Sherlock Holmes : A Game of Shadows on sekoitus Johnia ja Sherlockia. Voiko tästä elokuvasta pitää? Ehkä, jos sietää panomiehen ja eksentrikon risteytyksen. Kyseessä on sian ja siilin risteytys.
Jumala tietää, tarvitseeko katsoa jatko-osia.
Mutta jos vanhat merkit pitävät kutinsa, SH tekee paluun.
Kun Arthur Conan Doyle tappoi Sherlockin, kirjoittaessaan novellin The Final Problem ei kulunut aikaakaan, kun Holmes taas heräsi henkiin, kahdesti. Ensimmäinen kerta oli Baskervillen Koirassa vuonna 1902. Ja sitten taas 1903 kokoelmassa The Return of Sherlock Holmes. Ja sitten hän tekikin hommia aina vuoteen 1927 asti.
2010-luvun versio on kenties anteeksiantamaton yhdistäessään Holmesin Matrix-elokuvista tuttuun hidastettuihin taistelukohtauksiin. Niissä kohde on jähmettynyt kuin valtavan pause-näppäimen toimesta.
Bullet time-hidastukset ovat nykyään klisee joihin voi törmätä 3d-animaatioissakin.
Meille jotka pidämme Sherlockia herrasmiehenä moinen ei sovi.
Game of Shadowsissa nämä otokset joissa kamera kiertää paikalleen jähmettyneitä hahmoja ovat parasta antia, mukavasti gotiikkaan vivahtavan kuvauksen ohella. Kameran ympyräliike on illuusio, joka todellisuudessa ei onnistu elokuvakameralla, vaan vaatii tuntitolkulla kikkailua still-kameroilla.
Mielenkiintoista on, että tämä erikoistehoste keksittiin itse asiassa jo 1880-luvulla, ennen elokuvaa ja Sherlock Holmesia. Silloin Edward Muybridge kuvaili hevosenkavioita selvittääkseen koskettavatko ne maata. Hän käytti useita peräkkäin asetettuja kameroita. Kun näitä ruutuja on myöhemmin elokuvattu, on oivallettu moni asia uudestaan. Muybridgen juttuja kehitti uuteen kukoistukseen 1990-luvulla Dayton Taylor. http://www.glasseyepix.com/html/tt.html Ja sitten tuli Matrix. On vain mietittävä mitä efektillä on tekemistä Sherlock Holmesin kanssa. Huomautan että kyse on tyylitajusta, enkä aio paasata siitä miten vähän Game of Shadows on uskollinen alkuperäiselle. Siitä lähtien kun ACD:n eli Arthur Conan Doylen hahmoa on muokattu näyttämölle ja muuhun mediaan asenne on yleensä ollut: tehkää mitä huvittaa. Ja itse asiassa, juuri näin ACD sanoi kirjeessä kun Holmesista tehtiin ensimmäinen näyttämösovitus vuonna 1899: Tehkää mitä huvittaa murhatkaa, tai naittakaa.
Mutta tässä vaiheessa ACD ei tiennyt että Robert Downey Jr. tulisi esittämään Holmesia. En tiedä mitä mieltä te olette. Minusta Robertilta puuttuu etikettiä, vähintään. Tässä vaiheessa voisimme pitää vaalit: kenestä valitaan vuosisadan Sherlock Holmes? Basil Rathbone? Tai ehkäpä tsekkiläinen Radovan Lukavský joka esittää SH:ta tsekkiläisessä elokuvassa Touha Sherlocka Holmese?
Yksi asia on selvä: silloin kun ACD kirjoitti Holmesin, sankarilla ei ollut kuuluisaa deerstalker-hattua. Kuten tässä kuvassa Basil Rathbonella. Tämä päähine on nyt kadonnut myös Game of Shadowsista.
Päähine ilmestyi alunperin vasta Strand-lehdessä johon Sidney Paget teki piirrokset kuvittaakseen ACD:n stooreja.
Ja kaikkihan me tiedämme että Paget inspiroitui oman veljensä piirteistä piirtäessään. 1960-luvulla, kun Peter Cushing näytteli Holmesia brittiläisessä tv-sarjassa hän vaati käyttää silinterihattua ja lievetakkia.
Ei deerstalkeria eikä inverness-viittaa.
Kuten tiedätte, David Fincherin mainiossa elokuvassa Fight Club leikitteltiin Swedes are gay-läpällä. Elokuvan testosteronivajauksesta kärsivä sankari oli lempinimeltään Ikea Boy .Häntä kiehtoo skandinaavisten huonekalujen kiillottelu ja tietenkin hengailu mieluummin Mr. Pittin kuin neiti Bonham-Carterin seurassa. Minusta tuntuu että tänä vuonna ympyrä on sulkeutunut kun Sevenin ja Social Networkin ohjaaja Fincher on ohjannut The Girl With a Dragon Tattoon Hollywood-version. Fincher on palannut Ruotsiin. TGWDT:ssä ei kylläkään viitata Ikeaan. Ehkä se on hänelle pakkomielle jonka hän on saanut vaivoin pidettyä nyt aisoissa.
FC:ssä on klassikkokohtaus jossa Ikea Boy asuu katalookissa. Tätä painajaista mukaillen löysin Apartment Therapy-sivustolta tämän: http://www.apartmenttherapy.com/ny/style/living-inside-an-ikea-catalog-162164
Fight Club luokiteltiin punk-elokuvaksi. Ja kyllä tässä uudessakin on vähän sitä punkkia. Eräs ohikiitävä mutta huvittava punk-viba: alussa katsojaa vaivaa hiukan että tässä elokuvassa puhutaan englantia, vaikka lokaatio on Ruotsi. Daniel Craig=Mikael Blomkvist, haloo? Mutta minä pääsin kielisosiaalisten barrikaadien yli viimeistään kun lävistyksin koristeltu Rooney Mara sanoi eräässä kohtauksessa "TACK" vastauksena virkailijalle.
Aivan loistavaa.
Tämä elokuva kannattaa nähdä jo sen alkutekstien takia. Siis vaikka et ehtisi edes kolmasosan tienoille jossa Fincher todella alkaa hehkuttaa Ruotsi-gotiikkaa, nämä visualisoinnit yhdessä musiikin kanssa imuroivat kyllä sinut toiseen ulottuvuuteen. Ne toivat mieleeni parhaimpien Bondin alkukuvien musavideomaiset psykedeeliset trippailut. Ehkäpä tämä oli hatunnosto Daniel Craigille. Tittelisekvenssissä on paljon yhtäläisyyksiä FC:n alkutekstien kanssa. Molemmissa on ikään kuin tracking shot pään sisällä. TGWDT:n alkutekstit ovat Den of Geekin (http://www.denofgeek.com) mukaan seurausta Fincherin halusta visualisoida Salanderin painajainen.
Siis tuollaisia unia näkee jos sossusetä sitoo sänkyyn ja raiskaa.
Mutta arvatkaa mikä on vielä kauheampaa kuin hyvinvointivaltion heitteillejätetyn lapsen hyväksikäyttö?
Tietenkin Ikea-katalookin selailu. Ja jos sieltä löytyy mies jolla on IKEA-tatuointi, tiedät että haluaisit herätä. http://www.ikeafans.com/home/so-called-ikea-boy-tattoos-hand/
Niin, televisiota katsomalla oppii kaikenlaista. Esimerkiksi maantiedettä. Ja tietysti uusia sanoja. Ja uusia tapoja elää ja näyttää paremmalta.
Mutta edetäänpä järjestyksessä.
Essex on Lontoon naapurikunta jossa on 1,5 miljoonaa asukasta. Se on jakautunut 8 pienempään hallintoyksikköön joista jokainen on noin Vantaan kokoinen.
Ja Essexin pojista ja tytöistä on monia vitsejä. Luultavasti kaikki alkoi Margaret Thatcherin aikakaudella 1980-luvulla. Syntyi Essexin mies. Hän on materialisti. Ja viimeistään 1990-luvulla hänelle luotiin stereotypioiden kylkiluusta pari: Essexin nainen. Hän on kyltymätön, tyhmä, hyvännäköinen ja pitää miehistä joilla on BMW.
kuva: Kimmo Laakso
Essexiä voisi pitää jättimäisenä Espoona.
The Only Way is Essex, eli Glamourelämää Essexissä sijoittuu Essexiin. Olen ihmetellen seurannut tämän sarjan huimaa suosiota. Johtuuko se siitä että sarjassa kuvataan kalapedikyyrejä ja botox-partyja? TOWIE on voittanut tänä vuona Broadcast Digital Awardsin parhaan viihdeohjelman palkinnon. Se on voittanut British Academy of Television Artsin eli Baftan yleisöpalkinnon 2011.
Turha sanoa: tilanne on saanut jotkut huolestumaan länsimaisen sivistyksen tilasta.(Huoli liittyy siihen että TOWIE ei ole parodia, vaan sen elämäntyylistä ollaan tosissaan ylpeitä).
Eräitä BDA:n kriteereitä ohjelman parhaudelle:
1. TOWIE esittelee hokemia joista tulee paitsi katsojien myös kriitikoiden hokemia, esimerkiksi anaalin valkopesu kuuluu tähän genreen.
En ole vielä koskaan nähnyt kriitikoiden yhtä mielellään hokevan ilmausta "vajazzle" - se tarkoittaa vaginan seudun koristelua, usein itävaltalaisilla Swarovski-kristalleilla. Se että kriitikot hokevat tätä on TOWIEn ansiota.
Mutta tietysti pikku kiiltohileitä voi laittaa muuallekin. (Jos haluat tietää lisää vieraile täällä: http://www.vajazzle.me.uk/. )
2. TOWIE on luonut uuden genren: saippua-realityn. Tätä genreä pidetään 2010-luvun määrittävänä juttuna. Koska viimeiset kymmenen vuotta televisiosta on sytkinyt ilmoille tuhansia tosipösilöitä nyt on aika siirtyä toiselle tasolle. Tässä hybridigenressä tosi ja epätosi yhdistyvät tavalla johon Big Brother ei pysty. Käsikirjoitus on, mutta kukaan ei osaa näytellä. Tulos: vuosikymmenen viihdettä. Ja genrellä on nimikin: dramality.
Minusta suomalaiset tv-tuottajat voisivat seurata mallia. Monet menestyneet tv-sarjat pohjautuvat siihen kulttuuriin jota maantieteellinen alue yleisön mielessä edustaa. Tietysti on selvää että ilonpilaajat alkavat heti puhua stereotypioista. Hyvä esimerkki on toinen lokaatiolla pelaava käsikirjoitettu reality, Made In Chelsea.
Made In Espoo-sarjassa voitaisiin seurailla start-up tyyppien edeottamuksia sekä vapaalla että liike-elämässä, miten seksi luistaa. vai luistaako, yms.
Myönnän teille että rakastan rumia kerrostaloja. Aina silloin tällöin rumat kerrostalot hyökkäävät blogiini mutta nyt ne ovat vallanneet sen kokonaan. Apua!
Tämä allaoleva on ehkä Lontoon kaunein kerrostalohirviö joka on Wikipedian mukaan ollut myös Oasiksen "Morning Glory" -videossa. Onnistuin kuvaamaan 27-kerroksisen Balfron Towerin sekunti ennen matkustajakoneen kuvitteellista uppoamista sen kaksoistorneihin.
kuva: kimmo laakso
Osaksi tämä hehkutukseni on perjantaina leffateatteriin tulevan Attack The Block-elokuvan ansiota. http://www.youtube.com/watch?v=cD0gm7dHKKc Tämän ajankohtaisen Lontoon mellakoita kommentoivan elokuvan ansioista ollaan monta mieltä. Minun mielestä katsomisen kannalta on mahtavaa että pääosassa ovat rumat kerrostalot. Tässä scifi-leffassa alienit hyökkäävät paikalliseen Jakomäkeen Lontoossa. Siellä diilataan dullaa, räpätään ja tapetaan. Monien lontoolaisten mielestä elokuva on tärkeä koska siinä tulee autenttisesti esiin keskustaslummien nuorten rivo puhetapa. Ohjaaja Joe Cornish kierteli etelä-Lontoossa nimenomaan haastattelemassa hupputakkeja saadakseen todentuntuisia läppiä elokuvaan.
Kyse on siis teinit vs. alienit-komediasta.
Paras anti on arkkitehtuurin suhde elokuvaan. Monet loistavat elokuvat eivät olisi mitään ilman kekseliäitä kuvauspaikkoja tai lavasteita. Esittelen tässä ottamiani valokuvia Attack The Blockin kuvauspaikasta joka on siis aito asia todellinen purkua odottava Pasila. (Syy purkamiselle ovat liialliset sosiaaliset ongelmat.)
kuva:kimmo laakso
Alien-elokuvien Nostromo-avaruusalus on monessa mielessä kuin Attack the Blockin kerrostalot. Se on on yhtä ahdistavan suljettu kuin Die Hard-elokuvan Nakatomi Plaza. Ja kun rumat kerrostalot ovat elokuvassa pääosassa nämä elokuvat usein kommentoivat tapojen ja sääntöjen rapistumista. Kellopeli Appelsiini ei varmaan olisi ollut yhtä yhteiskunnallinen scifi -elokuva ellei mukana olisi ollut todellista kuvauspaikkaa silloin ihkauutta Thamesmeadin lähiötä itä-Lontoossa.
kuva: kimmo laakso
Oikeastaan rumat kerrostalot tekevät Kellopeliappelsiinista juuri niin mehukkaan elokuvan kuin se on.
Kubrickista on myös tajuton aasinsilta Attack The Blockiin. Ohjaajan koti oli samoilla kulmilla etelä-Lontoossa kuin Heygaten tyhjennetty lähiö jossa Attack The Block on kuvattu. Olin jokin aika sitten haltioituneella kävelyretkellä Heygatessa. Siellä on kuvattu monia muitakin elokuvia. Paikkaan tullaan valtavan liikenneympyrän kautta jota ympäröi Elephant& Castlen ostarirumilus. Olin kuullut suomalaistytöstä joka asui Heygaten aavelähiössä. Ajattelin kysyä tytöltä miltä tuntuu olla asukas kymmenen asukkaan Pihlajistossa.
kuva: minä
Lähdin siis etsimään tyttöä betoniviidakosta. Ikkunat hitsattu umpeen. Postinkantaja ei suostu jakamaan postia koska häntä on uhkailtu ohjuksilla. Tällaista meininki oli vuosi sitten Heygatessa. Ja tietenkin paikka vilisi kuvausryhmiä. Siellä oli myös Joe Cornish tekemässä elokuvaansa Attack the Block.
Ja mikä uskomattominta: tyttö joka haastattelin oli perhepäivähoitaja joka haaveili valokuvaajan työstä. Attack The Blockissa huligaanit aikovat ryöstääraiskata Sam-nimisen tytön joka on sairaanhoitaja. Mitä sinunlaisesi tyttö tekee tällaisessa...
Mutta sitten ulkoavaruus puuttuu peliin ja entisistä vihamiehistä tulee ystäviä.
kuva:kimmo laakso
Ja nyt kun Attack the Block on tullut elokuviin ihmiset ovat alkaneet pohtia ennakoiko tämä elokuva jotenkin yliaistillisella tavalla Lontoon mellakoita. Monien lontoolaisten mielestä tämä elokuva tarttui osuvasti ajan henkeen kuvatessaan lähiönuorten ja poliisin huonoja suhteita.
En voinut olla myös miettimättä outoa sattumaa. Rumista kerrostaloista paljon ammentaneen Kubrickin arkisto sijaitsee London College of Communicationsin kampuksella, Heygatea vastapäätä. Ja pyhiinvaellukseni Heygateen kruunasi vierailu tässä harvinaisen rumassa mutta kiehtovassa paikassa. Siellä voi lukea Kellopeli Appelsiinin alkuperäiskäsikirjoitusta tai kannatella kädessään samaa kirvestä kuin Jack Nicholson Hohdossa.
100 sanaa minuutissa on puheentuoton keskiarvo elokuvissa. Minuuttiin siis mahtuu sanoja suunnilleen saman verran kuin napakkaan blogimerkintään. Tämä määrä ylitettiin noin 200% elokuvassa His Girl Friday joka ilmestyi vuonna 1940. Joidenkin arvioiden mukaan elokuvassa puhutiin melkein 250 sanaa minuutissa. Miksi?
kuva:wikipedia
Varhaisesa äänielokuvassa puhuttiin paljon koska puhe oli elokuvissa jotain uutta ja ihmeellistä. Puhe ikään kuin keksittiin uudelleen.Se asetti näyttelijöille myös uusia vaatimuksia.
Lapsella, joka on juuri oppinut puhumaan on täysi syy aukoa päätään,koska se nyt vaan on niin hieno homma olla äänessä maailmassa jota vaivaa puheen paranoia.
Ja näistä puheliaista ja läpäntäytteisistä screwball- komedioista(toim.huom.Tässä blogimerkinnässä on nyt tasan 101 sanaa.) nousi silmiinpistävimmin esiin puhuvan naisen hahmo josta tuli samalla amerikkalaisen naisen protyyppi. Näissä elokuvissa naiset puhuvat ja nopeasti. Siitä nimitys fast talking dame.
Fast talking dame on nyt ajankohtainen Suomessakin. Kävin äskettäin tapaamassa Varasto-elokuvan ohjaajaa ja me puhuimme mm. siitä miksi tämä elokuva on "epäromanttinen" komedia. No, se selviää katsellessa melko nopeasti että pariskunta Rousku (Kari-Pekka Toivonen) ja Karita (Minttu Mustakallio) eivät ole luotuja toisilleen. Elokuva toistaa amerikkalaisten screwball-komedioiden perusjuonen: nainen on näppärämpi kuin mies ja saa lopulta miehen juoniteltua liiton satamaan monenlaisten kepposten kautta. Tässä komediagenressä ei useinkaan ole mitään romanttista vaan pariskunta on koko ajan yhtä etäällä toisistaan kuin vasen ja oikea tennari. Olennaista on että jännite syntyy pisteliäästä läpänheitosta, jossa on suuren urheilujuhlan tuntua. Voittaja on useimmiten nainen.
kuva:suomen filmikamari
Ja mielenkiintoiseksi Karitan tekee hänen suhteensa fast talking dame-perinteeseen. Ohjaajan mainitsemista Varaston esikuvista ainakin Howard Hawksin Hätä ei lue lakia (1940) tuo mieleen myös Varaston asetelman. Linkki sovimismin ja puheentuottamisen välillä syntyy siitä että että vähäsanaisuutta pidetään yleensä miesten kulttuurissa hyveenä. Ehkä siksi Gary Grant ei näytellyt länkkäreissä. Mitä miehisempi kulttuuri sitä enemmän arvostetaan vaivihkaista murahtelua. Tämän vuoksi lännenelokuvissa ei ole paljon vuorosanoja. Ne jotka tahtovat saada joululahjaksi latinankielisen ilmauksen: mulieur loquax, suomeksi räpätäti tarkoittaa puheliasta naista. Tämä on ehkä maailman vanhimpia stereotypioita. Se sai alkunsa Kreikkalaisen reettorin Libaniuksen (314ekr) satiirista. Pointti on että Karita ei ole mikään räpätäti. Hän on koko Varaston kingi.
Tänään alkaneen Lens Politican huominen tärppi on Michael Barnettin ohjaama dokumentti tosielämän elastisista (Real Life Super Heroes). Superheroes (Andorra, klo 18:30) kertoo taviksista, jotka syystä tai ilman syytä haluavat toimia vapaaehtoisina järjestyksenvalvojina kaduilla. Nämä tyypit -useimmiten söpöjä kotikutoisia kalsari-asuja käyttäviä miehiä - näyttävät näkökannasta riippuen säälittäviltä luusereilta tai sympaattisilta apatiantappajilta. Ohessa muutama merkintä katsottuani Superheroesin.
Tämä on osin noloa, toisinaan mielenkiintoista ja välillä puuduttavaa.
RLSH-supersankareita on maantieteellisesti siellä täällä Yhdysvaltoja, arvioiden mukaan joitakin satoja. Mieleenpainuvimpia tyyppejä on dokumentissa monta, mutta jostain syystä mieleeni jäi Brooklynin RLSH:t sekä Life-alter egoa käyttävä juutalainen mies joka on myös RLSH- supersankari. Supersankariuden perusedellytys on jonkinlainen vajaus, luuserius, elämätön elämä. Musta aukko toimii motivaattorina. Juutalaisilla on monta nimitystä häviäjän hahmolle: nudge, schlepper, schmendrik ja schlimazel. Kun juutalainen Joe Shuster vuonna 1938 loi Supermies-hahmon hän loi tälle myös alter-egon: Clark Kent. Kent on kömpelö ja ujo, sellainen josta käytetään myös nimitystä klutz, kömpelys. Tietystikään Supermies ei ole klutz. (Toisaalta Captain Klutz on MADissa ilmestynyt parodia supersankareista, vähän kuin meikäläinen Peräsmies).
Brooklynissä asuva, ennenkin tässä blogissa vieraillut Simcha Weinstein on juutalainen rabbi, joka työkseen tutkii juutalaisuuden vaikutuksia populaarikulttuuriin. Eräs hänen kirjansa Up,Up, and Oy Vey tutkii juutalaisuuden ja supersankaruuden suhdetta. Ja tulos: monet supersankarit Hulkista Hämikseen syntyivät juutalaisten kädestä.
Miksi? Oliko änkyttävä Mooses todella esikuva Hämähäkkimiehelle?
Weinsteinin mukaan supersankarit astuivat sarjakuviin toisen maailmansodan kynnyksellä. Weinsteinin mukaan Goebbels ei tykännyt Supermanista. Se toi liiaksi mieleen Friedrich Nietzschen.
Mutta Weinsteinin mukaan sarjakuvien yli-ihmiset olivat luonteva ratkaisu juutalaisille amerikkalaisessa poliittisessa tilanteessa 1930-40-lukujen taitteessa.
"Juutalaisvastaisuus oli osa amerikkalaisuutta silloin, valitettavasti. Itseasiassa tämä aikakausi oli Yhdysvaltain historian juutalaisvastaisinta. Natsien sympatisoija Fritz Kuhn Saksalais-amerikkalaisesta liitosta marssi monissa kaupungeissa mukaan lukien Supermiehen luoneiden Jerry Siegelin ja Joe Shusterin kotikaupunki Cleveland. Huippuyliopistoihin ei päästetty juutalaisia jne..."Weinstein kirjoittaa.
Joten luonteva ratkaisu nuorille juutalaisille sarjakuvapiirtäjille oli piirtää sarjakuvia taviksista jotka puhelinkopissa muuttuvat muskelimasoiksi. Tässä loogisessa fantasiassa yli-ihminen pelastaa maailman -eikä polje sitä saappaisiinsa.
Superheroes-dokumentin katsoja ei voi olla ajattelematta: ne jotka eivät 2010-luvulla osaa piirtää tietävät ainakin kuinka tarttua spandeksiin!
Ylellä 9.12. alkaen nähtävän dokumentin Hulluuden Historia eräs väittämä on että meillä tehtiin lobotomia-leikkauksia vielä 1970-luvulla. Alla kuvassa näkyvä neurokirurgi Henry Troupp oli Helsingin yliopistollisen keskussairaalan neurokirurgian klinikan ylilääkärinä vuodesta 1976 alkaen.
Ennen Ylen neliosoaisen ohjelman putkahtamista tv:stä esittelen alkupaloiksi tässä hiukan omia Henry Troupp-tutkimuksiani.
kuva: yleisradio
Kun Troupp astui virkaan hän kielsi lobotomian. Nämä asiat eivät käy ilmi Hulluuden historia-dokumentista, vaan puhelinkeskustelussa toimittaja Kristina Salosen kanssa, joka kirjoitti vuonna 1979 jutun Trouppista Mielenterveys-lehteen. "Lobotomia-kausi oli virhe" kuului silloin otsikko.
Lobotomian historiaa tutkineen Ville Salmisen mukaan ensimmäinen lobotomialeikkaus Suomessa tehtiin vuonna 1946 Töölön sairaalassa. Tällaisessa leikkauksessa potilaan ohimoihin poratuista rei'istä pujotettiin veitsimäinen instrumentti, leukotomi. Tällä oli tarkoitus katkaista aivojen otsalohkojen välisiä yhteyksiä.
Huluuden historia-dokumentin toimittajat Tommi Hakko ja Riika Nikkarinen ovat tehneet perinpohjaista työtä kaivaessaan esiin katoamassa olevaa suomalaista hulluuden historiaa. Monet lobotomioita ja sähköshokkihoitoja antanee lääkärit joita dokumenttiin on haastateltu ovat nykyään yhdeksänkymppisiä, ilmenee puhelinkeskustelussa Riika Nikkarisen kanssa.
Lobotomia oli alun perin 1930-luvulla portugalilaisen Egas Monizin kehittämä hoitomuoto. Tavallisesti on totuttu ajattelemaan että lobotomian kaltaisten psykokirurgisten hoitojen kulta-aika oli 1930-1950 välimaastossa. Salmisen mukaan viimeinen lobotomia tehtiin suomessa vuonna 1969.
1950-luvun alussa esiteltiin Pariisissa uusi psyykelääke jossa vaikuttavana aineena oli rauhoittava klooripromatsiini. Suomessa lääkkeitten myyntilupia hallitsevan Fimean mukaan klooripromatsiinia sisältävä Largactil sai suomessa myyntiluvan 1964. Aine sai monet lääkärit meilläkin haltioihinsa. Nyt voitiin mielisairaalat lakkauttaa, kaikki ongelmat kun näyttivät hoituvan lääkkeiden avulla. Nykyään Largactilin myyntilupa on lakkautettu.
Vuonna 2003 New Yorkin Time Out -lehti puhui viihdeteollisuuden 'superjuutalaisista' joiden tavoitteena on tehdä juutalaisuudesta asteen verran viileämpää. Ja kuinka ollakaan, kolme vuotta myöhemmin kuumimmaksi komedianimeksi julistettiin eräs suorasukainen juutalaismies, Sacha Baron Cohen.
Juutalaisuuden ja koomikkouden virrestä moni veisaa. Kaikki tietävät että kaikki juutalaiset ovat koomikoita, äh eikun...Miten se olikaan?
Vitsillä ratsastavat nekin koomikot jotka eivät ole juutalaisia: Vähän aikaa sitten mennessäni Lontoossa paikalliseen baariin saapunut musta mies aloitti stand-up rutiininsa juutalaismiehen jälkeen. Lavalle tullessaan mies totesi "Kuten varmaan huomaatte kaikki koomikot eivät sittenkään ole juutalaisia..."
Myöhemmin minulle valkeni ettei puhe juutalaisista ja huumorista ole pelkkä vitsi eikä salaliittoteorian moderni versio; koomikko Phil Burgess esittää yleisölleen Lontoon baariskenessä Tohtori Brown -numeroa. Tohtori Brown on ujo norjalainen kirurgi joka saapuu lavalle lasten muovinen lelugolf-setti olalla. Hän tähyää yleisön yli kattoon. Hän ottaa keltaisen muovimailan kotelosta ja lyö ilmaa. Minuutti kuluu ja Tohtori Brown tähyää edelleen huoneen takaosaan. Käy ilmi että tänään on Tohtori Brownin vapaapäivä. "So-sori. Ajattelin vain pelata hiukan imaginaarista golfia" hän sanoo ja esittelee änkyttäen itsensä.
Keikan jälkeen juttelemme. Sanon Burgessille pitäväni hänen absurdeista jutuistaan. Niissä ei ole järkeä mutta ne ovat hauskoja. Minua kiinnostaa myös kuinka Burgess on jalostanut tämän häviäjä-tyypin eeppisiin mittoihin. Sanon että hänen pitäisi tulla Helsinkiin Eerikinkadun Coronaan keikalle. "Mikä ettei" Phil sanoo. Vieressä seisova manageri käsikirjoittaja Benet ei näytä kuitenkaan innostuneelta vaikka juotan hänelle salmiakkikossua suoraan pullosta.
Philillä on nostetta ja hommia BBC:lläkin, mainitsen tekeväni juttua suomalaiseen lehteen juutalaisesta huumorista, sattuisiko hän tietämään jotain juutalaisia koomikoista.
"No.. minä olen juutalainen" Phil sanoo, tuijottaen minua surumielisillä silmillään.
Philin Tohtori Brown on luuseri. Hänen kykynsä huvittaa ratsastaa sillä jännityksellä minkä epävarma ihminen luo ympärilleen; saako hän sanottua tuon lauseen loppuun? Niinpä kun hän aloittaa "Tahtoisin kertoa teille vitsin" vitsi on jo kerrottu.
Yiddishinkielellä luuseri on nebbish. Nebbish-huumori kattaa Woody Allenin Charlie Chaplinin ja muut pienet pihalla olevat säälittävät miehet. Tohtori Brown on ilmielävä nebbish. Yarmulkeen sonnustautunt, juutalaisen huumoriin erikoistunut Rabbi Simcha Weinstein kuitenkin on sitä mieltä että nebbishuumori on nyt historiaa. Juutalaisen naurun kartalla ja ylpeän juutalaisidentiteetin sydämessä on arrogantimmat tuulet. Siitä huolimatta juutalaisemansipaation hengessä jewfro-tukkaan sonnustaututeen Adam Lambergin elokuva Beautiful Loser (2008) jatkaa häviäjien glorifioinnin linjalla; Lamberg näyttelee elokuvassa poikaa joka 11-vuotiaaksi asti luuli että hänen nimensä on Turpa Kiinni.
Simcha Weinsteinin mukaan nykyjuutalaisten in your punim-asenteesta (punim on jiddisiä ja merkitsee naamaa) on tullut yhdysvalloissa yleinen kulttuurinen koodi. Kuten afro mustille jewfo-asenne juutalaisille kristallisoituu vaikkapa Seth Rogenin (Paksuna, 40v. ja Neitsyt) ja Jonah Hillin (Superbad) hahmoissa.
Natustellen bagelia Lontoolaisessa juutalaiskaupunginosassa Jewish Chronicle edessäni aukilevittettynä kysäisen Weinsteiniltä voisiko hän laatia 5 minuutin pikahistorian johon hän kokoaa juutalaiskomedian rohkeimmat merkkipaalut. Se ei näytä tuottavan vieressä istuvalle yarmulkeen sonnustautuneelle partamiehelle vaikeuksia; nykyisin New Yorkissa asuvana Weinstein on juuri julkaissut juutaisuuden ja huumorin suhdetta tutkivan niteen: Shtick Shift: Jewish Humor in the 21st Century.
Uuden ukkoilevan juutalaistyypin esiintulo tapahtui Hebrew Hammerissa (2003) joka siirsi Shaft-elokuvan blaxploitaatio-genren, funkin ja parituksen juutalaiseen ympäristöön. Ja Cadillacilla ajavalla supersankarilla on taustapeilissä karvanoppien tilalla hanukka-nopat. Sankari pelastaa juutalaiset pikkupojat häntä kiusaavilta kristityiltä ja sanoo elvismäiseen äänensävyyn: pysykää pojat juutalaisina.
Mehukkaimpina uuden j-huumorin jewcy -caseina (angloamerikkalainen t-paitaväännös juicy-sanasta komistaa monien 'mehukkaasta identiteetistään ylpeiden juutalaisten rintamuksia Simchan kotikulmilla Brooklynissä) Simcha pitää
a) South Parkin Mel Gibson episodia nro 114, koska siinä republikaaninen tunne juutalaisista Jeesuksen kärsimysten alkusyynä tarttuu juutalaiseen Kyleen tämän nähtyä Gibsonin elokun Kristuksen kärsimyskertomus. Kyle polvistuu Mel Gibson Braveheart-julisteen ääreen ja hänen elämänsä muuttuu kärsimykseksi.
b)Hakaristihuumori. Vielä jokin aika sitten holokausti sanan suomalaista kieliasua tavailevat eivät nähneet syytä nauruun. Intohimoisen sarjakuvataiteen ystävänä Simcha ei voi sivuuttaa John J. Powersin näytelmää Disney & Deutchland (2007) joka perustuu Fuhrerin ja Walt-sedän titaanien kohtaamiseen vuonna 1935. Walt-sedän ystävät kiistävät että bambin luoja olisi ollut ilkeä nahkahousu ja että hän olisi ottanut osaa German Bund -puolueen kokouksiin 1930-luvulla. Toiset ovat kuitenkin sitä mieltä (kuten Powersin näytelmä antaa ymmärtää) että Disneyland -konsepti oli kuin olikin Adolfin älynväläys!
Kolmantena huumorikaanoniinsa Simcha lisää
c) Larry Davidin. Hänen Jäitä Hattuun-sarjassaan on episodi jossa David kertoo mm. mustalle ystävälleen Leonille kuinka lääkärin vastaanotolla skinhead sanoi hänelle "Mitä vittua sinä juutalaispoika oikein tuijotat, vitun hintti!"
Lopuksi David toteaa ettei reagoinut mitenkään koska pelkäsi. Sitä seuraa Leonin tulikivenkatkuinen dialogi jossa Leon läksyttää Larrya:
"Aina kun joku haukkuu sinua sinun täytyy mennä sen tyypin perseeseen"
Musta mies sanoo.
"Mitä tarkoitat?" Larry kysyy.
"Sinun täytyy levittää niiden perse täysin auki, astua sisään ottaa spraymaalia mukaan ja kirjoittaa Larry was here ymmärrätkö" , Mies tolkuttaa jonka jälkeen Larry nyökkää ymmärtäneensä.
Sarah Silvermanin stand-up esityksen varaan rakennettua kokopitkää elokuvaa Jesus is Magic pidetään uuden muodikkaan poliittisen antikorrektin komedian kulmakivenä.
Silverman laulaa virnistellen juutalaisista jotka ajavat saksalaisvalmisteisilla autoilla, kertoo että hän tahtoisi näytellä pornoelokuvissa, ei siksi että "pitäisi persereikänsä vahaamisesta", kuten hän itse ilmoittaa vaan koska juutalaiset ovat selvästi aliedustettuja pornossa.
Silvermanin viittaus juutalaisten aliedustukseen pornossa on tietenkin hienonhieno viittaus siihen tosiseikkaan jonka me jo tiesimme; he ovat yliedustettuja Hollywoodissa ja nimenomaan komediagenressä.
Lempijuoma: lonkero. Kengännumero : 42. Sukupuoli: mies.
Suomalainen kauhuelokuvan katsoja.
Sellainen kuin Night Visions-festivaalijohtaja Mikko Aromaa, 38.
Silloin kun Mikko alkoi digata kauhua oli 1980-luku. Vhs-kasetit tulivat vuokraamoihin. Manaaja, Ennustus ja Kauhun riivaamien leikattu versio.
”Saatiin huijattua jonkun äiti vuokraamaan K-18 kauhuelokuvia, siitä se lähti. Siinä oli kielletyn hedelmän makua”
Kauhussa on voimakkaita säväreitä. Tunne-elämyksiä jota muissa genreissä ei ole. (Kun Mikko diggaili kauhua tehtiin myös yksi harvoista suomalaisista kauhuelokuvista, Merkitty. Tätä elokuvaa ei ole nähty julkisesti missään vuoden 1984 jälkeen. Se näytetään Night Visionsissa tänään kello 22:15 elokuvateatteri Maximissa. Ehkä Merkitty on tähän saakka ollut kerta kaikkiaan liian kauhea katsottavaksi…)
kuva: suomen filmikamari
Mutta onko kauhu vain poikien ja miesten juttu?
Tyyliin, jumalauta katsokaa kun katson nyt mörköä.
Aromaan mukaan, kun Night Visions-festivaali alkoi viisitoista vuotta sitten tyttöjä ei juuri näköpiirissä ollut. Edelleenkin festivaalin elokuvat valitaan 10-henkisen raadin toimesta jossa on suurimmaksi osaksi miehiä.
Aromaan mukaan sukupuolijakauma on 8-2.
Katsomossa tilanne on muuttunut.
Tyttöjä on näköpiirissä.
Sellaisia kuin espoolainen kauhufani Maria Lehtonen, 27. Marian lempielokuva on George A. Romeron zombietrilogia; Night of the Living Dead, Dawn of the Dead ja Day of the Dead.
Tapasin Marian Helsingissä menossa Night Visionsiin ja pyysin hanta kertomaan suhteestaan kauhuun.
“Niitä voi katsoa missä vain, milloin vain, aina vain uudestaan. Zombiet ovat suosikkihirviöitäni, niissä on karismaa. Kunhan eivät vain ala juoksemaan. Eivät kuolleet voi juosta, jalathan siinä touhussa katkeaa.” Maria selventää. Hänen mukaansa Ranska on 2000 luvun kauhun kannalta kiinnostava, etenkin niiden elokuvien osalta joissa on paljon naiskauheutta. Hän mainitsee. elokuvat Haute Tension, À L'intérieur ja Martyrs.
(En ole nähnyt, mutta nyt aion katsoa, toim. huom.)
”Veri lentää välillä kuin teurastamossa, väkivaltaa unohtamatta. Muistan olleeni melko sanaton nämä elokuvat nähtyäni, ja miettineeni, jokohan se raja tuli vastaan, tarvitseeko sitä oikeasti nähdä kaikkea. Mutta oikeastaan innostuin kauhusta vain enemmän, ja nämä elokuvat piti saada pikimmiten omaan hyllyyn. Vihdoinkin jotain uutta ja erilaista” Maria selventää. Tyttöjä tuntuu kiinnostavan kauhu, juuri siksi että tyttöjä ei tavallisesti kiinnosta kauhu. Avuton nainen - urhea mies on niin onneton ja kulunut yhdistelmä, että Mariaa melkein itkettää.
” Ehkä tämän takia saankin jotain suurempaa tyydytystä siitä, kun nainen pamauttaa haulikolla mieheltä aivot pellolle tai käy vähän saksilla sohimassa miehen haarovälissä” hän innostuu.
Muita Marian ylistämiä kauhuelokuvia ovat: Don Siegelin Invasion of the Body Snatchers, Tobe Hooperin Poltergeist, Bernard Rosen Candyman, Larry Cohenin The Stuff, Nightmare on Elm Streetit, Halloweenit ja Gremlinsit.
Ja Tappajahai.
”Nämä ainakin ovat jääneet mieleen lapsuudesta, ja ne on tullut nähtyä myöhemmin uudelleen, jotkut useampaan kertaan. Ehkä näissä elokuvissa viehätti osittain se, etten olisi saanut katsoa niitä, osittain taas se jännittävä tunne, joka niitä katsoessa tuli. Sama jännittävä tunne on säilynyt vatsanpohjassa tähän päivään saakka kauhuelokuvia katsoessa. Lisäksi olen äärimmäisen utelias; haluan nähdä kaiken, ja kauhuelokuvissa voi nähdä kaikenlaista jännää, mitä ei tavallisessa elämässä näe, joten ehkä se houkutti, ja koukutti, katsomaan aina vain lisää” Maria kertoo.
Elokuvien ja tv-ohjelmien uudesta ikärajalaista on ollut epäselvyyttä, joten eilen päätin hyökätä suoraan leijonan luolaan. Olihan liikkeellä huhu, että Sörnäisissä on pian työttömiä tarkastajaleijonia, kun tämä valtion virasto vuoden vaihteessa lopetetaan. Tässä jututan äiti-leijonaa, eli elokuvatarkastamon johtajaa, Maarit Pietistä.
kuva: kimmo laakso
Pietinen on ollut työssä elokuvatarkastajana vuodesta 1990 alkaen. Hän vakuuttaa, ettei jää uudistuksen myötä työttömäksi. Päinvastoin. Uudessa tilanteessa ns. jälkivalvonta lisääntyy. Kun elokuvia ei enää tarkasteta virkamiesten toimesta, virkamiehet tarkastavat yksityisellä sektorilla tästä lähtien toimivia itse kouluttamiaan tarkastajia.
”Valvonta lisääntyy” hän kiteyttää. Ja toisin kuin täällä olevista tyhjistä käytävistä voisi päätellä virasto itse asiassa paisuu kuin paise, sillä ensi vuonna ikärajat tulevat myös tv-ohjelmiin.
Seisomme huoneessa jossa tähän mennessä kaikki Suomen elokuvateattereissa nähdyt elokuvat on esikatseltu, lukuun ottamatta festivaalielokuvia, joilla on vapautus ennakkotarkastuksesta. Pian koko homma on historiaa.
Uransa aikana Pietinen on paitsi ehtinyt tarkastaa valtavan läjän leffoja. Keskimäärin 3 pitkää elokuvaa päivässä. Sitten on luokiteltava dvd-julkaisuja, tilausohjelmia, trailereita. Ja tietenkin pornoa.
Eräs suuri mullistus mediakentässä on, etteivät virkamiehet vuoden alusta enää valvo pornon levitystä. Tarkastamossa on vuodesta 2003 työskennellyt seksologi Leena Karjalainen, jonka erikoisasiantuntemus on vaatinut paljon kovan pornon katselua.
Jee, kivaa?
Karjalaisen mukaan tuhansien pornoelokuvien katselun poisjäänti on helpotus. Kaikki porno on tähän mennessä on pitänyt ilmoittaa elokuvatarkastamoon. Osa on tullut poliisin takavarikkojen kautta. Parhaimpina vuosina ilmoituksia on tullut 25 000. Näistä vuosittain yleensä n. 500 päätyy katsottavaksi koska on aihetta epäillä julkaisun laittomuutta. Tämä on huomattava määrä, varovaisesti arvioiden neljännes elokuvatarkastamossa katsotusta materiaalista.
”Tähän asti me on katsottu pornoa tuntitolkulla ja oltu poliisin kanssa yhteistyössä ja annettu lausuntoja” Karjalainen sanoo.
Se onko pornoelokuva tulevaisuudessa laillinen, todetaan jälkivalvonnan kautta. Eli porno ei edelleenkään saa sisältää lapsia, eläimiä eikä väkivaltaa. Tähänkään mennessä elokuvatarkastamossa ei ole voitu kieltää kielletyn pornon levittämistä. On voitu antaa vain levittäjälle suositus.
Jos levittäjä aikoo kiellosta huolimatta levittää voihkivia koiria sisältävää materiaalia, oikeudessa tavataan.
Lähtökohta on se että laki on levittäjän tiedossa ja sitä noudatetaan. Kaikkien kioskien dvd-koteloita on mahdotonta valvoa.
( Pietinen sanoo että tarkastamossa katsotaan n. 1500 nimikettä vuodessa, joista jotkut ovat 9 tunnin tv-sarjoja) Hän on myös todistanut tämän valtion viraston muutoksia jotka ovat aina heijastelleet kulloistakin poliittista ilmapiiriä.
Pietinen muistaa 1990-luvun jolloin puhuttiin vielä ”aikuissensuurista”. Se tarkoitti että elokuvilla oli vielä ”yhteiskunnallista sisältöä”. Elokuvan levittäminen voitiin kieltää siis sellaisillakin perusteilla jotka eivät suoraan liittyneet paljaisiin ruumiinosiin tai putoaviin päihin. Miettinen, joka oli valtiotieteen maisteri, pääsi elokuvatarkastamoon juuri tämän elokuvien ja yhteiskunnan sidoksen avulla. Nykyisen elokuvatarkastamon virallinen linja on, että voidakseen luokitella elokuvia tarkastajan on oltava asiantuntija joka lapsen kehitykseen liittyen, tai perehtynyt elokuvaan korkeakoulutasolla. Luokanopettaja, psykologi tms.
Lasten suojelu on aikuisten suojelua tärkeämpää. Mutta parin kuukauden sisällä tämä kaikki tulee muuttumaan. Elokuvien katselu täällä Sörnäisissä virkamiesten toimesta tulee päättymään, eikä asiantuntijuus ole luokittelijaksi pääsyn kriteeri. Sen myötä kenestä tahansa 18 vuotta täyttäneestä henkilöstä, jota ei ole tuomittu rikoksesta voi tulla elokuvatarkastaja. Sinusta. Minusta. Elokuvien luokittelusta huolehtivat siis tästä lähtien levittäjät itse.
Tarkoittaako tämä että nyt me näemme enemmän paljaita raajoja, pyllistäviä hiirilapsia ja voihkivia koiria?
Ei tarkoita.
Mutta se tarkoittaa että ikärajat muuttuvat. Ne harventuvat. Vanhassa systeemissä on kuusi ikärajaa kun taassa uudessa vain neljä, 7, 12, 16 ja 18. Esimerkiksi paljon epäselvyyttä aiheuttanut luokitus K-3 tulee katoamaan. Jotkut, kuten Suomen Kuvalehden Kalle Kinnunen ovat hiukan närkästyneenä kysyneet, mihin uuden ikähaitarin harva hammasväli oikein perustuu. http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/elokuvatarkastamo-jaa-historiaan-uudet-ikarajat-tietavat-ongelmia
Pietisen mukaan se perustuu ikäjouston laajenemiseen. Uudessa systeemissä se on kolme vuotta, vanhassa se oli vain kaksi. Se tarkoittaa että 15-vuotias voi mennä katsomaan K-18 elokuvan jos hänellä on mukanaan täysi-ikäinen. Toisaalta, se perustuu myös siihen että ensi vuoden alusta elokuvia eivät enää luokittele virkamies-leijonat täällä luolassaan, vaan uuden viraston Meku:n (Mediakasvatus-ja kuvaohjelmakeskus) kouluttamat luokittelijat. Nämä eivät tee töitä virastolle vaan levittäjille, sellaisille kuin Disney.
Koska luokittelu ulottuu uudessa systeemissä myös telkkaan ja luokiteltavien tekstien kokonaismäärä kasvaa räjähdysmäisesti on luokitussysteemin oltava yksinkertainen. Jotta luokittelijat eivät joutuisi sormi suuhun, on neljäportainen luokitus ilmeisesti perusteltavissa hommien jouhevalla hoitumisella.
”Jos saadaan 95% ohjelmista luokiteltua oikein, hyvä homma” Pietinen summaa tavoitteen.
Mitä enemmän portaita ikärajasysteemi sisältää, sitä hankalampaa ikärajan asettaminen on. Kun luokittelu siirtyy virastosta yrityksiin tällä asteikolla luokittelu on helpompaa, Pietinen selventää. Kyseessä on virkamiesten luoma 37 kohtaa sisältävä järjestelmä, jossa luokittelija jäsentää materiaalin neljän kategorian avulla. Elokuva voi sisältää joko väkivaltaa, viitauksia seksiin, aiheuttaa ahdistusta tai sisältää alkoholin tai huumeiden käyttöä.
Ikärajojen lisäksi ensi vuoden alusta elokuvajulisteisiin ilmestyvät näitä neljää luokkaa vastaavat symbolit. Jos elokuva on pelottava, se merkataan hämähäkillä. Jos elokuvassa käytetään huumeita, se merkataan ruiskulla.
Pietinen tähdentää että elokuvatarkastamon seuraajan, Mekun tehtävä on valvoa ikärajojen antamista. Ikärajojen antoperuste on siis edelleen lakiin eikä fiilikseen perustuva.
Pietinen on sitä mieltä ettei luokittelun siirtyminen elokuva-alalle itselleen tarkoita rivompia tai väkivaltaisempia sisältöjä. Levittäjän näkökulmasta ei ole kannattavaa näyttää teattereissa pornoelokuvaa ja luokitella se kokoperheen filmiksi. Jos Disney saa vihaisen puhelinsoiton, koska meidän pikku Iines on nähnyt valkokankaalla pillun, on koko bisnes vaakalaudalla. On siis todennäköisempää että tässä uudessa tilanteessa levittäjät välttävät riskien ottamista. Onhan taloudellisesti kannattavaa että mahdollisimman moni saa katsoa elokuvan.
Viime viikolla Pietinen ja kollegat antoivat ensi-iltaan tulevalle Footloose-elokuvalle ikärajan K-13. Levittäjä valitti asiasta elokuvalautakuntaan. Kädenväännön jälkeen Footloosen ikäraja on nyt K-11. Pietisen mukaan elokuvatarkastamon luokitusperuste Footloosen kohdalla oli raju tappelukohtaus.
Keskullessamme Pietisen kanssa innostumme vertailemaan eri maiden luokittelusysteemejä.
Vuoden vaihteesta voimaan astuva systeemi on inspiroitunut Hollannissa vuodesta 2003 asti käytössä olleesta. Erikoista meikäläisessä systeemissä on se että rivoa kieltä ei pidetä ikärajaperusteena. Seksuaalinen sisältö sen sijaan on. Kun nuorison alakulttuuria kuvaava elokuva Neds tarkastettiin Briteissä, sille annettiin luokitus K-18. Perusteena oli rivo kielenkäyttö.
Suomessa Neds sai ikärajakseen K-15.
