Elokuvat

Helsingissä ei ollut McDonaldsia. Sota oli kylmää. Jossain vaiheessa joku keksi yhdistää tietokoneet, nuoret, ja poikkeuksellisen nerouden yhteen sanaan: hakkeri. Syntyi tietokonerikollisen arkkityyppi, jossa oli samalla jotain coolia. Meilläkin aiheeseen tartuttiin: ainakin Ilkka Tuomi julkaisi 1987 jonkinlaiseksi klassikoksi muodostuneen Ei ainoastaan hakkerin käsikirjan. Samoihin aikoihin oikeudessa puitiin tietokoneiden väärinkäytöksiä. Tuomen kirjalla oli ehkä osuutta asiaan. Siinähän käytiin läpi koko tietoteknisen vastakulttuurin lyhyt historia.

Lähtökohta hakkeroinnille oli lankapuhelinverkko. Jo joskus 1960-luvulla phreakseiksi kutsutut hakkereiden edeltäjät muunsivat puhelinten äänitaajuuskoodeja ja soittelivat sitten ilmaiseksi kopista toiseeen. Asiaan perehtyneen Jaakko Tuomisen mukaan 1980-luvun puoliväli oli varsinaisen hakkeroinnin kulta-aikaa. Samoihin aikoihin käytiin meillä oikeutta monesti tietokoneiden väärinkäytöstä. Hypeä nostattivat Tietokonejengi-televisiosarja ja tietenkin elokuva Sotaleikit josta pääsemme tämän blogauksen aiheeseen. Kuten Tuominen toteaa, jo 1980-luvun lopulla hakkerointi menetti mielenkiintonsa.

Mitä siis on odotettavissa kun ohjaaja Seth Rogen on nyt valmistelemassa uusintaversiota vuoden 1983 hakkerielokuva WarGamesista? Kuka voisikaan olla yhtä söpö nörtti kuin pikku Matthew Broderick? Joidenkin mielestä Dan Radcliffe.

Jos kerran hakkerointi on vanha juttu, miten siitä voi tehdä uuden elokuvan? Hakkerihan ei ole enää joku 15-vuotias poika modeemin kanssa jolle kokis maistuu mutta pillu ei. Nykyäänhän hakkeri voisi ihan hyvin olla tyttö!

Uusimmassa Little White Lies -elokuvalehdessä Rogen paljastaa, että hän ei tahdo tehdä WarGames uusinnasta silkkaa retroilua. Se on päivitetty versio. Odotettavissa ei siis ole Commodore Amigan ja Atarin graafisten käyttöjärjestelmien nostalgista hehkuttelua.

Nykyään tuntuu että hakkerointiakin suurempi piru tietokonelandiassa ovat virukset. Niissä on se paha puoli, ettei niistä voi tehdä jännittäviä elokuvia. Kuten ei arkisesta vitutuksesta yleensäkään.

Tuo tyttö vasemmalla on Miss Farkku-Suomi.
Hän on tässä kuvassa kuvaustauolla, mukamas oululaisen 1970-luvun yksiön sisätiloissa.
Mutta kuten hyvin arvaatte tämä on lavaste. OIkealla olevasta ikkunasta näkyy kuitenkin mukamas tuiralaisen elementtitalon seinää.

(Kuva: Kimmo Laakso)

Tämä kuva on otettu Kalasatamassa.

Koska Tuirassa ei ole näkynyt elementtitaloja enää pitkään aikaan, aidontuntuinen pala Oulua on lavastettu helsinkiläiseen tehdashalliin. Kauko Röyhkä, MIss Farkku-Suomi-romaanin kirjoittaja istuu kameran puolella eikä näy kuvassa. Hän sanoo että lavasteissa käytetty iso digitaalivedos tuiralaisen elementtitalon seinästä on oikeasti kuvattu Jakomäessä.

2000-luvun Jäkomäki on lähimpänä Oulun esikaupunkia.

MIss Farkku Suomi istuu sohvalla vieressään hentoinen päänäyttelijäpoika. Pyydän poikaa ottamaan käteensä 1970-luvun näkkäripaketin ja poseeraamaan Canon G 10:lleni. Poika näyttää siltä että moinen typerä kuva ei tule kuuuloon.

MIss Farkku-Suomi vastaa ettei hänen ole tarvinnut roolin saadakseen pyörittää persettä jumppasalissa.

Kaksikon pään päällä on Lou Reedin Transformer. Se on Röyhkän lempilevyjä.

Mielenkiintoista on, että tämä elokuva perustu Kauko Röyhkän kirjaan aloittelevasta bändistä, mutta parikymppinen miespääosanesittäjä (joka esittää Kauko Röyhkän kirjoittamaa hahmoa) ei ole koskaan tavannut Kauko Röyhkää eikä kuunnellut tämän musiikkia. Kauko Röyhkä sanoo, ettei hän ole romaaninsa päähenkilö Välde, vaika yhtäläisyyksiä on. Esimerkki: 1970-luvun Oulussa asunnot eivät olleet näin pieniä ja kuppaisia kuten tämä kuva antaa ymmärtää.

Kauko Röyhkä mukaan 1970-luvun Oulussa Lou Reed-faneja pidettiin homoina. Eräs Miss Farkku-Suomen vakavampi teema on pikkukaupungin ahdasmielisyys ja homokammoiset sikajurtit.

Viimeinen Harry Potter on tulossa elokuviin, monien mielestä tämä on riemun päivä. Tapausta juhlistaa myös Helsinki: meidän katsottavaksemme tarjotaan hupaisia still-kuvia Potter-elokuvien kulisseista Espalla. Harry Potter-pornoa voi tosiaan pälyillä siellä 17. päivään asti, käykääpä. Mutta me jotka emme koskaan ole lukeneet yhtäkään Potter-kirjaa emmekä nähneet yhtään Potter elokuvaa Harry Potter on kuin Nairobi, paikka jossa en koskaan käynyt. Mutta vietetäänhän Nicaraguassakin juhannusta. Siellä ne juovat kuulemma viinaa ja hukkuvat. Kuullostaako tutulta? Pian ilmenee että Nicaraguan lippu on sinivalkoinen ja niillä on naispresidentti...

Miten puhua siis elokuvista joita ei ole lukenut tai kirjoista joita ei ole katsellut, edes internetissä?

Helposti.

Noudatamme vain Pierre Bayardin ohjeita. http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/292

Yksi seikka josta Bayard ja minä olemme samaa mieltä on, ettei tarvitse tietää mitään Harry Potter-kirjoista (tai elokuvista) voidakseen puhua Harry Potterista ja tämän kytköksistä viihteen kentässä. Minäkin olen onnistunut jo kirjoittamaan näin monta kappaletta täyttä asiaa.

En kuitenkaan ole lukenut 3407 sivua. (Näin paljon sivuja yhteensä on seitsemässä Potter-kirjassa. )

Eräs syy mennä katsomaan vika Potter on, että siinä vallitseva tunnelma on trailereiden perusteella hyvin ruotsalainen. Siis synkkä. Ja synkkyys on jotain mitä en Harry Potterilta odottanut. Ainakaan sellaista heavy-metallia kuin Ingmar Bergmanin elokuvassa Seitsemäs sinetti, joka on siis Potter ennen Kuoleman varjeluksia.

Katsokaa vaikka.

Siinä on kohtaus, jossa keskellä mustaa surmaa ritaria esittävä Max Von Sydow sanoo: ”Elämäni on ollut turhaa ponnistelua, päämäärätöntä vaellusta ja paljon tarpeetonta puhetta. En ole katkera enkä halveksi itseäni, koska useimpien ihmisten elämä on juuri tällaista. Haluan kuitenkin käyttää armonaikani tekemällä yhden merkityksellisen teon"

Katsoa viimeisen Harry Potterin.

Olen toisinaan hämilläni. Moni loistava amerikkalaista elinvoimaa tihkuva elokuva on lopulta brittiläinen. Joskus vuonna 1980 ilmestyi elokuva nimeltä Fame. Se oli valtaisan menestynyt nuorisoelokuva tanssivista myöhäispuberteetikoista. Ja vielä tänänkin päivänä käsityksemme siitä mitä kasari on (reiteen ulottuvat säärystimet)perustuu vuonna 1944 syntyneen englantilaisohjaaja Alan Parkerin tuotokseen.

Myös Flashdance, tuo vimmattua joraamista promoava klassikko oli britin, siis Adrian Lynen ohjaus. Samaan sukupolveen näiden kahden Hollywoodissa breikanneiden brittien kanssa kuuluu englantilainen Ridley Scott (s. 1937) jonka elokuva Blade Runner on edelleen ylittämätön, maailman paras. Ja jos katsoo 1970-luvun alussa syntyneitä brittiohjaajia jotka nyt ovat kuuminta hottentottia Hollywoodissa huomaa että heitä yhdistää Scottin perintö: science fiction.

Niin, Hollywoodiin kirmaavat sellaiset brittiohjaavat jotka ovat pelanneet nuoruudessaan videopelejä ja katsoneet Steven Spielbergin avaruuselokuvia. Ja minä sanon tämän siksi että Joe Cornish (s.1968) on ohjannut nuorisotieteiselokuvan Attack The Block jolta odotin paljon. Ehkäpä siksi että Cornish on myös yksi kolmesta käsikirjoittajasta Spielbergin tekeillä olevassa Tintti-leffassa. Elokuva on kuvattu oikeasti purettavassa lähiössä Lontoossa, Heygatessa. Minulla on henkilökohtainen suhde tähän elokuvaan koska Heygaten kulmat ovat lempihengausmestojani. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/kimmolaakso/111567/

Elokuvassa ulkoavaruuden kansa hyökkää lähiöön jonka kohtalo on jo sinetöity. Minusta tämä elokuva on tärkeä koska siinä on viittauksia paitsi ensimmäisen persoonan ammuntapeleihin, myös rap-musiikkiin. En ole koskaan pelannut Call of Dutyä, mutta monet ystävistäni ovat. Ja tietysti elokuva on jotenkin kadonneen nuoruuden muistokivi. Siinä on musiikkia houseduo Basement Jaxxilta.

Brittiohjaajien, sellaisten kuin Duncan Jonesin(s. 1971) suositut mutta indieauran ympäröimät tekeleet Moon, ja Gareth Edwardsin (s. 1974) Monsters näyttävät osoittavan että science fiction voi olla jotakin meitä koskettavaa ja oivaltavaa, eikä tähtilipun alla urostelua.

Miksi takaa-ajot, ultracoolit letkaukset ja toiminta eivät ole kotonaan kotimaisessa elokuvassa? Tämä on aihe josta jokaisella on mielipide. Myös elokuvatuottaja Jesse Fryckmanilla jota haastattelin tähän lehteen. Fryckman innostui keskustelumme kuluessa siteeraamaan esikuvaansa elokuvatuottaja Markus Seliniä ja totesi jotenkin tähän tyyliin: "Kun sä katsot jenkkileffaa sä pystyt lentämään avaruudessa, ajamaan kaupungin läpi 200km/h tai pystyt heilumaan käsiaseille suburbaneissa. Mutta anna olla, jos teet jotain samaa kotimaisessa elokuvassa siitä tulee epäuskottavaa. Kaikki miettii, hetkinen,ethän sä nyt voi ajaa Mannerheimintiellä noin kovaa. Kotimaisen elokuvan on pakko olla realistista"

Tämä oli kiintoisa, hyvin usein esitetty väite. Pelkäsin että keskustelumme saa lapsellisen sävyn, jossa toimintaa pidetään itseisarvona, eikä havaita action-sankareiden takana piilevää ajattelua ja politikointia. Sanoin Fryckmanille katsoneeni viimeaikoina mielelläni paljon skandinaavisia dekkareita. Sanoin että näissä väkivalta ei tunnu feikiltä. Fryckman totesi että väkivaltaa on näissä elokuvissa hyvin vähän. Siinä vaiheessa ajattelin lähinnä ruotsalaisia filmatisointeja Sjöwallin & Wahlöön dekkareista. Mietin koko elokuvatuottajan kanssa käydyn keskustelun ajan oliko joku pointti unohtunut keskustelustamme.

Sitten tajusin: olimme unohtaneet hyvinvointivaltion. Syy miksi meillä ei ole väkivaltaisten valkoisten miesten elokuvallista perinnettä on sosialidemokratiassa. Kun Fryckman sanoi että kotimaisen elokuvan on pakko olla realistista hän viittasi juuri tähän, ehkä tietämättään. Sosiaalidemokraattiseen malliin maailmasta ei kuulu ajatus vapaaehtoisesta järjestyksenvalvojasta joka siivoaa kadut.

Siksi Mannerheimintiellä ajetaan 40km/h.

Väkivaltaisten elokuvien suuri nousu ajoittui 1960-luvulle. Dirty Harry oli esimerkkitapaus siitä kuinka sallivan yhteiskunnan liberaalit ja jeesmeininkiä promoavat tuulet olivat tulleet tiensä päähän. Harry Callahan oli läpeensä konservatiivi hahmo, joka laittoi pitkätukkaiset sekakäyttäjät magnumillaan ojennukseen. Ja juuri Harryn liki fasistinen vigilante- hahmo elää ja voi hyvin mutta hyvin harvoin suomalaisessa elokuvassa.

Olin kuitenkin yllättynyt tajutessani että tv:stä tulevan ruotsalaisen Beckin ilkeä komisario Gunvald Larsson on itseasiassa saman aikakauden lapsi kuin Dirty Harry, vaikka hän seikkailee keskellä hyvinvointivaltiota. Larsson esitelttin ensi kerran vuonna 1967. Sehän oli vain vuosi ennen kuin Clint Eastwood oli esiintynyt Rautaisessa Cooganissa, joka oli eräänlainen western-versio Likaisesta Harrystä. Tämä osoittaa että ruotsalaiskirjailijakaksikko joka loi vittumaisen Gunvaldin, oli hyvin kartalla siitä miten väkivalta ja politiikka liittyvät toisiinsa.

Larssonia ja Harrya yhdistää se että nämä toteuttavat katsojien salaisen fantasian. Pannaan asiat kerralla järjestykseen ilman papereiden täyttöä ja byrokratiaa. Turha kuunnella mitä tädeillä on sanottavaan, se ei auta kuitenkaan. Turha käydä äänestämässä. Parempi toimia.

Erona on tietenkin se että kirjoittajat jotka loivat Larssonin olivat marxisteja. Heille Gunvar Larsson oli jonkinlainen fasistinen pilakuva, ei esikuva, jota tuli ihailla. Kirjoittajille hyvinvointivaltio oli ilmeisesti lähinnä fasismia demokratian varjolla.

Nyt lienee parasta skarpata alussa esittämääni väitettä: suomalaisessa elokuvassa ei esiinny väkivaltaa koska...

Me olemme niin kritiikittömiä sosiaalidemokratian rakastajia. Toiseksi: väkivalta on aina kytköksissä politiikkaan ja tämä seikka unohtuu elokuvantekijöiltä. Siten elokuvia jotka kuvaavat väkivaltaa ei voi tehdä vain apinoimalla aikaisemmin tehtyjä väkivaltaisia elokuvia. Tarvitaan käsitys niistä valtasuhteista jotka omassa yhteiskunnassa vallitsevat, elokuvan ulkopuolella.

Miksi olennaisesti kirjalliset elokuvat ovat nykyään niin pop? Siis otetaan ihan näitä nimiä, huippusuosittuja leffoja: Jane Austen Book Club, Becoming Jane, The Reader... Listaa voisi jatkaa ellei käsi puutuisi. Pari viikkoa sitten nähtiin brittiohjaaja Frearsin Tamara Drewe jonka taustalla on vuonna 1840 syntyneen kirjailijan Thomas Hardyn romaani Far From the Maddening Crowd.

Nyt valkokankaille on jo tullut (tuleeko suomeen, kuka tietää) Charlotte Bronten vuonna 1817 julkaistun romaanin Jane Eyre versiointi. Kiinnostavaa on se kuinka tämän käsikirjoituksen on tehnyt sama käsikirjoittaja, Moira Buffini joka vastasi Tamara Drewen loistavasta kässäristä.Tamara Drewe oli häpeämättömän kirjallinen elokuva.

Mistä tässä kirjallisuuden jatkuvassa tyrkyttämisessä elokuvayleisölle on kyse?

Nykyään strategia on myydä elokuvia niille jotka lukevat. Ei yliopistossa. Kyse on siitä että korkekirjallisuudesta on näiden elokuvien kautta tullut purukumin kaltainen tuote.Elokuvan voi myydä paremmin yleisölle jos sen kehystää kirjallisen kulttuurin ja snobismin pintakiillolla

Jenkkiläinen elokuvalevittäjä Miramax tuli tunnetuksi viimeistään elokuvan Seksiä, valheita ja videonauhaa jälkeen vuonna 1989. (Tässä vatiheessa, huomio, Miramaxia ei vielä omistanut Disney) Miramaxista tuli yhdysvalloissa ja meilläkin synonyymi indie-elokuvalle. Miramax-elokuvan katsominen tarkoitti jotain muuta kuin Batmanin katsominen. Senkin jälkeen kun Disney hankki Miramaxin omistukseensa firma vastasti koko 1990-luvun ajan sellaisten hipsterielokuvien kuin Pulp Fiction (1994) Trainspotting (1996)levittämisestä. Se on myös levittänyt "ulkomaisia" artsuelokuvia jenkkiyleisölle, sellaisia kuin City of God (2002).

Olen maininnut nämä elokuvat siksi että niissä ei juurikaan ole kirjallisia viittauksia. Minun nähdäkseni monet Miramaxin 1990-luvun elokuvat olivat hyvin anti-kirjallisia, hienoja elokuvia joissa ei flirttailtu wannabe-kultturellien kirjallisilla himoilla. Sitä kummallisempaa on että nykyään elokuvakriitikot puhuvat "miramaxingista" kun he viittaavat tapaan jolla yhtiö on onnistunut muuttamaan strategiansa. Nykyään sen käsistä leviää elokuvia jotka ovat häpeämättömän kirjallisia. 1990-luvulla Miramaxin onnistuin paketoida porno taiteen pakettiin esimerkiksi elokuvalla Kokki ,varas, vaimo ja rakastaja.

1990-luvulta lähtien"hyvä maku" on tullut osaksi elokuvakokemusta. Miramaxin nykyiset koko kansan taide-elokuvat tai "laatuelokuvat" ovat hyvä osoitus siitä että postmoderni ei ole pelkkä kirosana. Hyvä esimerkki nykyisen Miramaxin "tyylistä" suhteessa 1990-luvun indieaikoihin nähdään elokuvassa Englantilainen potilas. Tämähän on Michael Ondaatjen vuonna 1992 ilmestynyt postmoderni romaani. Silti se on edelleen yhtä suosittu kuin Aku Ankka. Dekkareita lukevalla anopillani on se hyllyssä.

Vuoden 1996 elokuva Englantilainen potilas todella aloitti postmodernia koko kansalle-projektin. En tahdo uusia typerää väitettä että kirjat ovat parempia kuin elokuvat. Miramax on hyvä esimerkki siitä että tämä käsityskanta on yhtä vanhanaikainen kuin Vic-20. Kun Miramax järjestää elokuviensa promotilaisuuksia kirjailijat ovat aina paikalla. Kirjoja luetaan ääneen ja niinollen katsojat jotka katsovat voivat tuntea osallistuvansa kulttuuriin joka on jotain muuta kuin Batmania.

Huomenna ensi-iltaan tulevalla teoksella on huikea nimi: Majava. Vaikka pääosassa on huonosta urakehityksestä kärsinyt Mel Gibson kukaan ei voi olla varma mihin nimellä viitataan.Tarkoitus on saada kai meidät hiukan tirskumaan. On todennäköistä että elokuvan nimi on hiukan kaksimielinen. Tämä on kuitenkin Jodie Fosterin esikoisohjaus.

Symbolista, ellei masturbatorista on,että elokuvassa on Gibsoniakin enemmän pääoassa käsinukke.

Suuren osan elokuvan kestoa Gibsonilla on käsi majavassa.

Lääketieteen lisensiaatti Jussipekka Marttilan mukaan testosteronia tuottavien kivesten Leydigin solujen toiminnan lasku on yksi tärkeä syy andropaussiin. Yksi seuraus on ettei seiso. Toinen seuraus: lihominen. Kolmas seuraus: tukka lähtee päästä.

Mistä sitten tietää onko tullut Andropaussiin? Siitäkö, että huomaa katsovansa Majavaa perjantaina elokuvateatterissa?

Kyseessä on dramedia.Majava on sekoitus vakavaa ja hauskaa. Itse en nauranut kertaakaan elokuvan nähdessäni, se oli niin vakava. Siinä Gibson kärsii andropaussista. Me nuoret voimme tietysti suhtautua asiaan heh-heh-henkisesti. Mutta mikä on andropaussi?

Se on juttu joka pistää vitsiniekkablogaajille luun kurkkuun.

Se on kertakaikkinen menokengän vipatuksen lakkaaminen. Se miksi se huomenna henkilöityy Mel Gibsonin hahmoon on tietysti vähän epäuskottavaa, koska Melillä on maine pukkina. Mutta tässä muutamia tietoja. Niitä voi pitää mielessä valkokankaan täyttyessä Gibsonin ryöpsähtävästä karismasta.

Gibson siis näyttelee lelufirman toimaria jolla kaikki menee poskelleen. Hänen hahmossaan on hyvässä mielessä jälkiä American Beautyn uraohjuksesta joka ryhtyy hampurilaiskokiksi. Sitten käy niin että hänen hahmonsa, Walter Black kykenee kommunikoimaan ulkomaailman kanssa ainoastaan käsinuken kautta joka alkaa jutella hänelle roskalavalla.

"Minä pelastan sinun elämäsi"

Majava on indie-elokuva jossa pääosassa on Mel Gibson.

Kertaus: mistä tietää että kärsii miesmenopaussista?

Jos yö- tai aamuerektioita on harvemmin kuin viikoittain, niin kyseessä saattaa olla mieshormonin puute.

Tai siitä että kädessä on majava.

Kävin äskettäin katsomassa erään kevään parhaista elokuvista. Kevään paras-pokaali ojennetaan blogitoimikunnan toimesta brittiläisen Stephen Frearsin lande-meets-city-farssille Tamara Drewe! Vaikka voisin analysoida tämän ensi viikon perjantain ensi-iltaan tulevan elokuvan juonta, tehdä rinnastuksia Shakespearen komedioihin sekä Thomas Hardyn romaaneihin, tahdon tehdä nyt jotain muuta: keskittyä Gemma Artertonin pyllyshortseihin. Gemma näyttelee elokuvassa urbaania tyttöä, joka palaa keskelle keskiluokkaista maaseudun kirjailijaidylliä Ewedownissa.

Kun hän saapuu heinäseiväsaidan takaa, hänellä on yllään jotain hyvin amerikkalaista -daisy dukesit eli pyllyshortsit. Miesten silmät naulautuvat noita shortseja reunustaviin kuparisiin niitteihin. Tässä perienglantilaisessa ympäristössä ne pistivät silmääni kuin heinäseiväs jäätelötötterössä.

Olen toki nähnyt lyhyitä farkkushortseja tytöillä ennenkin ja joskus jopa aavistanut että on olemassa joku salainen sääntö siitä, miten lyhyeksi farkkushortsit voidaan leikata esimerkiksi kesäkuumalla Korsossa. Ja mikäli Artertonin erään vastanäyttelijän, sikamaista rikoskirjailijaa esittävän Roger Allamin silmien pullistumista on uskominen, Artertonin farkkushortsit ovat todella lyhyet.

Mutta jos vertaa Artertonin shortseja niihin joita oikea Daisy Duke, eli Catherine Bach käytti Dukes of Hazzard tv-sarjassa 1970-luvulla, Artertonin shortsit näyttävät tuskin tavallisia hotpantseja kummemmilta.

Asia tuntuu sitäkin merkillisemmältä koska Artertonin Tamara tuntuu olevan oikea perienglantilainen hempukka. Ja Daisy Dukesit, erään määritelmän mukaan ovat vaatekappale jota suositaan erityisesti Yhdysvaltojen etelä-osissa. Ne ovat perin amerikkalainen vaate.Tai ainakin 1980-luvulla, kun Daisy Dukes villitys oli kuumimmillaan amerikkalaiset feministit loivat viileitä silmäyksiä Daisyjen käyttäjiin.

Minulla ei ole ystäväpiirissäni vammaisia. Minusta tuntuu että vammaisuus on yhteiskunnassa samanlainen kuuma aihe kuin ihonväri tai sukupuolinen suuntaus. Homoudella politikoidaan. Samoin vammaisuudella.

Briteissä vammaisten näkyvyyttä elokuvassa ja televisiossa on yritetty systemaattisesti lisätä.

Joitakin vuosia sitten tehtiin kysely tv-katsojien vammaisia kohtaan kokemasta epäluulosta. Eräs kysymys kuului: kuinka moni olisi valmis hyväksymään vammaisen uutisankkurin. 61% katsojista oli sitä mieltä että vammaisia pitäisi olla telkassa enemmän.

Nyt suomalaisessa elokuvabisneksessä vammaisilla näyttelijöillä on näkyvyyttä. Tekeillä on esimerkiksi kokopitkä, Ceeppari ruispellossa. Nimi on tietenkin viittaus J.D. Salingerin romaaniin Sieppari ruispellossa. Siinä seikkailee nuori outsaideri, antisankari ja surkimus nimeltä Holden Caulfield. Ehkä elokuva ratsastaa Salingerin hahmon vastakulttuuripotentiaalilla. Tietääkseni elokuva ei kuitenkaan ole mikään versio Salingerin romaanista.

Koska vammaisten leffaskene on melko tuntematon, ummikkoa kuten minua, kiinnostaa miten välttää poliittista epäkorrektiutta vammaisten kulttuurista puhuttaessa.

Juuri ilmestyneen vammaisia ja elokuvaa käsittelevän

kirjan mukaan seuraavat ovat ilmauksia, joiden käyttöä tulee välttää.

1: Hullu, kahjo, sekopää. Loukkaavia mielenterveyskuntoutujiin viittaavia slangisanoja.
2: Idiootti. Tarkoitti alunperin syvästi kehitysvammaista henkilöä.
3 : Imbesilli. Vähämielistä tarkoittava sana tulee latinankielen ilmauksesta imbecillus joka merkitsee heikkoa.
4: Invalidi. Ei-validi. Vakiintui 1600-luvulla tarkoittamaan vammaisia henkilöitä.
5. Jälkeenjäänyt, vajaa.
6: Kuuromykkä. Loukkaava ilmaus koska kuurot eivät ole mykkiä. He kykenevät kommunikoimaan viittomakielellä.
7: Kääpiö.
8: Mongoloidi. Langdon Down-nimisen lääkärin keksimä termi. Downin mukaan eurooppalaiset olivat rodullisesti muita ylempiä. Sitten tulivat aasialaiset, afrikkalaiset ja mongolidit.
9: Pyörätuolipotilas. Pyörätuolin käyttäjä kokee pyörätuolin välineenä joka mahdollistaa vapaan liikkumisen. Se ei ole rajoite.
10: Rampa. Tarkoittaa lähinnä raajavammaista ja on äärimmäisen loukkaava.
11: Spastikko. Cp-vammaista tarkoittava, vanhentunut ilmaus.
12: Vajaamielinen. Henkilö jonka älykkyysosamäärä on tavallista alhaisempi
13: Vamman uhri. Vammaiset eivät pidä itseään uhreina.
14: Vammasta kärsiminen. Vamma ei ole rangaistus tehdystä rikoksesta.

.

Maailmassa ei kuulemma ole enää tabuja. Paitsi yksi. Vanhat elokuvat elokuvateattereissa. On nimittäin jo luonnonlaki että vanhan elokuvan koti on dvd. Ei elokuvateatteri.

Miksi? Kun me menemme leffaan me menemme aina kuin sika säkkiin uutta odottaen. Ainoa vinkkimme siitä onko elokuva mistään kotoisin on joko tähtirivi tai tunariblogaajan tuherrus.

Me emme tiedä onko tänään ensi-iltaan tuleva The Lincoln Lawyer - Oikeuden palvelija todella kauhea kuha.

Kyse on uutuudenviehätyksestä.

Mutta jos elokuvissa nähtäisiin useammin vanhoja elokuvia me voisimme tasan tietää mitä saamme, ottamatta riskejä. Ajattele: haluat tehdä vaikutuksen mielitiettyysi. Ehkäpä olisi parempi viedä hänet katsomaan taattu veto, se leffa minkä olet nähnyt 77 kertaa. Vaikkapa Taxi Driver vuodelta 1976, jossa Robert de Niro esittää Travis Bickle-nimistä suharia. Paras kohtaus on kun Travis pokaa Betsyn, tytön joka on selvästi paremmasta perheestä. Pakit tulee että paukkuu kun Travis raahaa Betsyn katsomaan pornoa.Betsy häipyy samantien teatterisalista.

kuva: Park Circus

Kuin ennakoiden tätä elokuvan arestia dvd:llä glasgowlainen firma, Park Circus on noussut barrikadille jo muutaman vuoden ajan, kaivaen unohduksista vanhoja klassikoita, tuoden ne takaisin kotiin elokuvateatteriin. Park Circuksen perustajat ovat sitä mieltä että vanhojen leffojen koti-aresti DVD:llä saa nyt päättyä. Koska suuri osa elokuvateattereista on nykyään digitaalisilla projekteroilla varustettuja, kopioiden levittäminen käy vaivattomasti.

Esimerkki: James Bondin Kultasormi tuli uudestan "ensi-iltaan" 136 brittielokuvateatterissa Park Circusin toimesta. Se keräsi 11 000 katsojaa.

Ja muistutettakoon että elokuva on vuodelta 1964.

Monet ovat sitä mieltä että Park Circusin uudet vanhat elokuvat haastavat elokuvateattereiden ohjelmiston. Täytyykö meidän todella aina katsoa näitä samoja vanhoja uusia elokuvia?

Park Circusin ajatus on hankkia oikeudet vanhoihin elokuviin ja siirtää niitä digitaaliseen muotoon ja teattereiden servereille. Kyse on samasta kun kun vanhoja LP-levyjä siirretään CD:lle. Digitaalisen 4k-resoolution avulla elokuvia voidaan skannata lähes alkuperäisessä muodossa. Toisin sanoen :laatu ei kärsi toisin jos kopioitaisiin filmille.

Eräs Park Circusin digitaalinen kopio on nähtävissä Kallio kukkii-festareilla 14.5 alkaen. Kino Tuliossa Sörnäisissä katsellaan silloin digitaalista 4k projisointia Taksikuskista. Scorsesen ohjaus sai uuden Yhdysvaltain ensi-iltansa maaliskuussa. Festivaaleilla nähdään muitakin vanhoja uusia leffoja mutta huomionarvoista on että Taksikuski on kuvatarkkuudeltaan 4k. Se tarkoittaa että sen kuvaresoluutio on huomattavasti tarkempi kuin tavallisen 2k-resoluutioisen normielokuvan.

Kino Tulio on ainoa paikka suomessa jossa on 4k-projektori.