Elokuvat

Läpi elokuvakirjoittelun historian vaikuttaa näkyvimmin seuraava juonenkäänne (sisältää spoilerin).

Se on siirtymä elokuva-arvostelusta kritiikkiin. Tämä lause itsessään ei ole ihan harmiton. Se pitää sisällään kritiikin siemenen. Sen mukaan lehtien elokuva-arvostelut eivät ole koko totuus katsomiskokemuksesta. Elokuva-arvostelulla on samat viihdyttämisen ja vakuuttamisen keinonsa kuin vaikkapa poliisisarjalla.

Eräs tyylilaji jonka voi helposti paikantaa on kovaotteinen, kovaksikeitetty elokuvakritiikki, jossa on "munaa".

Kovamunainen leffa-arvostelu ei ole turhan kultivoitunut. Se on usein miehekäs ja rohkea. Kovamunainen leffa-arvostelu ei epäile ilmaista lukijoille; kyseessä oleva elokuva on paskaa. Se ottaa rohkeasti elokuvaa rinnuksista, ravistelee sitä ja viskaa lattialle jos se ei suostu puhumaan kovamunaisen elokuvakritiikin kieltä.

(Kovamunainen brittikriitikko Mr. Kermode alla kuvassa moottorisahasta vasemmalla.)

Se ei myöskään epäile hehkuttaa jos elokuva sattuu olemaan hyvä. Mutta olennaista on, että elokuvalla on oltava jokin näistä ominaisuuksista: hyvyys tai huonous. Muuten kovistelu karahtaa kiville. Jos elokuva ei tottele hyvä-paska jaottelua, se on epäonnistunut. Kyse ei ole siitä että kovamunainen elokuva-arvio olisi epäonnistunut.

Mitäs järkeä siinä nyt olisi.

Tämän lisäksi on olemassa tilanne jossa elokuva on osittain hyvä osittain huono. Tai vastaavasti osittain huono ja osittain hyvä.

Tämä ei ole niin monimutkaista miltä se kuullostaa. Otetaan esimerkki.

Suomen kuvalehden elokuvakriitikko Kalle Kinnunen toteaa Ridley Scottin elokuvasta Prometheus: http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/miksi-battleship-on-onnistuneempi-elokuva-kuin-prometheus

"Toki Prometheuksessa oli enemmän viileitä avaruusteknologian kuvia ja karismaattisen Rapacen ohella Michael Fassbender teki näissä puitteissa oikein hyvän ja mieleenpainuvan roolityön. Mutta mitä väliä sellaisella on, kun elokuva ympärillä on sieluton."

Kovamunainen leffa-arvostelu toimii eräänlaisena leffakävijän kuluttaja-asiamiehenä. Sen tehtävä on päättää kannattaako elokuvissakävijän sijoittaa rahansa elokuvaan. Elokuvateollisuus on tässä näkökannassa palveluntarjoaja, jonka tehtävä on tarjota meille viihdettä.

Kovamunaisella leffa-arvostelulla on pitkät perinteet. Jo vuonna 1990 yhden rivin elokuva-arvosteluistaan tunnettu Leslie Halliwell totesi että mukanokkela elokuvien kritiikki, joka teki kohteestaan taidetta huononsi elokuvia. Itseasiassa kovamunaisen, aseella elokuvia osoittelevan kritiikin juuret juontavat varmaankin paljon pidemmälle.

Palataan vielä Kinnusen arvioon. Mikä tekee siitä kovamunaisen? Lytätessään Prometheuksen Kinnunen ei kertaakaan mainitse vaginaa. Juuri tästä syystä, väitän, Kinnusen kanuuna ampuu Prometheuksen ohi kuin sokea päästäinen. Scottin elokuvassa vagina on sen määrittävä piirre.

Elokuvan lihaksikkaat hirviövaginat hyökkäävät miesten kimppuun. Lopussa miehet räjähtävät ja Noomi Rapace final girlinä jää jäljelle.

Hyvästä elokuva-arviosta sanotaan että se yhdistää pään ja sydämen. Kovamunainen elokuva-arvio on kuin irtonainen puhuva pää, sellainen jonka kanssa Rapace seurustelee elokuvan lopussa. Turha kai sanoa että pää kuuluu Fassbenderin esittämälle robotille jonka lempihuvitusta ovat elokuvat joista hän opettelee laineja ulkoa. Mielestäni Prometheuksen loppukohtaus on nerokas ja suorastaan pursuaa sielua. On ällöttävää huomata olevansa snobi, ja todeta että monet elokuvakriitikot eivät tajua katsomiaan elokuvia sydämellään. Kovamunaisuus ei kuitenkaan ole mikään geneettinen mutaatio. Luulisin että arvioihin tulisi enemmän tiedostavaa syvyyttä ja vaginaa, jos pressinäytöksissä kovamunaisille kriitikoille tarjoiltaisiin ilmaiseksi vaikkapa tötsyt kannabista.

Ei oikeastaan ole väliä kuoliko kukaan oikeasti. Tulos on joka tapauksessa sama: murha tekee tavisten elämästä jännittävää. Ranskassa ilmestyvä elokuvalehti Sofilm kirjoittaa hieman ivaillen uudessa numerossaan: Diktaattori oli kuukauden floppi. Todellinen eurooppalainen diktaattori on sen sijaan Behring, jonka elokuva The Trial on jättimenestys.

Alibi-tyyppinen true crime on kannattavampi genre kuin kuvitellut rikokset ihmisyyttä vastaan.

Haluankin nyt palata true crime-murhaturismin juurille, Lontooseen. Kyse on massamurhaajaa esittelevästä näyttelystä..

Silvottujen naisten kokovartalokuvat on asetettu yli 165 cm korkeuteen jotta perheen pienimmät säästyisivät painajaisilta.

Suttuinen valokuva paljastaa kuinka murhaajan neljännen uhrin, Catherin Eddowsin poistetut sisälmykset on asetettu siistiin nippuun hänen oikean olkapäänsä viereen. Oletetun murhaajan,  Jack The Ripperin henkilöllisyys on yhtä varmaa kuin Jeesuksen. Tähän mennessä Whitechapelin murhien yhdestätoista uhrista vain viisi on identifioituu Ripperin nimiin, paljolti murhien tekotavan mukaan. Itse nimi 'Jack the Ripper' on peräisin poliisin vastaanottamasta anonyymistä kirjeestä. Siinä tuntematon kirjoittaja ilmoitti 'ettei pidä huorista' ja että jatkaisi näiden silpomista (ripping) 'niin kauan henki pihisee'.

Tässä on yksi tuhansista poliisin ja sanomalehtien vastaanottamista kirjeistä murhien teon aikaan. Se mikä kirjeesta tekee kiehtovan, on todennäköisyys että allekirjoittanut ei todellakaan ole Jack the Ripper. Kyseessä on sama tappajan ihannointi jota julkkismurhaajilla on kyky herätellä tänäkin päivänä. Kirje on osoitus samaistumisesta jonka murhaaja aikaansai lehtiä lukevassa yleisössä.

kuva:museum in Docklands

Yhtäkkiä tuntui jopa nololta huomata että massat kilpailivat siitä kuka saa olla murhaaja.

Aivan kuin ala-asteen näytelmässä jossa pirun rooli lankeaa pahikselle.

Punaisella kynällä kirjoitettu teksti on lähtöisin sellaisen henkilön kädestä jolle murhaaja on sananmukaisesti antanut elämän.

Hänen nimissään on kirjoitettu lukematon määrä kirjoja, kuvattu elokuvia, joista ensimmäisiä on Alfred Hitchcockin Vuokralainen (1927). Kukin aikakausi on esittänyt oman kuvansa murhaajasta. 1960-luvun radikalismi kulminoitui 1972 valmistuneessa filmissäThe Ruling Class (Hallitseva Luokka), jossa  vähäpukeisia työläistyttöjä silpova murhaaja on skitsofreeninen aristokraatti joka luulee elokuvan alussa olevansa Jeesus Kristus. Viimeaikaisempia filmatisointeja on Johnny Deppin tähdittämä From Hell (2001) jossa vihjataan murhien takana olevaan kuninkaalliseen salaliittoon.

Eräs museovieras, parikymppinen Samira  opiskelee lakitiedettä. Hänen mukaansa tämänkaltaiset sarjamurhat eivät jäisi nykään selvittämättä dna-testien ansiosta.
Hän kertoo aina olleensa kiinnostunut rikoksista, mutta hänen pääasiallinen inspiraationsa on CSI tv-sarja. Yliopiston kriminologian kurssilla hän valitis Viiltäjä-Jackin aiheekseen, koska murhat ovat edelleen selvittämättä. Kurssin kuluessa Samiralle valkeni kuinka tärkeä Jackin panos on modernin sarjamurhaajan profiilin luomisessa.

Valkoisen t-paidan ja Levis 501:sen kombinaatio on kuin Gideon-Raamattu hotellihuoneessa. Voimme vetää sen esiin pop-kulttuurin vetolaatikosta jos tulee koti-ikävä. Jos Jeesus tulisi takaisin ,hänellä olisi varmaankin jalassaan farkut ja hän lukisi otteita Kerouacin kirjasta. Evankelistatkin ovat tajunneet tämän. Siksi Jeesus on tullut, pian jo neljäkymmentä vuotta nimenomaan lyhtypylväisiin kiinnitetyissä postereissa, joiden tarkoitus on näkyä ohjaamoon. Kun lumoudumme Kerouacista me oikeastaan lumoudumme tiestä, farkuista ja siitä mahdollisuudesta että voimme joskus tulla kirjailijoiksi. Niin, On The Road on kaikkien Road-elokuvien faija joka synnytti kokonaisen elokuvagenren josta sittemmin on tullut klisee. Jatsi täytyi vain korvata rock'n rollilla. Omituista on, että On The Road syntyy itse elokuvaksi vasta kun jälkeläiset ovat jo aikuisia.

On The Roadin "kapina" oli hippityylisten elokuvallisten irtiottojen, kuten Easy Rider mallina. Ja jossain vaiheessa Syntyneet tappajiksi sekä muut päivittivät lajityypin 1990-luvulla.

Asfaltti on lupaus vapaudesta. Kun olin 18-vuotias, näyttelin kaverini road-moviessa. Kuvauspaikka oli serpentiinitie kehäteiden ulottumattomissa. Meillä oli iso amerikanrauta, etsimme 1960-luvun huoltamon. Kohtauksissa poltettiin tupakkia.

kuva:kimmo laakso

Vaikka road-movie vapauksineen on klisee, ohjaaja Walter Salles on tehnyt kokonaista kolme road-elokuvaa. Hänelle genre on jotain hyvin henkevää ja ilmeisesti edelleen tapa vastustaa "mukautumisen kulttuuria" kuten hän muistuttaa. Road-elokuvat ovat ilmeisesti jonkinlainen vastalääke sille apatialle minkä tositelkan katsominen tuottaa. Vuonna 2007 hän kirjoitti esseen aiheesta New York Timesiin tehdessään dokumenttia Kerouacin Matkalla -kirjasta. http://www.nytimes.com/2007/11/11/magazine/11roadtrip-t.html?_r=1&pagewanted=all

Beat-hengessä Salles tulee hehkuttaneeksi road-elokuvia, koska ne "kuvaavat henkilöhahmojen sisäistä matkaa" tai jotain sinnepäin. Road-elokuva kuulemma lupaa että voimme vielä tehdä matkan ja löytää itsemme. Tämä on mahdollista koska road-movie on myös hyvin lähellä dokumenttia.

Well, minusta Monet Sallesin pointit ovat paskanjauhantaa puhtaimmillaan.

Voi nimittäin ajatella että road-movie, asettaessaan auton tai prätkän pääosaan oikeastaan pärjäisi ihan hyvin ilman näyttelijöitä. Road-elokuvaa lähemmäksi konetta ei elokuvan ole mahdollista päästä. Googlen kartta-auto on road-movien looginen päätepiste. Sitäpaitsi, jos katsoo ikkunasta ulos Lahdentiellä huomaa että autoilun suoma vapaus on iso, perseenkokoinen harha. Kaikki kuskit jumittavat apaattisina. Tuskin mikään voi olla kauempanana kapinasta saatikka henkistymisestä.

Onkin osuvaa että Suomen Tieyhdistyksen lehti Tie & Liikenne juhlii Kerouacia nimenomaan yksityisautoilun evankelistana. Lehdessä muistutetaan samalla että tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä kun Suomen ensimmäinen moottoritie avattiin vuonna 1962.

"Markkinoilla merkitsevät tunnetusti tarinat melkein enemmän kuin itse tuote. Chevrolet tuo perustajiensa vuoksi Euroopassa mieleen jännitystä ja romantiikkaa. GM:n autot tulevat esille myös beat-sukupolven henkisen isän Jack Kerouacin Matkalla-kirjassa (On theRoad). Tämä Kerouacin klassikko
ilmestyi alun perin 1957, juuri Eisenhowerin kultaisina vuosina."

On The Roadin välitön seuraus oli julkisen liikenteen romahdus Yhdysvalloissa.

Siitäkin huolimatta että pidätte minua snobina, joka istuu mieluummin junassa kuin ajaa autoa, aion suositella erästä kirjaa aiheesta. Kas näin: Driving Visions: Exploring the Road Movie, kirjoittanut David Laderman.

Fonttisota - IKEA hylkäsi Futura-kirjasinlajin siirtyen nykyiseen Verdanaan - opetti, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Pilkunnussijoita, ja pilkkufrigidejä. Jälkimmäiset ovat niitä, joille sanoman perillepääsy ei koskaan riipu sen ulkonäöstä. Pilkunnussijoiden mielestä kirjaimet ovat eroottisia, kuin ihmisvartaloita. Englannin sana typeface vihjaa, että kirjaimella on naama. Miksei siis pippeli ja pimppikin? Pilkunnussijat ovat sitä mieltä että jos joku näyttää hyvältä, sen täytyy olla hyvä. Niin , ja sitten ovat tietysti ne jotka lakkaamatta masturboivat kirjasinvalikossa,vaihtavat fontin kokoa ja fonttia ja tuntevat itsensä pinnallisiksi.

Pilkku on politiikkaa.

Ja sitten on Wes Anderson.
Anderson on elokuvaohjaaja, joka läpi tuotantonsa on osoittanut olevansa intohimoinen pilkunhyväilijä. Myös hänen faninsa tietävät tämän. Siksi Andres Lokko kirjoittaa sunnuntain Svenska Dagbladetissa: "Me jotka palvomme Wes Andersonia tiedämme että hyvät asiat myös näyttävät hyvältä". Kaikki eivät ole varmoja ovatko Andersonin elokuvat hyviä vai pinnallisia. Tässä on uuden, Moonrise Kingdomin, traileri. http://www.youtube.com/watch?v=7N8wkVA4_8s

Jututin äskettäin Filmtownissa myyjää. Nainen sanoi keskeyttäneensä Darjeeling Limitedin (2007) katselun: lähiöikkunasta näkyvä parkkipaikka tarjosi enemmän stimulaatiota.

Andersonin elokuvat ovat tarkkaan hierottujen yksityiskohtien ohella täynnä herkullisia fontteja. Siinä missä Ikea hylkäsi Futuran, Anderson ei ole koskaan saanut tästä kirjasinlajista tarpeekseen. Otoksissa huomaa kirjainten olevan usein pääosassa. Näistä fonteista Anderssonin elokuvissa voi muodostaa eräänlaisen itsenäisen juonikuvion.

Fantastic Mr. Foxissa (2009) Helvetica tuottaa orgastista nautintoa. Kun Anderson debytoi leffallaan Bottle Rocket (1996) alkutekstit olivat Futura Boldilla. Niinpä edelleen Andersonin fanit pohtivat mikä päähänpisto tuon taannoisen Helvetican taustalla oli. Olihan nimittäin selvää että The Royal Tenenbaums (2001) oli oikea Futura-orgia.

Mutta, maailmassa on arviolta 100 000 fonttia. Näin toteaa Simon Garfield fontteja käsittelevässä kirjassaan Just My Type. Miksi siis tyytyä yhteen tai kahteeen, kuten Anderson? Well, Garfieldin mukaan fonteilla on politiikkansa, ja Futura on nimenomaan sosialistinen "kansanfontti". Volkswagen käyttää Futuraa markkinoinnissaan. Vuonna 2007 Gary Hustwit teki leffan nimeltä Helvetica. Turha mainita että tämä oli rakkauslaulu Andersonin leffoista tutulle riisutulle kirjasinlajille.

Tässä on joitakin aarteita kokoelmastani:

kuva: kimmo laakso

Yllä nähtävän "vessafontiksi" ristimäni kirjasinlajin kotipaikka on yleisissä käymälöissä Lontoossa. Pidin siitä niin paljon että annoin fontin kultakehyksissä joululahjaksi anopille.

Alla näkyvä "jeesusfontti" on kehyksissä työhuoneeni seinällä. Se on löytynyt Vanhan Lahdentien varresta lyhtypylväästä. Alalaidassa on pikkutteksti: "Herätysseuran kirjapaino,44200 Suolahti, 1975."

kuva:kimmo

En tiedä miksi kutsuisin tätä fonttia. Bongasin sen Sri Lankassa Buddhan temppelin vierestä. Tämä on ehkä lähellä Andersonin fonttiviboja Darjeeling Limitedissä.

kuva:mä

En ole lainkaan tyytyväinen Starbucksin saapumisesta. Olen aikaisemmin tässä lehdessä kertonut Starbucks-ilmiön lieveilmiöistä.
http://www.city.fi/artikkeli/Lontoon+greasy+spoonit/3603/

Minusta näissä kahviloissa on jotain pelottavaa, kuten ottamani kuva osoittaa. Monet ovat koettaneet ratkaista logon fontin arvoitusta, joidenkin mukaan korporaatiofontti olisi Freight Sans Black. Se kylläkin suunniteltiin vasta 2005, paljon sen jälkeen kun kahvilaketju perustettiin.

kuva:kimmo laakso

Tämän lähemmäksi kokoelmani eivät pääse Futuraa. Kyseessä on mainion kahvila Pellicin julkisivu Lontoossa.

Uusimmassa Image-lehdessä toimittaja Anu Partanen kertoo suhteestaan amerikkalaiskirjailijan, Ayn Randin kanssa.

Älkää ymmärtäkö väärin, kyse on vain siitä suhteesta joka lukijan ja kirjailijan välille syntyy painetun tekstin välityksellä. Siis siitä intohimoisesta kirjailijan ja lukijan kohtaamisesta johon ei tarvita vartaloita. Rand kuoli vuonna 1982.

Twitter-syötteessään Partanen pohtii mm. Tuomas Enbusken kanssa onko muodikasta vihata vai rakastaa Randia. Enbuske toteaa hieman sumusilmäisesti: Täällä Euroopassa ei ole muodikasta rakastaa Randia. Koskaan.

Partasen kanta on selvä.

Rakkaus.

Rand tuntuu sopivan kuin nyrkki Niinistön aikakauden silmään.

Samalla kun kaappipersut kipittävät Suomalaiseen ostamaan Wahlroosin uusinta, älyköt saavat sarjan kuivia orgasmeja lukiessaan randilaista oikeistosatanismia.Niin, Partanen ei unohda mainita että Wahlrooskin lukee Randia. Ja kirjailijatteren 1000-sivuisen romaanin Atlas Shrugged filmatisointi on jo melkein puolivälissä: http://www.hollywoodreporter.com/news/atlas-shrugged-part-2-prduction-april-286633

Miksi minä päästän Randin olympolaisine fanilaumoineen hengailemaan tänne leffablogiini? Siksikö että olen muodikas tarttuessani muodikkaaseen aiheeseen? Siksikö että Randin kirjoista on yritetty tehdä elokuvia? Clint Eastwood on yrittänyt ja monet Randia diggailevat leffatähdet, kuten...no niitä on monia. Googlatkaapa.

No tietysti siksi että samaan aikaan kun Rand vihasi massoja hän myös rakasti niitä, Paettuaan vallankumousta Venäjältä hän muutti nimen Randiksi ja alkoi tehtailla käsikirjoituksia Hollywoodiin.Mikä voisikaan olla sopivampi äänitorvi massanvihaajalle kuin massaviihde?

Koska väitetään että nykyisessä politiikan goodbyehyvinvointivaltioköyhätkyykkyyn--ilmapiirissä kirjailija Ayn Rand on ajankohtainen, aion siteerata tähän vanhaa Rand-kamaa vuodelta 1947 Kyseessä on lehtijuttu, joka ilmestyi nimellä Screen Guide For Americans. Message oli, että vaikka elokuvat ovat tavallisesti epäpoliittisia, ne voivat sisältää haitallisia vasemmistolaisia viestejä.

Millainen on kunnollinen, vasemmistolaisesta hömpästä ja wahlrosilaisesta enemmistön tyranniasta vapaa elokuva? Seuraavassa Randin Mooseksen kivitaulut vapaasti mukailtuna:

1. Elokuvassa ei loata vapaata yritteliäisyyttä. Älä anna ymmärtää, että julkisrahoitteiset projektit ovat jaloja ja yksityisomistus on ahneutta
2. Älä esitä pankkiireja, teollisuusmiehiä tai muita yrittäjiä roistoina.
3. Jos tarinasi roisto sattuu olemaan rikas, älä anna dialogin vihjata että hän on luokkansa tyypillinen edustaja. Kaikki haluavat tulla rikkaiksi, joten älä levitä tuhoisaa tekopyhää ajatusta, jonka mukaan rikkaan pitää tuntea huonoa omatuntoa rikkaudestaan.
4. Älä tahraa voitontavoittelua.
5. Alä lokaa menestystä. On vain vasemmistolaisten salajuoni väittää, että menestys on muka revitty toisten selkänahasta.
6. Älä ihannoi epäonnistumista.Älä esitä köyhiä sympaattisina hahmoina.
7.Älä ihannoi alhaisuutta. Jos vihjaat että rikoksen tekijä ei "voinut sille mitään", tuhoat moraalin perustan. Vasemmistolaisuus elää epätoivosta, ja jos valkokankaalla on liikaa epätoivoa katsojat menettävät kunnianhimonsa.
8. Älä jumaloi taviksia. Jos ihmisessä ei ole mitään erityistä, onko se muka syy jumalointiin? Amerikassa ei ole taviksia. Kaikki ovat UNIIKKEJA.
9. Älä ihannoi yhdessä tekemistä tavalla, joka vihjaa että yksityinen toiminta on pahasta.
10. Älä tahraa riippumatonta yksilöä väittämällä, että riippumattomuus on samaa kuin diktaattorius. Älä vihjaa, että muille tehty on hyvää ja itselle tehty pahaa. Tämä tuhoaa ihmisen ilon ja onnen.
11. Älä salli vaivihkaisia viittauksia päivänpolitiikkaan ennen vaaleja.

Miksi kotimaiset elokuvat ovat aina niin säälittävän miehekkäitä? Oltiin sitten Härmässä tai avaruudessa, aina sama juttu: haukotuttavaa uhoilua. Uudessa War of The Deadissä http://www.youtube.com/watch?v=SgDFst4Dndk miehet imevät toisiaan rintamalla, kilpailevat siitä kuka on sankari, solvaavat toisiaan englanniksi ja kostavat tappamalla saatuaan suloisen infektion karvaisessa sylissä.

Koska imeminen on niin kivaa, täytyy vähän tappaa.

War of the Dead muistuttaa zombiklassikko Night of the Living Deadiä monessa mielessä.

No, ainakin nimensä puolesta.

Jos silmiään siristää, ei ole mitään eroa Jehovan todistajan ja kristityn välillä. Niin, War of the Deadissäkin zombiudessa on kyse infektiosta. Idea, jonka Romero imi vampirismista. Jos zombi maistaa sinua, sinäkin kohta maistat jotakuta toista. Toiseksi: zombiudessa on kyse invaasiosta. Voi olla että olet töllissä keskellä metsää mutta, sieltä ne pikkuhiljaa hiipivät.

Niin, tässä se ero on. War of the Deadissa zombit juoksevat. Antti Reini, juokseva zombi?

War of the Deadissa zombit ovat eräänlaisia kaulasuonet pulleina kiitäviä superroistoja.

Minusta elokuva tekee virheen muuttaessaan zombit joksikin turhan tehokkaaksi. Minusta tämä tehokkuus haisee sille tehokkuuden ja nopean valmistumisen kakkapuheelle mistä me olemme saaneet jo tarpeeksemme.

Tavallaan War of the Deadiä voi lukea eräänlaisena vituiksi menneen ajan hautakivenä.

Zombien tulee olla hieman sympaattisia löntystelijöitä. He ovat käyneet rajan tuolla puolen ja ja haluavat meidät mukaansa, mutta ilman kiirettä.Lainatakseni Simon Peggiä, Shaun of the Deadin käsikirjoittajaa: zombit ovat kohtalomme. Ne ovat yhtä vääjäämättömiä kuin kuolema todellisessa elämässä. Niiden kauheus ei liity siihen kuinka nopeasti ne tulevat, vaan siihen että ne tulevat.

Ei edes turvaseksi tai karppaus voi pelastaa meitä siltä mikä lopussa odottaa. Minusta War of the Deadin spagaatteja heittelevät notkeat zombit ovat suoraan sanottuja hieman vittumaisia. Niistä on pyyhitty pois kaikki vastakulttuurin potentiaali.

Sanotaan että zombi on eräänlainen poliittinen ilmapuntari. Se kävelee (!) aikakausien lävitse puhutellen uusia yleisöjä ja näiden tarpeita. Kun minut esiteltiin zombille, se ei suinkaan tapahtunut katsomalla Victor Halperinin White Zombieta (1932) jota pidetään ensimmäisenä zombielokuvana.

Kun tutustuin zombiin, en tiennyt että tällä olennolla voisi olla ihonväri.Minä kuten monet muutkin kiipesin zombi-puuhun perse edellä.

Miksi minä kirjoitan zombi? Käytän samaa muotoa kuin Robert Southey Brasiliaa käsittelevässä historiassaan vuonna 1819. Silloin hän puhui zombeista ja nzambeista ynnä muista haitilaiseen voodoo-perinteeseen liittyvistä jutuista ilman ie-muotoa. Myöhemmin zombit assosioitiin Etelävaltioiden ja orjuuden kanssa.

Kun yläluokkaiset valkoihoiset saapuvat White Zombiessa tuttavansa orjaplantaasille käy ilmi että plantaasia pyörittävät elävät mustien ruumiit, siis zombit. Haitilaisia loruja hyväksikäyttävä juoni tekee selväksi että zombiksi tullaan maistamalla pahan shamaanin tarjoamaa digitalis-kukkaa. Tässä vaiheessa ei puhuta vielä infektiosta eikä kannibalismista.

Zombiudessa on kyse tavallaan myrkytystilasta.

Tässä vaiheessa lapsillekin oli selvää ettei zombi voi olla valkoinen. Se on musta ja muodoton.

Kun sitten George Romero teki zombileffansa vuonna 1968, leffan kiehtovuus liittyi suurelta osin orjat/punaniska valkoiset/mustat-teeman nerokkaaseen kierrättämiseen. Tässä elokuvassa punaniskat metsästävät zombeja jotka tallustavat ikonimaiseen tyyliinsä, hitaasti mutta varmasti.

Elokuvan loppukohtaus, jossa musta päänäyttelijä ammutaan punaniskojen toimesta ikäänkuin olisi zombi, vaikkei ole saanut tartuntaa, alleviivaa zombileffojen suhteen aikalaispolitiikkaan.

Zombinmetsästäjät assosioituvat Night of the Living Deadissä rasismin vastustajien vastustajiin. Olihan vuosi sama jolloin Martin Luther King ammuttiin.

Kun törmäsin zombiin ensimmäisen kerran valkokankaalla oli vuosi 2007, silloin oli kyseessä Shaun of the Dead, brittiläinen elokuva joka julkaistiin 2004. Tuo vuosi aloitti elokuvallisen zombirenesanssin jossa romanttinen komedia flirttailee zombeilun kanssa. Taustalla oli varmaankin myös vuonna 1996 julkaistun Resident Evil-pelin tuomaa innoitusta.

Ja tämän syklin kaikuja on varmasti myös kotimainen War of The Dead, jonka saamme pian elokuvateattereihin.

Niin, sinäkin on ripaus romantiikkaa, muttei tippaakaan komediaa.

War of the dead on zombielokuvien zombi. Siinä on jotain kuollutta. Jos punaniska tekisi zombileffan se varmasti muistuttaisi War of the Deadiä.

Mikä farssi. Tunne on sama kuin ostettaessa marketista kuubalainen tomaatti.

Se lennätetään Vietnamiin punnittavaksi. Se juuttuu tulliin, jonka jälkeen tomaatin ostaja saa sähköpostia: kehoituksen lentää Vietnamiin syömään tomaatti.
Olisko loogisempaa ostaa tomaattimurskaa?

Tarina on tämä vanha tuttu: yritin nähdä palkintoja voittaneen norjalaisen elokuvan Helsingissä eikä se tietenkään onnistunut. Sain tyytyä lukemaan elokuvasta amerikkalaisesta julkaisusta. http://www.huffingtonpost.com/marshall-fine/movie-review-iturn-me-on_b_1381970.html Siinä kehuttiin elokuvan mullistavuutta.
Elokuva voi olla norjalainen ja helvetin hyvä. Mutta kukaan ei katso sitä Helsingissä elokuvateattereissa.

Miksi? Vaikkapa salien vähyyden vuoksi. Me tarvitsemme uuden elokuvateatterin. Nyt heti, eikä mitään Guggenheim-urpoilua. Paikka voisi muistuttaa vaikkapa Kulturhusetia Tukholman keskustassa.

kuva: kimmo laakso

Elokuvien omituinen ansaintologiikka on ollut jo kauan tiedossa.

Jos katsojia ei tule ensimmäisen kahden viikon aikana tarpeeksi elokuva on "flopannut". Tämän seurauksena pienempien elokuvien on todella vaikea kilpailla Hollywood-tuotantojen levitysmuskelia vastaan.

"Olisi hirveen toivottavaa että Helsingissä olisi joku toisentyyppinen elokuvateatteri" sanoo Sari Selander Bio Rex Distributionista. Hän tuntee puuhailijoita sekä yksityisellä että julkisella sektorilla jotka ovat kaavailleet uutta leffateatteria Helsinkiin.

Myös Helsingin Kaupungilla on ollut vireillä hanke elokuvatalosta. Tätä teatteria tulevaisuudessa pyörittäisi jokin muu kuin F-llä alkava teatteriketju. On puhuttu että sen paikka olisi uuden keskustakirjaston yhteydessä- seikka joka tekee kyseisen projektin aina vain houkuttelevammaksi.

Vastaavia sosiaalisia elokuvateattereita ovat mm. Tukholman ytimessä, Kulturhusetissa toimiva Klarabiografen. Itseasiassa näitä hyvin tarpeellisia cinesossuja näyttää olevan hyvin monessa maailman kaupungissa -muttei yhtäkään Suomessa.

Pohjoismaisia elokuvia on ilmeisesti vaikeampi myydä suomalaisille levittäjille kuin vaikkapa "pienen" budjetin jenkkiläistä artsuleffaa. Mistä tämä johtuu? Tätä tuumaillessa, nähdäkseni elokuvan minun olisi täytynyt lentää Yhdysvaltoihin...

Taustalla on salien väheneminen ja siihen liittyvät seikat. Vuonna 2002 Helsingissä esitettiin elokuvia 53 elokuvateatterisalissa.
Vuonna 2007 toiminnassa oli enää 38 salia.

Jotta elokuva kannattaisi taloudellisesti, sen täytyy saada ainakin 5-10 000 katsojaa. Hollywood-elokuvien budjeteista suurin osa menee tätä nykyä markkinointiin. Vastaaviin kampanjoihin ei tunnu riittävän yksinkertaisesti pääomaa Euroopassa.

Toiseksi elokuvasaleja on liian vähän suhteessa ensi-iltoihin. (keskimäärin kuusi viikossa) Sen johdosta elokuvat kilpailevat katsojista raivon vallassa - vain kovaäänisellä 9-DD-tyyppisellä kikkailulla on toivoa saada tarpeeksi katsojia.

Sen lisäksi kiertokulku on liian nopea kuten yllä todettiin.

Mutta tätä odotellessa norjalaisia (ja myös muita pohjoismaisia) elokuvia on levitetty suomalaisiin elokuvateattereihin Pohjoismaisen elokuva- ja televisiorahaston Nordic High Five-nimisen tukikonseptin turvin.
Viime vuonna nähty Sairaan onnellinen oli Nordic High Five- tuettu.

Tulevia High Five elokuvia on ainakin syksyllä nähtävä Snabba cash 2. http://www.youtube.com/watch?v=bIgdLJZGu-M

Olin loukkaantunut lukiessani Helsingin Sanomista Iron Skyn arvion. En nyt aio viisastella sillä, kuinka elokuva-arvioilla on tapana siivota itsestään todelliset, relevantit huomiot. Tämä arvio, kuten useimmat lukemani elokuva-arviot, jätti huomaamatta jotain olennaista. Ja nyt en tarkoita sniidarimaista pikku yksityiskohtaa jonka vain minun koulutettu, kultainen pikku silmäni havaitsee. Arvostelussa todettiin: "Kuten tiedetään Iron Sky kertoo natseista jotka ovat paenneet kuuhun vuonna 1945".

Joo joo.

Minusta tämä lause ei pidä paikkaansa. Voi olla että tämä tiivistää tarinan jollain pinnallisella tasolla. Yhtä nerokasta olisi todeta että Punahilkka on tarina pikkutytöstä ja sudesta. Voi siis olla, että Iron Skyssa ollaan vuodessa 2018. Mutta Iron Sky toimii kuten sci-fi yleensä: se kommentoi nykyhetkeä. Voi olla että ollaan avaruudessa. Mutta se mihin hyvä scifi (ja tietyllä varauksella myös Iron Sky) liittyy EI OLE AVARUUDESSA. Se mikä tekee scifistä merkittävän EI OLE AVARUUDESSA.

Minusta koko elokuvan tag-line paljastetaan jo promolehdykässä. Iron Sky on "dark comedy". Sana "dark" viittaa paitsi mustaan vitsinvääntöön, steampunk-estetiikkaan myös siihen että pääosan esittäjä on musta. Ja kuten muistamme elokuvalla on aivan oma perinteensä siitä, millainen rooli mustalle lankeaa. Jos asiaa katsoo valkoisen enemmistön vinkkelistä, Iron Skyn musta röyhkeä astronautti on vanha tuttu lihaksikas Paha Neekeri, yliseksuaalinen raakalainen, joka pystyy herättämään eroottiset vibat vastanäyttelijässään Julia Dietzessä. Tässä mielessä hän on vastakohta impotentille valkoiselle natsille (Götz Otto). Taustalla on siis vanha tuttu valkoisten miesten fantasia mustien miesten valtavista apinamaisista kyvyistä.

Eli lyhyesti sanottuna: tärkein jännite elokuvassa liittyy kysymykseen rodusta ja seksistä. Rotujenvälinen seksi on usein elokuvissa esitetty traagisena tai kuolemaanjohtavana. Muistakaamme että vielä vuonna 1967 Yhdysvalloissa rotujenvälistä avioliittoa pidettiin perustuslain vastaisena.

Eli toisin kuin Hs:ssä sanotaan, Iron sky ei ole "höpsöä viihdettä". Itseasiassa Iron Sky on hyvin tosikkomainen elokuva valkoisen ja mustan rodun kohtaamisesta, seikka jota yritetään hiukan siloitella muutamalla huonolla vitsillä. Minusta tämä on alue jolla elokuva tuottaa pettymyksen. Elokuva pyrkii olemaan "edgy" koettelemalla rajoja, tässä tapauksessa stereotypioita. Kenties elokuva tavallaan onnistuu, muutenhan minä en kirjoittaisi tätä tulikivenkatkuista blogiani. Voisin, kenties laiskuuttani, madaltaa käsitystäni hyvästä ja huonosta toteamalla että kaikki mikä saa aikaan keskustelua on ansainnut jo tulla tehdyksi.

Tämä on minusta tärkeä juttu. Ja tämä on myös se seikka miksi minun on vaikea vastustaa v:llä alkavia kirjaimia lukiessani elokuva-arvosteluja jotka "unohtavat" sen mistä koko hommassa oikeastaan on kyse.

Iron Sky on elokuva mustasta ja valkoisesta.

Ja tarina menee näin: musta mies lentää kuuhun, jossa on pelkkiä valkoisia. Nämä yrittävät valkaista mustan miehen. Mustan miehen matkassa kuuhun on muistumia Richard Roundtreen matkasta pimeään Afrikkaan blaxploitaatio-klassikossa Shaft in Africa. Iron Skyssäkin ollaan kuun "pimeällä puolella". Molemmissa elokuvissa kyse on valloittajan ja valloitettujen välisestä jännitteestä.

Mutta hei, lopetetaan arvoituksilla leikkiminen. Puhutaanko me nyt oikeasti kuusta vai ihan jostain muusta?
Minusta tässä asetelmassa on jotain hyvin tuttua.
It's Finland! Kuu on löytynyt! Entä keitä nämä natsit ovat? Kyllä jokainen tietää sydämessään.

Tänään kankaalla-blogi vierailee oudossa ympäristössä -sossussa.
Siihen on perusteensa, sillä Helsingin kaupungin Sosiaalivirasto on nyt virallisesti tuomassa itseään Av-kulttuurin piiriin.My e-Design on World Design Capital Helsinki 2012 -statuksen saanut kehityshanke.
Lyhykäisyydessään: tämä hanke viraalivideoineen liittyy kansalaisten sähköiseen asiointiin virastoissa.

Miten sossu ja design liittyvät toisiinsa?

Hankkeen suunnittelija Tomi Tommolan mukaan kyse on palvelumuotoilusta.

"Me autetaan ihmisiä kehittämään niiden nettipreesensiä. Se vaatii designia" Tommola sanoo.

Motto on itsepalveluyhteiskunta. Ei enää jonoja.

Videon tarkoitus on osaksi tehdä tutuksi itsepalveluyhteiskunnan peruskäsitteitä. Se on pieni johdatus suureen muutokseen.

Tunnelma on kuin ensimmäisellä miehitetyllä kuulennolla.
My e-Design videon 3d-estetiikka ei ole saanut kaikkia hihkumaan riemusta. Toiset eivät ole olleet aivan varmoja onko kyse ironiasta. Tässä poimintoja käyttäjien kommenteista You Tube-palvelussa.
Nimimerkki Herttoniemi suivaantuu: "Oikeasti nyt hommaan joku roti. Julkista rahaa ei saa käyttää näin." (40 yläpeukkua)
Lxipixion puolestaan sivaltaa: "Aivan hirveän näköstä kasari-matskuu"
Nimimerkki werre2: "Paras video You Tubessa. Hyvä, että Suomessa piisaa osaamista."
Nimimerkki olinki3 täräyttää: "Ihan kiva, mikäli tama oli tehty 80-luvulla, aikana jolloin Suomi oli viela Neuvostoliiton alusmaita."
Yleisin reaktio videon näkemiseen on epäuskoinen, huvittunut tyrmistys.

Hämmennyksestä inspiroituneena blogitoimitus otti yhteyttä My e-Design projektikoordinaattoriin, Junno Kaarnaan.
Kaarna on käsikirjoittanut videon. Tässä hän seisoo.

kuva:talent studio

Kaarnassa on 1970-luvun brittiläisten gangsterileffojen charmia. Kaarna on stailannut videon visuaalisen ilmeen. Kaarna on aikaisemmin ollut työssä Soneralla.

Hänen kynästään ovat nyt jo klassikoksi muotoutuneet lainit kuten "Olet Mr. Nobody jos et ole netissä" sekä "Siirrymme palveluista itsepalveluihin".

Projektikoordinaattori Kaarna,miksi tämä video kutkuttavinen laineineen ja kömpelöine grafiikoineen on tuntunut monista vanhanaikaiselta vaikka se nimellisesti on uusinta uutta? Monille ei ole ollut selvää oletteko tosissanne?
"Ollaan epäonnistuttu jos se nähdään huumorina. Tottakai visuaalisen alan ammattilainen saattaa katsoa että tämä olisi voisi tehdä paremmin. Seuraava versio tulee olemaan pro-tasoinen. Tämä oli omin voimin toteutettu video hankkeen julkistamistilaisuutta varten."
Mikä on itsepalveluyhteiskunta?
"Vanha toimintamalli jossa juostaan virastoissa ja jonotetaan on tuhlausta ja järjetöntä. Itseasiassa julkishallinto ja kaupalliset toimijat toimittavat kaikki palvelut nettiin. Voit hoitaa elämänpiirisi palvelut netissä"
Emmekö me nimenomaan ole kyllästyneitä tähän itsepalvelumeininkiin. Haluamme palveluita mutta emme saa niitä?
"Arvaa miksi ne ei saa sitä palvelua? Ne ei osaa hakea sitä oikealta henkilöltä!"
Mikä on nettipresenssi?
"Virtuaalinen identiteetti. Monet työnantajat googlaavat työnhakijat. Jos sinulla on hyvä nettipresenssi, olet hyvissä asemissa. Julkishallinto yrittää tuotteistaa tätä asiaa My e-Design -hankkeessa.Me kootaan yhteen e-palvelunavigaattori. Se tulee olemaan leijukeapplikaatio"
Anteeksi mikä?
"Siis kyse on visuaalisesta sovelluksesta, kuin supermarketissa. Julkihallinnossa ei ole brändejä, tuotemerkkejä tai tunnisteita kuten "Bio Luvil" Jos menet virastoon siellä ei löydy palveluista kertovia tai opastavia kuvallisia tunnisteita. Tuo You Tuben videon 3d-kuva kaupungista symboloi tätä: kun toimit fyysisessä maailmassa ja näet virastokompleksin et näe mitään merkkejä, logoja neonvaloja että täältä saa sitä tai tätä .."

Toisinaan olen järkyttynyt: kuinka täynnä salaisuuksia kaupunki on. Ajattele: Helsingissä on taloja joihin sinä et KOSKAAN tule astumaan jalallasi. Halu urkkia helsinkiläisiä taloja olisi mielestäni festivaalin arvoinen, hiukan samantapaisen kuin Lontoossa: http://www.londonopenhouse.org/
Toisaalta voin aloittaa Urk.com-festarini nyt etukäteen, ennenkuin sitä on järjestetty.
Annankadulla, numero 25:ssä, todella huomaamattomissa sijaitsee Slovakian suurlähetystö. Siellä barokkimaista nimeä käyntikortissaan juhlistava Ambassador Extraordinary and Pleninpotentiary of Slovak Republic H. E. Juraj Podhorský yhdessä Aki Kaurismäen kanssa on järjestämässä slovakialaisten leffojen festivaalia.
http://arkadin.wordpress.com/2012/03/06/kuvia-ja-unelmia-slovakialaisen-elokuvan-juhlasarja/
Pyydän herra H. E. Juraj Podhorskýä asettumaan valokuvaan Slovakian presidentin kanssa.Samaan aikaan neiti Zuzana Volovarova käy hakemassa brosyyreja toimistosta.

by: kimmo
Tunnelma on hiljainen. Meno on miellyttävällä tavalla outo, sillä aluksi tuntuu epäselvältä miksi olen tullut paikalle.Lattialla on kokolattiamatto. Puhumme politiikasta. Sosiaalidemokraattien vaalivoitosta Slovakiassa. Siitä että Slovakiaa pidetään Euroopan Detroitina, koska siellä valmistetaan paljon autoja.Siitä että slovakialaiset ovat vieraanvaraisia. Kuin vahvistaakseen tämän suurlähettiläs sanoo että voin tulla milloin vain kahville jatkossakin. Ja tietenkin elokuvista. I Love You Love on elokuva elokuva jota H. E. Juraj Podhorský ei nähnyt 1980-luvun Tsekkoslovakiassa, se oli kielletty. Suurlähettiläs siis on vähintään innoissaan kun se on nyt festivaalin ohjelmistossa. Suurlähettiläs sanoo että Suomi on monessa mielessä kuin Slovakia: Siellä asuu viiden miljoonan kansa ja siellä pidetään jääkiekosta.
Juomme kahvia posliinilta.
Sanon että tässä sosiaalidemokratiameiningeissä me ainakin eroamme. Suomessa koko sana on nykyään vitsi. Eräs syy miksi sosdemarit voittivat Slovakiassa oli lupaus sosiaaliturvasta. Kukaan ei olisi odottanut että voitto olisi näin murskaava. On kulunut 20 vuotta siitä kun Slovakiassa viimeksi ei ollut koalitiohallitusta.
Sitten suurlähettiläs sanoo että oikean ja vasemman ero on hämärtynyt.
Kysyn ovatko nyt festareilla nähtävät elokuvat yhtä vasemmistolaisia kuin Kaurismäen elokuvat; onko niissäkin karismaattisia häviäjiä. Vastaus on enemmän myöntävä kuin kieltävä. Mutta suurlähettiläs ei oikein komppaa jakoa oikealla ja vasemmalla oleviin ohjaajiin.
"Entä Guggenheim" kysyy H. E. Juraj Podhorský.
" Entä jos sen pystyttäisi Keilaniemeen ajattelen. Yritän olla diplomaattinen koska suurlähettiläs mainitsee olevansa kotoisin Espoosta, Suomen uudesta pääkaupungista.
Vaihdamme puheenaihetta. Suomessa ollessaan suurlähettiläs on huomannut että täällä kuntoillaan paljon.
"Joo, se on sairasta" sanon.
"Meillä ei ole läheskään näin paljon sauvakävelijöitä" hän toteaa kaihoisasti.
"Se on teidän onnenne" vastaan.