kohdallaan. Heitä uhkaavat joko uranaiset tai heidän oma epäonnistumisensa. Heillä on vain kauhea tunne menetyksestä ja ikävä kulta-aikaan jolloin sekä miehet että naiset tiesivät oman paikkansa"

Me keksimme jatkuvasti uuusia syitä vihata amerikkalaisia joka puolestaan saa amerikkalaiset miettimään miksi heitä vihataan ja kirjoittamaan kirjoja joissa koitetaan ratkaista miksi kaikki vihaavat heitä. Ne ovat läskejä. Ne ovat vainoharhaisia. Ne tekevät liikaa vainoharhoista kertovia elokuvia.

Tulevina kuukausina meillä on yksi syy lisää vihata amerikkalaisia: meidän katsottavaksemme vyörytetään joukko b-luokan supersankareita sellaisia kuin Thor, Captain America ja Green Lantern. Amerikka on jakautunut. Kunnon supermiesten ja batmanien lisäksi on joukko outoja kalsaripukuisia outsidereitä. Disney on ostanut Marvel-comicsilta oikeudet yhteensä 5000 vähemmän tunnettuun sarjakuvahahmoon jotka kilpaa taistelevat meidän pyllyistämme haluten istuttaa ne teattereiden penkkeihin.

Salaliitto! Salaliitto!

Lopputulos on outo kiinalainen päätelmäsolmu, jolla ei ole päätä eikä peräpuolta: kaikki, avaruuden limanuljaskoja myöten vihaavat amerikkalaisia.
Se nyt vaan on niin. Ei mistään erityisestä syystä, vaan ilman syytä. Kyseessä on salaliitto! Mutta saattaa olla, ihan totta että suurin syy olemme me amerikan ulkopuoliset avaruusoliot jotka vihaamme niitä läskejä ihan vain koska meidät on sädetetty ajattelemaan niin!

Maailman salaliittoteoreetikoiden mukaan paranoia 2.0 ei tarkoita että pelätään lohikäärmeiksi pukeutuneita kommunisteja tai seksihulluja muslimeja. Paranoian popularisointi tarkoittaa että aivan tavallisten asioiden olemassaolo on epäiltävää. Nykyään taviksetkin viittaavat kahvitauolla siihen että kaikki ei ehkä ole siltä miltä näyttää. Mitä jos puhelimeni onkin naamiotu mikrouuni ja minä marsilaisten joulukalkkuna?

You never know.

Uhilla ja peloilla politikointi on osa amerikkalaista viihdettä: joko avaruudesta, itä-rajan takaa, Irakista tai Japanista. Päivitetyssä versiossa :Kiinasta. Sillä ei nyt kuitenkaan ole väliä mistä. Tässä ajatusmallissa kaikki liitty kaikkeen. Kun Leif Erikson purjehti tuhat vuotta sitten vasta löydetylle Amerikan mantereelle hän antoi paratiisille nimeksi Vinland. Salaliittoteoreetikon mukaan kyse on kirjoitusvirheestä jonka myöhempi historiankirjoitus vääristi. Alunperin Amerikan piti olla Finland. Todellisuudessa Amerikan juuret juontavat Suomeen.

(Kuuluissa repliikissä X-filesin Scully sanoo Kurt Crawfordille että miten niin muka kyseessä on salaliitto ? Siihen Crawford vastaa ”Miten niin muka ei ole? ”)

Me ei-amerikkalaiset ruokimme tätä käsittämätöntä, vaikeasti todistettavaa vainoharhaa, kahdesta syystä.

1. Me katsomme amerikkalaisia elokuvia, sellaisia kuin Michel Gondryn Green Hornet.

2. Katso ensimmäinen kappale.

Green Hornetin osalta vainoharha on päivitetty: Red Dragon joka joskus ennen toista maailmansotaa julkaistun sarjakuvan kannessa viittasi Neuvostoliittoon viittaakin tänään Kiinaan. Elokuvassa näet Seth Rogen paljastuu todella (sanoisinko vähäpätöiseksi) näyttelijäksi jonka vastaroolissa on taiwanilainen pop-ihme, Jay Chou joka näyttelee Katoa, supersankarin apulaista. Chou on todellisuudessa todella iso juttu Aasiassa, orientaali versio Justin Timberlakesta. Tässä elokuvassa Rogenin kömpelöys ja urpous rinnastetaan kliseeseen näppärästä aasialaisesta joka on kaikin puolin länkkäriä taitavampi.

Salaliitto! Salaliitto!

Kyllä. Yhdysvalloissa ovat nyt sitä mieltä että tämä on vain näppärä juoni jolla kosiskellaan kasvavaa Hollywood-elokuvien menekkiä Kiinassa. Oletus on että kiinalaisista on kiva katsella kuinka tyhmiä länkkärit ovat. Ja Hollywoodin ja Kiinan suhteita lämmitellään Empires of the Deep yhteisproduktiolla. Elokuva on ilmeisesti tähän astisista US-Kiina yhteistuotannoista kallein. Kiina on tätä nykyä maailman nopeimmin kasvava elokuvien markkina-alue. Maailman kauppajärjestö on vähän aikaa sitten vaatinut kiinalaisia höllentämään amerikkalaisten elokuvien esittämiselle asetettuja rajoituksia. Tähän mennessä kattona on ollut 20 import-elokuvaa/vuosi.

Salaliiton perustalle rakennettu viihdeteollisuus on todellinen ihme. Sen kukoistus hämmästyttää minua. Etenkin siksi että aina keksitään uusia vihollisia jotta jotta leffateollisuus ei jäisi ilman elokuvia. Huom. Viholliset keksitään. Niitä ei ole olemassa, välttämättä, eikä sillä ole mitään väliä. Mutta sen jälkeen kun ne on keksitty ne ovat olemassa.

Kun Green Hornet eli Vihreä Herhiläinen keksittiin 1930-luvulla uhka oli ihan selvä. "Red Dragon" eli punainen lohikäärme. Se oli väärinajattelevien hirviöiden pesä jossain siellä Moskovan liepeillä. Kato ja Green Hornet olivat kuin Vaino & Harha, täydellinen parivaljakko joka pelastaa maailman.

Suomalainen kuvitteellinen kulttiohjaaja Ripa elokuvassa Ripa Ruostuu (1992) ei saa leffakäsikirjoitusta myydyksi. "Aivan liikaa seksiä ja väkivaltaa" täräyttää kuvitteellinen tuottaja J.J. Keränen poski vasten mobiraa.

Yhdysvalloissa seksi/väkivalta -keskustelun hauta-arkku on nyt jälleen avattu, Blue Valentinen myötä. Tälle korkeintaan romanttiselle elokuvalle annettiin jostain syystä maailman eniten kielletty, eli NC-17 luokitus. Jumala yksin tietää syyn. Siinä oli kai paljas käsivarsi. Sitten ohjaajalla, Derek Cianfrancella paloi hihat. Ja sitten luokituksia jakava instanssi, Motion Picture Association of America perui luokituksen. Ja nyt Blue Valentine onkin K-15 elokuva.

Hollywood on kuitenkin jonkin aikaan kaavaillut elokuvaa pornotaivaan äiti-Teresasta eli Linda Lovelacesta, Syvän kurkun tähdestä. Lovelacea itseään oli alunperin määrä näytellä Lindsey Lohan. Kuten me tiedeämme, Syvä Kurkku oli maailman ehkä ainoa todella mainstream- porkkis, joka tuli teattereihin vuonna 1972- jota älykötkin katsoivat. Se oli huippusuosittu. Se oli kategoriassa x. Sitä saivat katsella vain yli 18-vuotiaat. Koska ajan myötä x-luokitus alkoi assosioutua enenevässä määrin pornoon viranomaiset luotsasivat vuonna 1990 NC-17 -kategorian niitä elokuvia varten jotka halusivat shokeerata mutta välttää pornoksi leimautumista.

En tiedä mitä muuta näistä luokitteluista voisi ajatella. Moraali vai raha? Jos kaikki eivät voi nähdä elokuvaa se tarkoittaa, luullakseni että on vähemmän niitä jotka maksavat lipustaan. Mikä taas tarkoittaa että K-17 elokuvia ei juuri ole tai jos on niitä ei luokitella sellaisiksi. Tähän sekavaan luokitusten moraalittomaan vyyhteen tekee edelleen hyvin selkoa Kirby Dickin dokumentti This Film is Not Yet Rated. Se selvittelee ikäluokitusten taustoja Yhdysvalloissa. Tämä on todella katsomisen arvoinen raina. Julkaisuajankohtana dokumentille haluttiin jostain syystä antaa K-17 luokitus!

Käytännössä näyttää siis siltä ettei Yhdysvalloissa ole K-17 elokuvia. Ja jos on ne floppaavat kuten Paul Verhoevenin Show Girls vuonna 1995 joka oli maailman ensimmäinen isolla rahalla tehty K-17 elokuva. Siinä piti olla erittäin paljon tissejä ja pyllyjä ja mitä kuvitella saattaa, mutta katsojia ei herunut. Nykyään elokuvakriitikot pitävät leffaa jonkin sortin klassikkona vaikka onkin pidettävä mielessä että aika kultaa muistot. Joidenkin mielestä kyseessä on MAAILMAN HUONOIN ikinä tehty elokuva.

Alaston totuus? Miksi Hollywoodissa ei nähdä pornografiaa? Vastaus löytyy Kevin S. Sandlerin kirjasta: The Naked Truth Why Hollywood Doesn't make X-rated Movies. Kirja on kiehtovan mielenkiintoinen sukellus siihen paradoksiin joka ei mahdu kapitalistin aivoon: jos pornoa nähtäisiin valkokankaalla eikö se AIVAN TAATUSTI TOISI paljon KATSOJIA TEATTEREIHIN?

Jokatapauksessa: on tullut jo kliseeksi puhua Syvän Kurkun syvemmästä puolesta. Ainakin tässä elokuvassa on käsikirjoitus. Lähiörouvien puute ja elämän tyhjyys. Ja alkurepliikki- toinen epätoivoinen kotirouva tokaisee kun häntä nuollaan: "Haittaako sua että mä poltan, samalla kun sä ruokailet?"

Tämä alkoi varmaankin Liisa Ihmemaasta.

Eräs houkutus Twilightin menestyksen jälkeen on tuottaa mahdollisimman paljon kassamagneetti-satuja joiden ääressä hiukan kolkon fantasian ystävät voivat ulvoa ihastuksesta. Houkutusta seuraa Punahilkka. Hollywoodin Kaari Utrion, Catherine Hardwicken uusi elokuva on kohta teattereissa. http://www.youtube.com/watch?v=awZMW9kIoZg Punahilkan roolissa on 26-vuotias Amanda Seyfried - toisin kuin radikaaleimmassa tähän asti lukemassani Angela Carterin versiossa jossa Hilkka nauttii muistaakseni metsästäjän erektiosta samalla kuin isoäiti vikisee pihalla, tässä versiossa ei ole kielletyn rakkauden makua. Metsän kätköistä mukaan tarttuu komea poikanen, Shiloh Fernandez. Punainen hattu on vaihtunut muodikkaaseen viittaan joka tietysti näyttää hirmu dramaattiselta valkeaa lunta vasten. Näyttää siltä että hukkaa tulee ehkä esittämään Gary Oldman. Katsotaan.

Hilkan ohella Gemma Arterton (s.1986), entinen Bond-tyttö on ryhtymässä tahkoamaan saduilla dollareita. Tarkoitus on tehdä Hannusta ja Kertusta leffa. Kyseessähän on eräs historian ahdistavimpia juonikuvioita. Tämä on Hannun & Kertun etelä-korealaisen version leffajuliste vuodelta 2007:

Niin, ne leivänpalat metsässä ja se tikku jota noita luulee sormeksi. Ja aivan Twilight hengessä Hansissa ja Gretelissäkin myös semigoottivivahteita. Alaotsikko on Witch Hunters. Onhan se vain oikein että alkuperäisen sadun kirjoittajan nimi tarkoittaa saksaksi julmaa. Julma-Grimmien kynäilyistä myös Lumikki on tulossa Hollywoodiin ja siitä myöhemmin lisää. Tässä vaiheessa katseemme kääntyy Hannun ja Kertun filmiversion ohjaajaan, norjalaiseen Tommy Wirkolaan jolla on erittäin suomalaisen kuuloinen nimi. Hän on syntynyt vuonna 1979 hyvin goottipitoisissa maisemissa Altaissa. Ja tähän saakka hän on tehnyt melko tummanpuhuvia mutta myös hupaisia filmejä. Hän tuli tunnetuksi tehtyään Kill Buljon saamelaisen Kill Billin vuonna 2007. Sen alaotsikko kuului "In Kautokeino no one can hear you scream".

Vähän aikaa sitten liimasin jääkaapin oveen Britannian julkisen terveydenhuollon NHS:n tuottaman kampanjaflyerin "Let's talk about death". Ainoa varma juttu maailmassa verojen lisäksi; kuolema. Ajattelin että näin muistutan itseäni joka aamu lähdön läheisyydestä samalla kun lusikoin jugurttia. Flyerissä aikuisille opetetaan käteviä aloituksia kuinka jutella tenavien kanssa kuolemasta. "Kuuleppas Tero. Sinä kuolet ". Tämä ohjeistus on eräänlainen käänteinen toisinto täydellisestä iskurepliikistä. Vaikutus on tyrmäävä.

Voi Tero parkaa.

Flyerin mukaan me ihmiset emme kertakaikkiaan osaa puhua kuolemasta. Siksi tarvitaan valtiotasoista väliintuloa. Muussa tapauksessa voimme katsella kuolema-aiheisia elokuvia. Mutta onko niitä?

Vaikka lähes jokainen katsomamme elokuva sisältää vähintään yhden toisen ja kolmannenkin kuvitteellisen kuoleman, asia ei helpotu. Näiden valkokangaskuolemien katselu ei oikeastaan tee todellisesta veivinheitosta yhtään helpommin nieltävää. Väite kuuluu: kuolema viihteenä on sairasta ja vääristää käsityksen veivinheitosta. Sairaalasarjojen ja dekkareiden katselu ei tee tervehdytä suhdettamme delaamiseen. Todellinen loppu. Aina yhtä yllättävä käänne joka tusinajuonessa vain puuduttaa. Elokuvia katsellessamme me olemme tottuneet ihon alta luotisateessa ruiskuvaan nesteeseen. Lähes kaikissa elokuvissa näet kuollaan. Mutta onko yhtään elokuvaa kuolemasta? Siis sellaista elokuvaa jossa kuolema ei ole pelkkä hetkellinen nyyhkäisy tai rääkäisy eikä money shot, vaan muodostuu kantavaksi teemaksi?

British Film Instituutissa Lontoossa juuri startanneessa kuolema elokuvassa- leffakavalkadissa katsotaan elokuvia joissa teemana on kuolema.

Eräs parhaista valinnoista on Romanialaisen Cristi Piun elokuva Moartea domnului Lăzărescu eli Herra Lazarescun kuolema. Kyseessa on tarina kuolemansairaasta miehestä jota ajetaan ambulanssilla ympäri kaupunkia koska yksikään sairaala ei suostu vastaanottamaan ukkoa. Tämä on ehkä uusliberalismin kritiikkiä, ehkä ei. Tarina sai ilmeisesti alkunsa ohjaajan hypokondriasta. Hypokondria on sairaus jossa henkilö luulee kuolevansa vaikka onkin aivan terve. Piun leffassa on jotain samaa kuin Charlie Kaufmanin Synecdoche, New Yorkissa. Siinä Philip Seymour Hoffman näyttelee teatteriohjaajaa jonka akuutti tunne omasta lähdöstä tekee elokuvasta paikoin huvittavan, paikoin sietämättömän. Hänen roolihahmonsa, Cotard, viittaa mielenhäiriöön jossa henkilö luulee olevansa kuollut. Sairaudesta käytetään myös nimitystä Walking Corpse Syndrome. Synecdoche ei ollut yksi parhaista näkemistäni elokuvista. Myöskään Piun elokuva ei saavuttanut suuren yleisön suosiota.
Oli nimittäin arvattavissa ettei kuolema kuulu blockbusterin reseptiin.
Siitä Piu antoi piut paut. Hän kuoli syöpään 2007.

Münchhausen-oireyhtymä on todennäköisesti kummallisin tauti minkä tiedän.

Terve teeskentelee sairautta saadakseen huomiota.

Munchausen by Proxy on syndrooman toinen, ns. kehittyneempi välillinen muoto eli hullun ämmän tauti.
MBP:ssä aikuinen holhooja valehtelee lapsen olevan sairas. Tulos on että lapsi itsekin uskoo olevansa kipeä, vaikka onkin terve.

Yleisimmin MBP:n osapuolina ovat perheen äiti sekä jälkikasvu, tavallisesti tytär. Yleensä äidillä on jonkin sortin tietoa lääketieteestä. Kodin hyllyllä on 100% varmuudella Joka Kodin Lääkäri. Useissa tapauksissa hullu mutsi on itseasiassa ammatiltaan hoitaja.

Ja kuten arvata saattaa, tämä umpikiero asetelma on pohjana oikealle tarinateollisuudelle elokuvissa. MBP-klassikkoina mainitaan usein Bruce Willisin Kuudes aisti, vaikka sairaus on oikeastaan vain leffan osajuoni. Hullu, omia lapsiaan myrkyttävä mutsi on Mischa Barton.

Minä törmäsin MBP:hen kirjan kautta. Julie Gregoryn Sickened (2004) on tarina tytöstä joka on koko elämänsä luullut olevansa kuolemansairas, kiitos hänen hullun mutsinsa. MBP on nykyään yleinen juoniaines niin tositelkassa kuin koko-illan elokuvissa, etenkin kauhuelokuvissa. Hyvä esimerkki on vuoden 2005 espanjalainen kauhuleffa Fragile. Muitakin varmasti on, otan kiitollisuudella suosituksia vastaan.

Elokuvat ja kirjat ovat ottaneet tämän pähkähullun sairauden toisen muodon omakseen koska sairaudella on yhtymäkohtia keksittyihin tarinoihin. Sairaudessa itsessään on kyse luovasta prosessista, jossa olemattomia oireita loihditaan tyhjästä.

Taudin ristiminen vuonna 1720 syntyneen kirjailijan, Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenin mukaan on vain oikein. Aatelisherra tuli kuuluisaksi epätodennäköisistä tarinoistaan. Esimerksiksi pudottuaan jorpakkoon paroni veti muka itsensä ylös tarttuen kädellä tukkaansa.

Ai niin, ja tietysti hän lensi myös tykinkuulalla.

MBP sai nimensä vuonna 1977 kun brittiläinen lääkäri hoiti kahta lasta jotka voivat selittämättömällä tavalla pahoin vaikka arvot olivatkin kohdallaan. Kävi ilmi että mutsi oli syöttänyt kakaroille suolaa. Lääkäri, Roy Medow muuttui hetkeksi elokuvan salapoliisiksi. Saadessaan selville että vika oli mutsissa eikä vekaroissa Medow havaitsi törmänneensä oireyhtymään jolla ei ollut vielä virallista nimeä vaikka se oli olemassa.

Nyt näyttää siltä että taudista on tullut melko suosittu.

Kiintoisaa on että Munchausen By Proxy Syndrome-tautinimitys luotiin vain vuotta ennen kuin Tukholma-syndrooman keksimistä. Vuonna 1978 alettiin puhua siitä oudosta tavasta jolla Tukholmalaisen Kreditbankin ryöstäjat muodostivat tunnesiteitä panttivankiensa kanssa.

Medown mielessä uusi tauti muistutti jo 1951 diagnosoitua Munchausenin syndroomaa. Molemmat kuuluvat luokkaan "itseaiheutetut häiriöt" jolle on ominaista psyykkisestä tarpeesta johtuva oireiden teeskentely tai tahallinen tuottaminen ilman ulkoisen edun tavoittelua.

Nämä sairautta esittävät elokuvat ovat kasvattavia, kuuluu yleinen väite. Koska koko 2000-luvun ajan elokuvaterapia on yleistynyt, sairautta esittäviä elokuvia käytetään kipeiden ihmisten parantamiseen.

Luin äskettäin Turkin valtionyliopiston projektista jossa Hollywood-elokuvaa käytettiin perfektionismi-häiriön hoidossa. Ilmeisesti katsomalla toisia perfektionisteja valkokankaalla todelliset perfektionistit alkoivat ottaa rennommin.

Yleisesti ottaen sairauksilla elokuvissa tuntuu olevan kahdenlaisia tehtäviä. Omaelämänkerroissa pääosanesittäjä sankarillisesti selviää sairaudesta ja sen rajoitteista. Usein sairauden esittäminen on vain tekosyy. Diabetes on esimerkiksi poikinut oman genrensä jota joskus kutsutaan nimellä Diabetic Horror, sokeritautikauhu. Hyviä esimerkkejä ovat Larry Cohenin Ambulance (1990) sekä B-luokan kauhuleffat Scarecrow Gone Wild ja Candy Stripers joissa molemmissa on diabetesta sairastava sankari.

Näitä elokuvia katsellessa voi oppia ainakin sen miltä kusi maistuu. Diabeteksen tutkimuksen virstanpylväänä voidaan pitää Dobson-nimistä lääkäriä joka vuonna 1776 selvitti että pissan makeus johtuu sokerista joka ennen kuseen siirtymistään sijaitsee veressä.

Verensokeri voidaan nykyään mitata paljon helpommin kuin maistamalla.

Thrillerin No Good Deed alussa etsivä Friaria esittävä Samuel L. Jackson mittaa verensokerin ja ruiskuttaa insuliinia suoneensa. Outoa kyllä tässä leffassa sairaus on esitetty positiivisessa valossa. Sairaudestaan huolimatta poliisimestari ei ole mikään herneenpoimija.
.

Seisomme kuuluisan elokuvaohjaaja Joe Wrightin kotikulmilla. Tämä kaupunginosa on joidenkin mielestä cool. Katu jolla on seison on Upper Street, helsinkiläisen Uudenmaankadun pidempi versio. Mutta kaupunginosan nimi "Islington" on myös englanninkielessä halveksiva ilmaus. Se tarkoittaa tiedostavaa bopoa joka tietää miten guacamole kirjoitetaan. Tuota tyttöä suutelee minuutin päästä sulkijan napsahduksesta mies.

Tämä Screen on The Green Upper Street numero 83:ssa on ohjaajan suosima indie-elokuvateatteri. Se on ok, sitä pyörittää brunetti jolta sain kerran alennusta. 500 metrin päässä, Dagmar Passagella on ohjaajan äidin ja isän omistama nukketeatteri Little Angel Theatre. Kuuluisa ohjaaja Joe Wright on myöntänyt myöhemmin varastaneensa suklaakeksejä lämpiön kioskista.

Olen ottanut Joe Wrightin puheeksi osaksi hänen kansainvälisyytensä vuoksi. Vanhemmat olivat Etelä-Afrikasta. Kun Joe oli pieni isä ja äiti veivät koko perheen hippipakulla eurooppaan. Joe muistaa usein mainita haastatteluissa käyneensä jopa Puolassa. Uuden elokuvan Hanna traileri on julkistettu ja se näyttää hyvältä. Tapahtumat sijoittuvat Suomeen. Nyt siis Joe Wright vie meitä suomalaisia maailmalle, erityisesti Yhdysvaltoihin. Wright on valittu erääksi vuosikymmenen vaikutusvaltaisimmista briteistä jenkeissä, heti Hugh Laurien jälkeen.

Ja kun tätä traileria katsoo http://www.youtube.com/watch?v=qRUx88vRjIk&feature=player_detailpage tulee mieleen poronpurijoiden maa joka on vielä venäjääkin vittumaisempi paikka asua. Siellä on lunta ja ihmiset puhuvat englantia saksalaisella korostuksella. Siellä on vähemmän ravintoloita kuin Islingtonissa mutta sitäkin enemmän metsää ja villieläimiä. Peter Jacksonin Lovely Bonesista tuttu kukkakeppi Saoirse Ronan näyttelee Kuusamossa lapsuutensa viettänyttä soturia. Mutta Kuusamon lisäksi elokuvassa seikkaillaan ympäri Eurooppaa, aina Baijeria myöden.

Elokuva tuntuu olevan muodikkaan ajankohtainen kuvatessaan tappajakakaran. Olen nähnyt tänä vuonna useita väkivaltaisia lapsia valkokankaalla. En tiedä kuka aloitti trendin. Ehkä se oli Jean-Stephane Sauvaire elokuvassa Johnny Mad Dog. Siinä pääosassa ovat lapsisotilaat joita kutsutaan melodramaattisesti Kuoleman Kauppiaiksi.

Wrightista pidetään erityiseti lontoolaisessa tuotantofirma Working Titlessa. Kun WT haki ohjaajaa versiolle Ylpeydestä ja ennakkoluulosta muutama vuosi sitten, Wright tuli valituksi koska ei ollut lukenut romaania. Hän tietää mitä amerikkalainen yleisö haluaa. Joe on poikkeuksellisesti ollut todella suosittu brittiohjaaja Amerikassa. Itseasiassa Daily Telegraphin mukaan hän on 26. tärkein britti Yhdysvalloissa.

Hanna-elokuvassa on jäänteitä 1990-luvun reivi-skenestä, ajasta jolloin Joe käytti ecstasya. Tiedossa on Chemical Brothersin tekemää musaa.

Ja tietysti Suomessa kasvaneita väkivaltaisia pikkutyttöjä jotka purevat tarvittaessa porolta pallit.

Tarinoinpa juuri Etelä-Amerikan kiertueen päättäneen The 69 Eyesin Jussi69:n kanssa, mitä uutta markkinoilla. Kaikkihan ovat varmaan jo tietoisia siitä – kiitos iltapäivälehtien – että bändi päätyi keskelle ampumavälikohtausta Kolumbiassa, ei siitä sen enempää.

Mutta mikä mielenkiintoista on se, Jussi69 on tänä vuonna juhlinut rokkibaareissa jo 26 eri maassa. Eikä pidä unohtaa, että kiertueen jälkeisellä Rio de Janeiron -lomallaan tyyppi hommasi vielä autenttisella asennerock-habituksellaan itselleen kahdeksan päivän aikana vipit kymmenelle paikalliselle klubille sekä päälle vielä omat taksikuskit kaupungista.

Mutta miksi tämä on mielenkiintoista? No, siitä syystä, että jos kaiffarilla on näin paljon hands on -kokemusta bilettämisestä ja kaikista maailman parhaista rock-klubeista, niin voisi kuvitella, että hänellä olisi jotain annettavaa muillekin asian tiimoilta.

Ja kuinka ollakaan, Jussi69:stä on tullut nyt myös rockravintoloitsija. Hän ryhtyi osakkaaksi Helsingin Bar Bäkkärissä.
"Roolini on ideoida bileitä ja viedä hyvää konseptia eteenpäin. Tiedän mitä siellä pitää olla, koska olen käynyt kaikissa maailman hyvissä rock-baareissa", kertoo Jussi69.

Jos tavoitteena on päästä lähellekään The Viper Roomin tai muiden Losin rock-klubien tunnelmaa, ei mistään perusräkälästä voi puhua.
"Suomessa rokkibaari usein yhdistetään kuselle ja yrjölle haisevaan kellariin, jossa myydään lämmintä olutta. Meillä mimmitkin voi käydä vessassa ja paikan pitää olla niin laadukas, jotta siellä aidosti viihtyy."

Jussin mukaan kaupungissa on kysyntää Bar Bäkkärille.
"Emme kilpaile suoraan liverock-klubien kanssa, eikä Bäkkäri ole se rocktittelillä ratsastava mesta, jossa keski-ikäiset alkoholistit vetävät perseet. Tämä on mesta pirteälle, uudelle rock-skenen sukupolvelle, jolle ei ole tarjolla vielä mitään."

Ainakin joulunodotus alkaa mielenkiintoisesti. 20.12. Bar Bäkkärissä on luvassa Suomen ainoa julkinen esitys Bam Margeran Where the #$&% Is Santa? -leffasta. Näytöksen jälkeen on luvassa suhteellisen rokit jatkot, jotka houstaa Bam Margera itse.
"Ei mun kontakteista ainakaan haittaa ole. Näiden bileiden ilmoituskin on Bam Margeran sivustolla ja sen Twitterissä."
Ihan ookoo PR-duunia suomalaiselle rokkibaarille, sillä Margeralla näyttää olevan liki 180 000 seuraajaa Twitterissä.

Helmikuussa Bäkkärissä järkätään Lemmy-dokumentin viralliset ensi-iltabileet ja ensi vuoden mittaan on luvassa muun muassa liuta deejii-vieraita. En tiedä, voiko sitä vielä kertoa, mutta ainakin Sonic Syndicaten laulaja vetää baarissa viikon mittaisen residenssin.

Lisää infoa täältä:

http://bamargera.com/
http://bakkari.fi/

Leffamaku on homogenoitu. Se on tasakoosteinen, takuuvarma litran maito. Yleisesti ottaen ajatus on seuraava: mitä enemmän maa x näyttää amerikkalaisia elokuvia kansallisissa elokuvateattereissaan, sitä todennäköisemmin x on menettämässä kansallisen makunsa ja muuttumassa elokuvien mättömaaksi. Analogia ruoantuotantoon on ilmeinen. Köyhät syövät McDonaldsissa. Ja kääntäen: mitä kauempama jokin maa on Amerikasta kulttuurisesti, sitä vähemmän se haluaa katsella Hollywood-tuontantoja. Tekijä joka liitetään filmimakujen tasapäistymiseen on kansallisen markkina-alueen koko.

Mitä suuremmat maan sisämarkkinat, sitä parempi maku. Niissä maissa joissa on vaurautta ja paksulompakkoisia kuluttajia on myös kansallista elokuvatuotantoa ja kansallisen elokuvamaun kehittymistä. Pienet markkinataloudet joutuvat nielemään mitä annetaan: mainstream-elokuvarokkaa, vähän ulkomaisia importteja ja vähän tai tuskin ollenkaan kansallista makua.

US-elokuvien osuus kaikista suomessa julkaistuista leffoista 1980-luvulla oli seuraavanlainen:

1980 = 111 / 236 (47%)

1985 = 125 / 224 (56%)

1989 = 110 / 171 (64%)

(Lähde: Suomen Elokuvasäätiö)

Koordinaattori Reetta Hautamäki SES:stä tulkitsee asian. Jatkuva nousu on eräänlainen heijastus kansallisen maun kaksinapaisuudesta. Suosituimmat elokuvat ovat joko

a) kotimaisia tai amerikkalaisia
b)Harvoin mitään tältä väliltä.

Kotimaisia elokuvia haluttaisiin katsoa mutta niitä ei ole tarjolla.

"Suomessa kotimaisia ensi-iltoja on lähes puolet vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Se selittää amerikkalaisten elokuvien suurempaa osuutta"

US-tuotantojen osuus kansallisilla elokuvamarkkinoilla on kaikkialla maailmassa nousussa toteaa Singaporen Yliopistossa 2010 tehty tutkimus. Optimistien mukaan kyse ei ole mistään globaalista imperialismista. Kansalliset kulttuurit kyllä osaavat antaa kansainvälisille kulttuurituotteille ihan mitä merkityksiä haluavat.

On huomattu että usein ne elokuvat jotka ovat suosittuja yhdessä maassa ovat suosittuja myös toisessa. Lipunmyyntitilastoja pitävän Box Office Mojon (www.boxofficemojo.com) mukaan Tsekeissä nähtiin vuonna 2005 yhteensä 122 amerikkalaista elokuvaa. Suomessa lukumäärä oli täsmälleen sama.

Myös Suomen ja Bulgarian elokuvamauissa on jotain kiehtovan samanlaista.

Viime vuonna elokuvateattereissamme nähtiin 174 elokuvaa joista 106 oli Hollywoodista. Turkin vastaava suhdeluku on lähellä.

Eri maiden elokuvamakujen samankaltaisuus on ilmiö johon jotkut suhtautuvat pelolla.

Mutta Hollywood on jo kauan seurannut ohjeita käsikirjoitusten kansainvälistämisestä. Globaali Käsikirjoitus-kirjan kirjoittaja Dancyger väittää että elokuvia on tehtävä maailmalle. Arvostelijoiden mukaan tämä sekä latistaa että typistää elokuvien sisältöjä. Mahdollisimman suuri myynti edellyttää että tuote on mahdollisimman yhdenmukainen. Siksi Dancyger aloittaa teoksensa listamaalla elokuvan yleismaailmallisen reseptin. Tarvitaan yllätyksiä, energiaa ja aivan yhdenmukaisia juonikuvioita.

Olisiko sittenkin parempi puhua elokuvamaun kevytmaitoistumisesta?Jotkut sanovat sitä globalisaatioksi. Tasakoosteinen elokuvatarjonta ovat kuin hernekeitto. Taistelusta huolimatta se yrittää yhdessä pannukakun kanssa ylittää sovitun torstailounaan rajat.

Suomessa amerikkalaisten elokuvien osuus kaikista ensi-illoista on siis reilu 60%. Me olemme pohjoismaisessa katsannossa selvästi kärjessä makumme homogenoimisessa. Olemme ehkä lähempänä Espanjaa kuin Norjaa. Olemme jo ajat sitten ohittaneet Ruotsin jossa Hollywood-elokuvien osuus on vieläkin hädin tuskin puolet.

Tämä nainen näkee tähtiä. Maria Pellicci emännöi Lontoossa Pellicci-kuppilaa. Sata vuotta sitten perustettu syöttölä on nykyään erityisesti elokuvaväen ja poppareiden suosiossa. Kun kysyin saanko ottaa kuvan helsinkiläiseen lehteen Maria näytti hiukan epäilevältä.

Marian poika Nevio mainitsi että Dingo-yhtye kävi kuvaamassa Pelliccissä levynkannen. Pelliccissä kuvattiin myös tärkeä kohtaus Keira Knightleyn ja Colin Farrellin uudesta leffasta London Boulevard. Leffa on Scorsesen Departediin käsikirjoituksen laatineen William Monahanin debyyttiohjaus.

Monet tuntemani ovat sitä mieltä että brittiläiset gangsterirainat eivät toimi. Mutta jos tämä ei olekaan mikään täydellin brit-flick London Boulevardin soundtrack on loistava. Lempibändini Kasabianin Sergio Pizzorno on tunnarin takana ja myös laulaa muutaman biisin. Sen sijaan Farrellin lontooaksentti on kökkö. Leffa perustuu vuonna 2001 briteissä julkaistuun samannimiseen dekkariin jonka on kirjoittanut Ken Bruen. Bruenin kirja taas perustuu yllättävää kyllä elokuvaan. Stoori irvailee kuuluisan Hollywood-elokuvan, Sunset Boulevardin kustannuksella. Monahanin elokuvaa katsellessa menee helposti kirjat ja kuvat sekaisin. Sekä Bruenin että Monahanin on luultavasti tarkoitus vaihtaa Beverly Hillsin pintakiilto Bethal Greenin rujouteen. Pellicci on tunnetusti koko kansan halpiskuppila ja siksi sen ovat nyt omineet elokuva-alan ihmiset jotka epätoivoisesti tavoittelevat boheemia imagoa.

Leffassa, yllätys yllätys Keira näyttelee näyttelijää joka menee vankilasta päässeen koviksen kanssa kahville, osaksi suojautuakseen paparazzeilta. Pelliccissäkin on valokuva-albumi johon pitäjät laittavat jokaisen kuuluisan asiakkaan kuvan. Tavis-asiakkaat selailevat tätä katalookia syönnin lomassa. Katalookista puuttuu Keiran kuva. Ehkä joku on pöllinyt sen.

Minulla on taipumus kiinnittää huomiota epäolennaisuuksiin. Tämänkin elokuvan äärellä aloin tuumia miksi nykyään on itseasiassa muotia vihata Keira Knightleytä ja hänen huulimutruaan. Kun kysyin Marialta mitä hän tuumasi Keirasta kävi ilmi että kyseessä oli varsin ok mimmi, noin suunnilleen. Ei kuuulunut sitä tavallista valitusta "miksi se roikottaa sitä alaleukaansa". Jos hakukoneeseen syöttää KEIRA+HUULET ei analyysistä tule olemaan pulaa. Facebookissakin Keiran vihaajat ovat ryhmittyneet. Akateemikot kirjoittavat jo esseitä hänen huulistaan. Hänen naamassaan on jotain jäykkää ja kummallista he tuumivat.

Useimmille Keiran vihaamisen cooliudessa on kyse naisten kateudesta. Keira on niin helvetin hyvä näyttelijä ja hänen mutrunsa näyttää brittiläisiä kilpailijoitaan Romola Garaita, Emily Bluntia tai Rosamunda Pikea paremmalta.

Tai odota. Perun puheeni. Täytyy myöntää että minä todella pidin Rosemunda Piken mutrusta Made in Dagenhamissa. Taidan olla vähän lätkässä. Elokuvan populaarifeministinen ote oli hellyttävää. Tunnelma on hieman retro mutta musa rokkasi kun Ford-tehtaan koneistaja-tytöt ryhtyivät lakkoon seksuaalisen syrjinnän takia.

Kyllä, taidan sittenkin pitää Rosemundastaa enemmän kuin Keirasta. Tätä blogia aloitellessani olin vielä sitä mieltä että Keira on paras 1980-luvulla syntynyt brittinäyttelijätär. Tuskin maltan odottaa Piken uutta roolia Rowan Atkinsonin vuoden vaihteen ensi-iltaan tulevassa komediassa Johnny English Reborn.