Elokuvat

Sen hinta on lähes 280e mutta mitä se haittaa. Sitähän pitää Helena Christensenkin.

Londonistanissa on viimeaikoina kummasteltu skandinaavisen rikosviihteen huimaa suosiota Briteissä. Viimeisin yllätys oli kun tanskalainen poliisisarja The Killing (Rikos) ylitti tänä keväänä 500 000 katsojan rajan BBC:llä. Huomion arvoista oli että sarjan päähenkilö, Sarah Lund muodostui roolimalliksi monille katsojille. Siinä määrin että Lundin käyttämä, färsaarelaisen villaneuletehtaan Gudrun & Gudrunin valmistama Forbrydelsen-pusero koki yhtäkkisen jättisuosion. http://shop.gudrungudrun.com/sweater-traditional.aspx

kuva: Danske Radio/Tina Harden

Villapaita edustaa tanskassa kuten meilläkin hyvinvointivaltion erästä sokerisinta kliseetä: rippileiriä, makkaranpaistoa ja akustista kitaraa. Olisimmekohan äänestäneet Halla-ahoa jos hän yhdessä puoluetovereidensa kanssa olisi pukeutunut villaiseen jussipaitaan? Sanalla sanoen: villis tarkoittaa yhdessäoloa ja harmoniaa... Kaikki laulavat samaa laulua yhdestä kurkusta, ilman skragaa. Kun hyvinvointivaltiossa puhaltavat uudet tuulet niin myös dekkarissa. Sarah Lund on näet umpimielinen tyyppi joka kieltäytyy The Killingissä kaiken maailman yhteislauluista.

Eräässä kohtaa sarjassa villapaitaan tulee iso viilto terävällä veitsellä.

Lundia näyttelevä Sofie Gråbøl naureskeli The Guardianin artikkelissa http://www.guardian.co.uk/tv-and-radio/2011/mar/13/the-killing-sofie-grabol-sarah-lund-interview että hän valitsi villapaidan nimenomaan, koska se on epäpoliisimainen. Sen lisäksi se ei ollut seksikäs, ei mikään powerladyn jakku joita amerikkalaiset proseduraalit ovat pullollaan.Se sopii hyvin sarjaan josta muutenkin puuttuvat vauhdikkaat takaa-ajot. Sofie ei meikkaa.

Näyttää siltä että Gråbøl halusi olla erilainen, ja onnistui. Ainakin sen perusteella on pääteltävissä että tiettyyn yleisönosaan Gråbølin flirttailu 1970-luvun vasurierilaisuudella puree.

Voi olla useita syitä mennä katsomaan elokuviin Julian Schnabelin uusin elokuva Miral.

1. Kyseessä on Lähi-idän rebel-naisen tarina, ja ne ovat nyt muodissa. Siis poliittinen elokuva. Miralin sisarleffana voidaan pitää ainakin libanonilaisen Georges Hachemin Stray Bullettia ja iranilaisen Zamati Esmatin Orionia. Kaikissa näissä on päähenkilönä nainen miehisen sodan keskellä.

2. Maailmanpoliitikan dramatisointi voi olla opettavaista vaikka elokuva olisikin huono. Tämän elokuvan jälkeen voi mennä baariin ja avata keskinkertaisen keskustelun Israel-Palestiina-konfliktista, kännissä. Koko elokuva on läpileikkaus pitkittyneestä rajariidasta, alkaen vuodesta 1948, jolloin vastasyntynyt Israelin valtio ja sen arabinaapurit joutuvat käsikähmään. Se on yhtä sekava kuin sodat yleensäkin, joten siinä mielessä kuvaa uskollisesti kohdettaan. Toisaalta useat muslimikriitikot ovat sitä mieltä että kyseessä on Hollywood-visio Palestiinasta. Arabit ovat elokuvassa pakolaisia. Elokuvan katsottuani kykenen, selvinpäin, muodostamaan seuraavan lauseen: Elokuva keskittyy ensimmäisen intifadan jälkeiseen aktivismiin 1980-luvun lopulla 17-vuotiaan tyttösen näkökulmasta.

3. Elokuvaa katsellessa voi myös miettiä, onko näyttelijän kansallisuudella väliä, kun on kyse etnisestä draamasta. Palestiinalaista Miralia esittää Intiassa syntynyt ja kasvanut Freida Pinto (yllä olevassa kuvassa ohjaajan kanssa) joka tuli tutuksi Slummien Miljonääristä. Olen nähnyt monia, joiden mielestä tämä on todella feikkiä, yhtä uskottavaa kuin Benicio del Toro Matti Vanhasen roolissa, jos jälkimmäisestä tehtäisiin hänestä kertova elokuva.

4. Neljänneksi voi keskustella siitä, miten uskottavaa on, että elokuvan dialogi on etupäässä englanniksi. Eräässä kohdassa Miral toteaa naiivisti, englannin kielellä, miksei heillä voi olla oikeaa demokratiaa "niinkuin New Yorkissa". Tässä kohden katsoja ei ole varma, onko kyseessä vitsi. Ehkä tämä on viittaus ohjaajan, Julian Schnabelin kotikaupunkiin jossa tämä asuu rakastettunsa, Palestiinasta kotoisin olevan romaanikirjailija Rula Jebrealin kanssa. Miralin hahmo on luotu Jebrealin kirjoittaman omaelämänkerrallisen romaaniin pohjalta.

5. Voi myös pohtia, mitä tällä kaikella on tekemistä Tom Waitsin kanssa.

6. Voi myös miettiä, miksi me katsomme tätä elokuvaa ensi-illassa nyt (29.4), vaikka se nähtiin esimerkiksi Englannissa jo ennen viime joulua. Erään teorian mukaan amerikkalainen levittäjä Miramax tajusi jo kauan sitten, ettei elokuva tule kilpailemaan Oscareista kuten alunperin uskottiin. Joten sen voi julkaista sesongin ulkopuolellakin.

7. Suurin kysymys on kuitenkin tässä: Miksi juutalainen ohjaaja (Julian Schnabel) on tehnyt elokuvan, jossa on selvästi palestiinamyönteinen henki ja jossa juutalaisten näkökulma loistaa poissalolollaan? Tämä tuntuu kreisiltä koska Schnabelin äiti on Lontoossa ilmestyvän Jewish Chroniclen mukaan sionisti. Minun vastaukseni: koska juutalainen ohjaaja on kimpassa arabisyntyisen Rula Jebrealin kanssa, jonka samannimiseen romaaniin Miral perustuu. Miral on itseasiassa Jebrealin alter-ego. Molemmat lähtevät Israelista paremman elämän toivossa pakoon paikalliseen Ruotsiin, Italiaan. Myöhemmin toinen heistä tapaa erään amerikanjuutalaisen elokuva-ohjaajan ja...

Mikä se älykäs huume oikein on? Tai hetkinen, onko älyttömiä päihteitä olemassa? Mistä me oikein puhumme kun sanomme "smart drug"? Usein Ritalin mainitaan ensimmäisenä. Sitten yliopisto-opiskelijat jotka tahtovat parantaa suoritustaan. Jotta aivojen seisominen tentissä estettäisiin, tarvitaan pillereitä jotka eivät sekoita vaan teroittavat pään, niinkuin lyijykynän.

Huomenna ensi-iltaan tulevan Rajaton-leffan mukaan me emme käytä aivoistamme niiden koko potentiaalia. Eräässä mielessä tämänkään blogin kylkeen ei voi teipata tarraa "100% aivotoimintaa". Valitettava tosiasia on että meidän aivomme seisovat. Minä en kuitenkaan tätä kirjoittaessani ole maistanut Modafiniliä joka on erityisesti brittiopiskelijoiden suosima smart drug. Olen silti ollut joskus lukusalissa oudon skarppien tyyppien ympäröimänä, se on pelottavaa. Kyse on käänteisenä siitä mistä Hunter S. Thompson kirjoitti vuonna 1971 Fear And Loathingissa.

Tätä nykyaikaista trippiä eivät siis luonnehdi kravattiasuiset matelijat. Ne jotka ovat sekaisin ovat TODELLA skarppeja. Yhtäkkiä sinusta tuntuu että olet miljoonien Aleksander Stubbien ympäröimä. Joka puolella on vain pelkkiä toinen toistaan terävämpänä piirtyviä kirurginsankoja, yucca-palmuja ja Volkswagen Passatteja.

Osapuilleen tästä on kysymys Rajattomassa. Siinä smart drugilla on nimi NZT. Päähenkilö on kirjailija joka kärsii writer's blockista eli ideapulasta. Niellessään NZT:tä hänestä tulee todella skarppi. Hän oppii kielen päivässä. Hän ymmärtää yhtälöitä.Hän huijaa ketä tahansa. Täydellinen poliitikko. Tässä tapauksessa smart drug tekee kirjailijasta bisnesmiehen yhdessä yössä.

Elokuvassa tämä kaikki ei kuitenkaan ole positiivista. Miksi? Mitä vikaa tässä skenaariossa on? Elokuvan moraalinen opetus tuntuu nimittäin olevan että älypillereiden popsiminen ja niiden mukanatuoma muutos on Saatanasta. En keksi tätä päästäni. Väitän nimittäin että tässä elokuvassa NZT on vastine omenalle Raamatussa. Sitä puremalla syöjän aivoihin tulee lisää tietoa mutta myös jotain todella ikävää. Sama juoni on myös englantilaisessa näytelmässä Tohtori Faustus. Tohtori myy sielunsa Saatanalle saadakseen tietää mitä Paavi syö lounaaksi. Tässä tarinassa kuten Rajattomassakin on kyse tästä: tieto liittyy ylpeyteen ja valtaan. Se jolla on tietoa, kyykyttää. Tohtori Faustus kyykyttää Paavia. Bradley Cooperin esittämä Morra kyykyttää Robert De Niroa.

Rajattomuudessa on jotain parantumatonta ja pahaa.

Sinkkuelämän säännöt on suomalaisbulgarialainen dokudraama.Sitä voisi sanoa myös dokufiktioksi, katsojan näkökulmasta olo on humalainen, ei ole aina varmaa mikä on totta, mikä hyvää nousua. Elokuvassa neljä maahanmuuttajakaverusta Balkanin suunnalta pokailee naisia Helsingissä. Kaikki tämä on tosielämästä. Voi olla että elokuvantekijän/päänäyttelijän bulgarialaisen Tonislav Hristovin mielessä on ollut halu, kenties, provosoida sitä juroa kateudella maustettua riipaisevaa örähdystä jonka joskus kuulee meikäläisissä keskiolutbaareissa "Tulevat tänne viemään naisemme".

No tässä dokumentissa naisia ei viedä, ne menetetään. Tämän elokuvan tarkoitus, luullakseni on herättää myös keskustelua siitä voiko maahanmuuttaja menestyä Suomessa. Ja kaikki elokuvan näyttelijät ovat enemmän kuin ok ammatillisesti. Hristovin kaveri on web developer. Toinen kaiffa omistaa ravintolan. Sinkkuelämän sääntöjen pressitiedotteessa kerrotaan että aloittaessaan tämän elokuvan tekemisen Tonislav oli juuri eronnut, upouuden mersun omistaja ja melkoisen autolainan maksaja" Meille kerrotaan monia muitakin juttuja joita normaalisti elokuvan lehtititiedote ei kerro, kuten että ohjaaja Hristovin äidinkieli on Bulgaria, hänen ammattinsa elokuvaohjaaja ja että hänen silmiensä väri on sininen. Sen lisäksi ohjaaja siteeraa dialogin joka tapahtui hänen ja tuottajan välillä. Tuottaja oli kuulemma sanonut ettei kyllä tahtoisi laittaa Hristovia valkokankaalle iskemään naisia.

Ilmeisesti hän erehtyi koska Sinkkuelämän säännöt on perjantainan ensi-illassa.

Sanotaan myös että Hristovin suosikkikoomikko on brittiläinen Ricky Gervais The Officessa. The Officehan oli olevinaan dokumentti, siinä missä Sinkkuelämän säännöt on olevinaan kuvitteellinen kokopitkä elokuva, Sex and the City miespääosanesittäjillä. Katselin jokin aika sitten The Officen kommenttiraitaa jossa Stephen Merchant ja Gervais kertovat making of -hengessä The Officen synnystä. Siinä tulee tunne että The Office ei olekaan mikään leikkidokumentti vaan täyttä totta. Siis siinä mielessä että Gervais on oikeasti kusipää. Sitten ajattelin että nyt minua on huijattu, ei tämä mikään leikkidokkari ollutkaan.

Vastaavanlaisesta tosi/leikki -kikkailusta on kyse myös Sinkkuelämän säännöissä, ja sen pressitiedotteessa joka muistuttaa senssi-ilmoitusta. Siis se on pressitiedote joka käyttää hyväkseen senssipalstan formaattia. Kuinka kekseliästä. Tositarkoituksella, tuntuu olevan viesti. Ja aivan tositarkoituksella, kuten Varietyn kriitikko huomauttaa katsoja ei ole aina varma ovatko tilanteet elokuvassa Rules of Single Life lavastettuja. Elokuvassa tuntuu olevan hetkiä jotka tuntuvat vaikuttavilta mutta ei vakuuttavilta.

Sinkkuelämän sääntöjen julkaisun yhteydessä törmäsin toiseen dokudraamaan joka on kuin kopio Sinkkuelämän säännöistä. (Tekijät haluavat näyttää tätä leffaa, omien sanojensa mukaan ympäri Eurooppaa koska se levittää toivoa maahanmuuttajissa). Sen nimi on No es facil ser Mujer, Ei ole helppoa olla nainen. Ohjaaja Jhonny Obando on Ecuadorista ja tuottaja Victoria Zapata Kolumbiasta. Kaksikko teki elokuvan neljän keskiluokkaisen maahanmuuttajanaisen kohtaloista Yhdysvalloissa. Tässä elokuvassa espanjaa puhuva nelikkö kohtaa kaikenlaisia hiukan turhan tuntuisia ongelmia -jotka vaikuttavat tutuilta niiden mielestä jotka ovat nähneet Sinkkuelämän säännöt-elokuvan.

Zaida Bergrothin uusimmassa Hyvä poika pääosassa on kamera. Elokuva on näet ensimmäinen suomalainen pitkä elokuva joka on kuvattu digikameralla, Canon EOS 5D Mark II:lla. Ulkomailla mm. tv-sarja House on kuvattu 5D:llä. Mennessäni elokuvan ennakkonäytökseen en tiennyt vielä 5D:n statuksesta elokuvamaailmassa. Toisille se on ilmeisesti merkki vapautumisesta. Naapurin Erkkikin voi nyt esittäytyä elokuvaajana kun äiti pistää 2000 euroa tiskiin järjestelmäkameraa varten. Kysyin tuttavaltani elokuvatuottajalta asiasta. Hänen mukaansa kuvauskustannuksissa voidaan säästää 30 000 euroa tämän kameran avulla. Jotkut puhuvat kuvausalan syövästä.

Minä tunsin vain saman minkä kaikki muutkin salissa olijat: tuntui kuin tapahtumia olisi katsonut pullonpohjan läpi. Yritin pyyhkiä näkymätöntä rähmää. Bergrothin elokuvassa oli jotain positiivisesti kammottavaa. Se toi mieleeni Halloweenin, matalan budjetin kauhuelokuvan vuodelta 1978.

Näyttää siltä että suhteessa perinteiseen 35milliseen filmiin digikameran jälki häviää laajoissa kuvakulmissa. Tämä tuntui oudolta koska tavallaan laajat maisemat ovat se kesäistä lempeä kuvaavan elokuvan odotushorisontti. Mutta toisaalta, Hyvä poika ei ole normikesäleffa, rattoisa tarina heinäladossa pussailusta. Ollaan maalla,muttei missä tahansa landella vaan... Elokuvassa on hellittämättömän vaaniva tunnelma ja voi olla että se liittyy jotenkin kuvaustapaan.

Tässä elokuvassa kuten Psykossa lähdetään pois kaupungista. Eräs lokaaatio on 40km Helsingistä itään, Hinthaaran seisake Porvoossa. Samuli Niittymäki on ilmetty Anthony Perkins, perisuomalainen emäkoinaaja. Motelli kalifornialaisen tien varressa on vaihtunut mökkiin. Minä kuten Samulin esittämä Ilmarikin olen joskus istunut tupakoimassa Pub Lättähatun edustalla. Hirveän ihana mesta.

CGi-piirretyt ovat kaikkialla. Sen jälkeen kun Rovion Angry Birds Rio ja Fox-tuontantoyhtiön Rio-animaatio valmistuu,tietokoneavusteisten hahmojen aiheuttama tukehtumisvaara on kirjaimellinen.

McDonanalds on ilmoittanut näet aikovansa valmistaa sarjan pikkuleluja Rio-animaation pohjalta. McDonalds, Rovio ja Twentieth-Century Fox. Siinä kolmikko joka takaa että tietokoneavusteiseen viihteseen ei ilmesty turhia särmiä.

Ei ainakaan huumeita,rockia tai kirosanoja. Animaatiot ovat kansainvälisesti kannattavia koska niitä voi dubata melko vaivattomasti. Näyttää siltä että 2D on enevässä määrin merkki erityisesti aikuisten animaatioista. Esimerkiksi: Walz with Bashir oli 2D. Persepolis oli 2D ja meinasi voittaa Oscarin mutta hävisi sitten Disneyn 3D-animaatiolle.

Meillä on nyt teattereissa kuitenkin Rango, Gore Verbinskin 3D- animaatio jossa pääosassa on Johnny Deppin äänellä puhuva suomulisko jota näyttelee dubatussa versiossa Reino Nordin. Tehosteista vastaa Industrial Lights & Magic: tämä on siis George Lucasin ensimmäinen piirretty. Tämä on kuin onkin aikuisenmielisille suunnattu CGI-animaatio! Elokuvan juoni jossa Depp/Rango/Nordin saapuu vesipulan vaivaamaan kylään tuo mieleen elokuvan Chinatown vuodelta 1974. Muitakin viittauksia aikuisten elokuviin löytyy. Kun sain käsiini Rangon pressikuvat menin ihan sekaisin. Jos elokuvassa esiintyy suomuliskoja ja muita nahjuksia miten ne saadaan raahattua pressiin? Rangon oliot ovat poikkeuksellisen rumia, Lontoon pressissä sen sijaan ei näitä kamaluuksia ole näköpiirissä. Silkkaa minihametta kaikki tyynni.

Rango tuo mieleen erään toisen aikuisten CGi-elokuvan, norjalais-brittiläisen Free Jimmyn. Siinä seikkailee heroiinista riippuvainen sirkuselefantti. Myöhemmin hän joutuu eläinaktivistien saartamaksi.

Mutta aikuisten särmikkäät piirretyt ovat yleistyneet. Tämä on merkittävää. Samalla kun lapsille ei enää tehdä mainstream piirrettyjä vaan pelkkää CGi-huttua meillä on nyt jo vuosikausia katsottu Simpsoneita, Kukkulan kuningasta ja South Parkia. Amerikkalainen tv-kanava FX lanseerasi jokin aika sitten uuden aikuisten piirretyn, Archerin.Samaan aikaan toinen jenkkikanava ryhtyi näyttämään brittikoomikko Ricky Gervaisin showsta tehtyä nyrjähtänyttä piirrosversiota. Archerissa on sitä samaa kaksiulotteista skitsoa tuntua kuin aikaisemmissa kulttipiirretyissä. FX-kanavan johtajan USA Today-lehdelle antaman lausunnon mukaan nuoret aikuiset ovat kasvaneet piirrettyjen parissa eivätkä näe genreä enää ainoastaan lapsille suunnattuna. Archer onkin tämän sukupolven katselumieltymysten luonteva jatke, se sijoittuu konttoriin: http://www.youtube.com/watch?v=OaP4vJvUImg

Jos menee Ystadin kaupungin kotisivuille (www.ystad.se) ei välttämättä ole enää kovinkaan selvää seikkaileeko elokuvassa vai todellisuudessa. Ystad, omien sanojensa mukaan on Henning Mankellin kuvitteellisen dekkarin Kurt Wallanderin kotikaupunki. Sivustolla on nähtävissä postiluukku jossa lukee sukunimi: Wallander. Sen lisäksi hehkutetaan Ystadin 2004 avattuja elokuvastudioita ja Ruotsin vanhinta elokuvateatteria, Scalaa joka sijaitsee täällä. Ystad on Ruotsin elokuvapääkaupunki.

Siellä elämä on kuin leffaa.

Sivuilta ei kuitenkaan löydy mainintaa Kimmosta, Leenasta, Helmistä ja Veikosta, suomalaisista maahanmuuttajista. He saapuvat Pernilla Augustin uudessa elokuvassa Sovinto Ystadiin, Fridhem-nimiseen lähiöön. Tarina sijoittuu 1970-luvulle ja suomalaiset ovat kuin peilikuva 1990-luvun maahanmuuttajista Kontulassa.Erona on, että sinivalkoiset maahanmuuttajat ovat viinanhimoisia kristittyjä, mikään ei estä heitä ryyppäämästä itseään hengiltä. Elokuva perustuu Susanna Alakosken romaaniin jossa suomalaismiehet palaavat viinakaupasta polkupyörän sarvet raskaina Vino Tintosta: Fridhemin lähiö tunnetaan kansan parissa Sikalana. Olen pettynyt ettei tätä lähiön lempinimeä ole säilytetty elokuvaversion käännöksessä. Ehkä elokuvilla on taipumus olla aina vähän älyllisesti lällympiä. Sovinnolla ilmeisesti viitataan ajatukseen että tarinan Leena (Noomi Rapace) antaa lopussa anteeksi isälle ja äidille että nämä ovat molemmat juoppoja ja pilanneet hänen elämänsä.

(Kuva: Nordisk Film)

Tietenkään Sikaloita ei mainita Ystadin sivuilla. "Tyvärr fick du inga träffar på det du sökte" kertoo Ystad.se:n hakukone. Sovinnon suomalaisille maahanmuuttajille kaikki näyttäytyy kuitenkin parempana. Nimensä mukaisesti paikka on lupaus vapaudesta. Leenalle jopa ruotsalaisten naisten vartalot ovat suomalaisia parempia. Alakosken romaanissa Leena näkee naapurin ruotsittaren, Karinin alasti kylvyssä. Kotona hän vertaa Karinin ja äitinsä vartaloa: "Saisinko minä tuollaiset rinnat. Ja tuollaisen mahan. Ja tuollaiset reidet. Halusin mieluummin näyttää samanlaiselta kuin Karin" hän toteaa.

Elokuvassa korostuu erilaisten huippumodernien vapauttavien vempainten rooli. Ruotsissa on kaikkea. Kylpyamme. Peilikaappi. Appelsiineja. Kuuma vesi. Elämä on kuin elokuvaa. Kukat isompia. Lattiassa on parketti. Kraanasta tulee kuumaa vettä. Taivas on isompi kuin Suomessa. Suomi on paska paikka. Ruotsi on paras paikka. Elokuvassa Suomi on Ruotsin pikkuveli joka haisee paskalle. Ruotsi haisee kirsikoille ja syreeneille.

Ystadin kaupungin kotisivuilla ei myöskään puhuta miljoonaohjelmasta. Se oli demareiden cool yritys luoda parempi maailma. Vuosien 1965-1974 välillä Ruotsiin kohosi miljoona asuntoa.Kas näin cooleja niistä tuli. Fridhem tai siis Sikala oli yksi näistä uusista uljaista miljoonalähiöistä.

Näiden mökkien oli määrä muuttaa Ruotsi böndelandiasta joksikin urbaaniksi. Kaikista oli määrä tulla tyytyväisiä. Ongelma oli, ruotsalaisen leffakriitikko Dan Hallemarin mukaan, että nämä miljoona-asunnot itseasiassa eivät onnistuneet tavoittelemassaan idyllissä. Ne olivat liian toistensa näköisiä. Sen sijaan että ihmiset olisivat halunneet asua vuokralla he tahtoivatkin omistaa asunnon. Maailma jakautui omistajiin ja vuokralaisiin. Sovinto on eräänlainen tyytymättömyyden kuvaus. Sosiaalidemokratian ainoa seuraus on että se tekee meistä juoppoja.

Miljoonakämpät onnistuivat synnyttämään korkeintaan epämukavuusalueella liikkuvaa viihdettä jota voi katsoa valkokankaalta tai lukea Susanna Alakosken Sikalat-romaanista.

Jostain syystä japanilaiset elokuvat eivät ole breikanneet meillä niinkuin japanilaiset autot. Datsun -automerkki tuli Suomessa todella suosituksi jo 1970-luvulla. Etenkin 100A, jota isäni kutsui hiukan rasistiseen sävyyn riisipussiksi. Auto on jo ikoni, helppokäyttöinen, toimiva ja ruma. Se päätyi moneen suomalaiseen elokuvaan edustamaan Suomi-ilmiötä: maaltapakoa.Suomen kurjuutta pakoon muuttavien hahmojen lisäksi elokuvassa Ajolähtö 100A on pääosassa. Late tekee pesäeron luuserikavereihinsa ja vie 100-amppeerisensa kaniin päästäkseen sinne taianomaiseen Svedulandiaan.

Itseasiassa näin jälkikäteen, 100-A ansaitsisi mielestäni Oscarin.

Anyway, 34. japanilaisten Oscarit on juuri jaettu ja voittaja on Tetsuya Nakashiman Confessions. Nimi kirjoitetaan japaniksi Kokuhaku.
Jos Datsunit edustavat tavallisuutta ja helppokäyttöisyyttä Nakashiman elokuvat ovat outoja. Itseasiassa monet japanilaiset elokuvat näyttävät menevän jakeluun pienellä viiveellä vaikka kulttiohjaaja Takeshi Kitano esimerkiksi on saanut Ranskan kulttuuriministeriltä saman palkinnon elokuvistaan kuin Quentin Tarantino.
Näyttää siltä että ainakin vuoden 1997 jälkeen povattu japanilaisen elokuvan renesanssi on pitänyt pintansa. Silloin Kitano Takeshin Hana-Bi voitti palkinnon Venetsian filmijuhlilla. Se oli monien mielestä hieno juttu ja alkulaukaus voittomarssille.

Nyttemmin on käynyt niin, maailmalla puhutaan, että indieleffojen tuotannot ovat muuttunet japanilaisleffan valtavirraksi. Jostain syystä markkinoilla ei ole suuria studioita kuten Yhdysvalloissa ja elokuvia tehdään nyrkkipajameiningillä, pienillä vapisevilla digikameroilla. Tuloksena on estetiikka jossa on paljon dokumentaristisia sävyjä. Esimerkiksi Hirokazu Koreedan Dare Mo shiranai sai paljon sykseetä Cannesissa. Koreeda aloitti tekemällä dokumentteja telkkaan.
Ja jostain syystä kakarat ovat myös framilla Koreedan elokuvassa niin kuin Tetsuya Nakashiman Confessionsissa. Edellisessä äiti hylkää lapsensa jotka joutuvat selvitymään oman onnensa nojassa. Tilanne on melkein identtinen Confessionsin alkukohtauksen kanssa jossa ope sanoutuu irti kurittomasta kakaralaumasta. Ehkä lapsuuden esittämisellä nippon-elokuvassa on yhtymäkohta japanilaisten taipumukseen tehdä pienikokoisia autoja, sellaisia kuin Datsun 100A?

Kokuhakun värimaailma on helvetin tyylikäs, jopa tyylitelty. http://www.youtube.com/watch?v=Vnws8ZymxME Eli jotain aivan muuta kuin Datsun 100A. Mielenkiintoista on että pahiksina ovat kakarat. Mukana on voimakas Kärpästen Herra-efekti. Tunnelma on epätoivoinen. Elokuvan alussa opettaja tunnustaa oppilailleen ettei usko enää lasten kasvattamiseen. Syyksi hän ilmoittaa että kaksi oppilaista, A & B ovat tappaneet hänen 4-vuotiaan tyttärensä.
Monien mielestä Nakashiman elokuvat ovat outoudessaan ultra-viileitä. Esimerkiksi ohjaajan aikaisempi,lolita ja yanki-tyylin teinitytöistä kertova Kamikaze Girls oli hitti myös USA:ssa.

Kauheiden tottelemattomien lasten näkökulmaa esittäessään Confessions tuntuu vertautuvan esimerkiksi Takeshi Kitanon elokuvaan Battle Royale. Tunnelma on paranoidi ja ylenpalttisen emo-vetoinen.
Soundtrackillä kuullaan mm. Radiohead.

Jos Precious oli mainstream-versio lihavasta friikistä, voittamattomasti värisyttävin underground versio XXXL-naisista on Brett Leonardin Feed. Siinä 200 kiloiset tädit esiintyvät leveässä haara-asennossa, voihkien eroottisella äänellä lusikkaa kannatteleville miehille: ”Syötä minua!”
Leonardin elokuvaan on sisäänkirjoitettu ajatus jonka mukaan naisten lihavuuden seksualisointi on vapauttavaa. Onkin väitetty että miehet joilla on läskifetissi,pitävät läskistä koska läski on kapinaa. Jos valtavirta määrittää että läskin puute on haluttavaa, läskistä tulee undergroundia. Feedin konna joka pakkosyöttää naisia samalla kun webbikamera pyörii, tahkoaa rahaa järjestämällä vedonlyöntejä. Kuinka kauan kestää ennen kuin pullukan sydän pysähtyy? Samalla hän väittää edistävänsä tappamiensa naisten ”vapautumista vääristyneistä vartaloihanteista”.

Yksinäinen läskin ihailija on erotettava hoggingista. Hogging on oikeastaan eräs hyväksikäytön muoto. Joukko heteromiehiä alistaa lihavan naisen aktiin käyttäen astinlautanaan tämän huonoa itsetuntoa. Myös läskifetissit miehet pitävät läskistä tutkimusten mukaan ihan vain siksi että he pitävät vallasta. Toiseksi syyksi miesten läskifetissille tutkimukset esittävät seuraavaa: läski tavalisissa ihmisisissä laukaisee pelon pelon kuolettavasta taudista. Tämä pelko on läskin ihailijalla kesimäärin lievempi. Läskiä ihailevien miesten taipumusta on yritety selittää myös lompakon paksuudella: köyhät miehet pitävät lihavista naisista, rikkaat laihoista. Jos tavis heteromies pitää naisista joiden painoindeksi on n. 20 (yleensä 25 katsotaan vielä normaaliksi) FA eli Fat Admirer pitää naisista joiden painoindeksi on selvästi ylipainon ja obeesin puolella (joko 30 tai enemmän).

Brittiläisten läskin ihailijoiden keskuudessa äskettäin tehdyn tutkimuksen perusteella läski oli miehistä kiihottavaa, koska se tekee naisesta avuttoman. BBW:t eli Isot ja Kauniit Naiset ovat Fa:lle jotain perinteistä. Nainen on läskin kahlitsema, siis houkutteleva.
Juuri tästä alistamisesta on Feedissäkin kysymys. Naiset ovat kahlittu pöytään eivätkä kykene liikkumaan paikoiltaan. Fa-ihanteita kartoittavassa tutkimuksessa vertailtiin myös homojen, lesbojen ja maahanmuuttajien sekä myös etnisten vähemmistöjen suhdetta läskiin. Homomiehille laihuus oli ihanne, lesbot pitivät läskistä. Maahanmuuttajataustaiset henkilöt pitivät enemmän lihavista naisista suhteessa valtaväestön heteroihin.

Elisabeth Day brittiläisessä The Observerissä huomauttaa että isoja naisia esittelevät elokuvat myös sisältävät myös usein mässäilyä, estotonta kameran edessä syömistä. Kyse on tilanteesta jossa nainen on yksin kuvitteellisessa tilassa ja syö.

Eräs tärkeä tekijä isoja naisia sisältävien elokuvien suosiossa (jonka Observerin leffakriitikko unohtaa mainita) ovat kuitenkin läskin ihailijat. Fat Admirer on mies joka jumaloi usein sairaalloisen lihavia naisia. Mutta tutkimusten mukaan FA saattaa ihailla myös sairaalloisen laihoja naisia. Tämä selittyy sillä että Fa-itseasiassa ihailee kaikkia mikä on normin ulkopuolella. FA Feedissä on roisto.Silti lihava nainen ei syö yksin suruunsa vaan mies häntä jumalaloiva FA syöttää häntä. Hän on niin sanottu ”syöttäjä” ja nainen ”syötetty”. Elokuvassa naiset esitetään, ei pelkkinä pulleina täteinä vaan seksuaalisina olentoina joilla on jatkuvasti nälkä: miehen ja seksinnälkä. Nimenomaan lihavuus ja seksi yhdistettynä ylenpalttiseen safkaamiseen näyttää olevan 2000-luvun elokuvien inhon ytimessä.

Katsottuani Feedin en voinut syödä koko iltana mitään.

Toisen polven mamuohjaajan, hampurilaisen Fatih Akinin (1973) vuoden 2007 elokuva Taivaan Reunalla käsitteli kulttuurien kohtaamista Saksaan jo paikalleen asettuneiden turkkilaisten näkökulmasta. Tässä leffassa oli kaksi tärkeää kaupunkikuvausta. Toisaalta Istanbul joka oli täynnä saksalaisia, ja Bremen joka on täynnä turkkilaisia, mm. huora jota esittää Nursel Köse (Turkkilaiset nimet ovat jatkuvaa ääntämisjumppaa). Soul Kitchen(2009) oli kuvaus kreikkalaista ravintolaa pitävästä hampurilaisesta.

Olin kauhistunut kun huomasin että ensi-illan saanut Akinin New York-kuvaus sai murska-arvostelut uusimmassa Little White Liesissa. Näyttää siltä ettei hampurilainen ohjaaja jonka vanhemmat ovat turkkilaisia voi ohjata uskottavasti New York-draamaa. Ok, New York I love you oli yhteisohjaus, mutta silti. LWS:n kriitikko on sitä mieltä että elokuva on pahin klisee New Yorkista mitä kuvitella saattaa. http://www.littlewhitelies.co.uk/theatrical-reviews/new-york-i-love-you-13838

Se on eräänlainen jatko-osa 22:n eri ohjaajan elokuvaan Paris je t'aime.Nyt kun myös Moscow I love you on jo ilmestynyt jäämme odottelemaan Helsinki I love youta.

Voisin yhtyä LWL:sin kritiikkiin sovellettuna eurooppalaisiin kaupunkeihin amerikkalaisten kuvaamina. The Tourist tuntui todella keskittyvän stereotyyppiseen Pariisiin, La Tour Eiffeliin, La Seineen ja muihin ikonisiin mestoihin. Vähän sama kuin kaikissa Helsinkiin sijoittuvissa elokuvissa eduskuntatalo ja Mannerheim hevosen selässä viestivät daijullekin missä ollaan. Ranskalais-Usalaisen Julie Delpyn kuvaus amerikkalaisesta Pariisissa elokuvassa Two Days in Paris ei varmaankaan imarrellut amerikkalaisia. Ehkä se oli vähän liian stereotyyppinen. Elokuvan jenkki on huumorintajuinen, paskantärkeä, mustasukkaisuuteen taipuvainen tatuoitu lihaskimpale joka näkee kaikkialle merkkejä salaliitosta. Sitävastoin ranskalaismiehet ovat ihania rakastajia jotka tekevät pippeli ja pimppi-aiheisia maalauksia.

Eurooppaan suuntautuva siirtolaisuus on yleensä taloudellisesti motivoitunutta. Nimeomaan eurooppalaiset kaupungit toimivat magneettina parempaa elämää etsiville siirtolaisille. Euro-siirtolaisuuutta käsittelevissä elokuvissa harvoin kuitenkaan kaupunkia esitetään minään kotoisana paikkana. Yleensä näissä elokuvissa kaupunki on ohikulkupaikka joka on täynnä nuhjuisia huoltamoita, sairaaloita, vastaanottokeskuksia ja sairaaloita. Näissä elokuvissa ollaan usein tien päällä ja sulloutuneina erilaisiin kulkuneuvoihin tavalla joka hiukan muistuttaa westerniä.

Maahanmuuttajat ovat 2000-luvun lehmipoikia ja tyttöjä etsimässä maagista rajaseutua.

Ensimmäinen euroleffa joka todella pureutui eurooppalaiseen maahanmuuttoon oli kurdien euroopanretkestä kertova Journey of Hope (1998) joka sai myös Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Olikin merkkillepantavaa että elokuvan eräässä kohtauksessa ihmiskauppias käskee kurdeja sanomaan viranomaisille että he ovat tulleet määrämaahansa Sveitsiin poliittisesti syistä.

Totuus on toisinaan parempi peittää.