Elokuvat

Olemme koko blogitoimituksen voimalla tänään punk-kerhossa Konalassa.

Tänään ei askarrellakaan mitään nättiä äidille, vaan vinoin kirjaimin tappouhkauksia.

Täällä työpajalla häärivistä rock-muusikoista koostetun punk-dokumentin virallinen Suomen ensi-ilta nähdään Tampereen elokuvajuhlilla 8. maaliskuuta.
Yhtäkkiä muusikko-solisti Kari Aalto innostuu kun hän kuulee sanan "söpö".
Sitten hän on yhtäkkiä taas hiukan nyreissään. "Mä en ole saanut tänään ensimmäistäkään kahvikuppia."

Ilmassa on mukavaa kerhomeininkiä. Pöydällä on liimapuikkoja ja saksia. Toivon sydämestäni etten saa saksia päähäni. Täällä tehdään uutta levynkantta.Kahvihetkemme Pertti Kurikan nimipäivät-bändin kanssa kulminoituu Helsinkiläisen geopolitiikan pohdintaan. Pertti Kurikka,53 istuu kuvassa vasemmalla puolella.

kuva:kimmo laakso

Töölö vai Kallio?
Näin: laulaja Aalto kehuu kuinka hienoa on asua Kalliossa. Ja onhan hänen käsialaansa biisi nimeltä "Kallioon". Mutta Aallon mielestä bändin basistin asuinpaikassa, Töölössä on jotain mätää. Siksi Pertti Kurikan nimipäivät ei esitä biisiä "Töölöön" vaikka se kenties basisti Sami Hellettä miellyttäisikin.
Sellaista biisiä ei nimittäin ole.
Näyttää siltä että Töölö ei ole laulun arvoinen - siinä on jotain liian söpöä. Olen nauranut katketakseni nähtyäni Kovasikajutun trailerin, jossa on Aallon barokkimaisen mahtava vitutusryöppy. Sen kohteena on häntä uhkaava pedikyyri.

Bändin basisti on jo aikaisemmin näytellyt yhdessä kokopitkässä nimeltä Vähän kunnioitusta. Olemme pohtineet kysymystä miksi Jukka Kärkkäinen tuotantoyhtiö Mouka filmistä innostui tekemään dokumentin bändistä. Sen nimi, Kovasikajuttu on bändin sanaseppojen, Kari Aallon ja Pertti Kurikan inside-läppä.

Olemme puhuneet siitä miten vammaisia näkyy nyt usein elokuvissa. Olen soittanut Kovasikajutun levittäjälle, Disneylle ja kysynyt myykö vammaisuus elokuvissa. Myyntipäällikkö Pekka Lehesmaa sanoo ettei vammaisuus ole mikään myyntivaltti. On vaikea tilanne jos elokuvaa käyvät katsomassa vain vammaiset tai vammaisenmieliset. Esimerkiksi Vähän kunnioitusta-elokuvan katsoluvut eivät olleet kummoiset: 14927. Vertauskohta on vuoden vaikkapa Risto Räppääjä ja polkupyörävaras, joka sai 330000 katsojaa.

Suurimman osan ajasta Pertti Kurikka (kuvassa naputtelemassa mekaanisella kirjoituskoneella) on tehnyt lyriikoita biisiin joka on inspiroitunut pierevän hevosen näkemisestä.

kuva: kimmo

Aurinko paistaa. Kaikki söpö on Karin mielestä inhottavaa. Kari katsoo silmiin ja alkaa vetää biisiä, niinkuin keikalla. Biisin nimi on Mä vihaan maailmaa. Sen rakenne on yksinkertainen.
Mä vihaan uutisia
Mä vihaan tätä maailmaa
Mä vihaan maailmaa
Mä vihaan tätä maailmaa

Kovasikajuttu nähdään Doc Lounge -klubeilla Helsingissä (15.3.), Tampereella (20.3.) ja Turussa (28.3.). Oulussa elokuva esitetään musiikkielokuvafestivaali Musixinen avajaisnäytöksessä 23.3., ja Joensuussa Kerubi-klubilla 16.3. Elokuvateattereihin se rantautuu 27.4. Pertti Kurikan Nimipäivät esiintyy aktiivisesti kevään ja kesän aikana ympäri Suomea, ja syksyllä se nähdään kiertueella Norjassa. Lisätietoja ennakkonäytöksistä ja bändin keikoista löytyy elokuvan ja bändin yhteisiltä kotisivuilta www.kovasikajuttu.fi

Näyttää siltä että pornoteatterissa aika on pysähtynyt. Designin kulmakivet: aulassa killuva kahviautomaatti, punainen haiseva chesterfield-sohva, Huhtamäki Oy:n 1960-luvulla kehittämä korvallinen pahvipikari ja tietenkin käsipyyheautomaatti. Pöydällä on tuhkakuppi. Täällä saa polttaa. Ja vaikka tila muistuttaa terveyskeskuksen aulaa muovisine koristekukkineen, suorittaa mies tv-ruudulla kuin huomaamatta cunnillingusta.

kuva: kimmo laakso

Takanani seisoo mies kulli paljaana.

Jo pitkään päätäni on särkenyt design-evankeliumiin liittyvä holhoava asenne, jossa designia yritetään tuoda lähemmäs ihmistä. Minusta ongelma tässä ei ole, etteivät ihmiset olisi lähellä designiä. Siitä todisteena on oikea käteni joka kannattelee Huhtamäen pahvipikaria.
Tästä Kampissa sijaitsevasta "cinemasta" on turha hakea populaaria luksusta, design destrict helsinki-tarraa, camppia tai leopardityynyjä saatikka designed by-kylttejä. Elokuvaa ja designia tutkineen Jussi Kantosen mukaan tämä on popdesignia parhaimmillaan. Kyse on kuumottavasta, niljakkaasta hujanhajaisesta tunnelmasta jossa on ripaus ruotsinlaivaeleganssia ja rautakauppa-chickiä. Tässä tunnelmassa on myös jotain hyvin väsynyttä ja yksinäistä.

"Anonyymiin, mutta kuitenkin yhteisölliseen kokemukseen kuuluvat tilan nuhjuisuus, kuluneet ja tahmeat penkit, lattialla lojuvat kleenexit ja oluttölkit. Penkkien välissä tapahtuva levoton kuhina, satunnaiset suihinotot ja hermostunut trafiikki käymälätiloihin luovat tunnelman." Kronikoi puolestaan elokuvakirjailija Jouni Hokkanen viehtymyksestään pornoteattereihin.

Tästä inspiroituneena päätän käydä testaamassa millaista on alimman yhteisen nimittäjän design.

kuva:kimmo laakso

19-vuotias Turkka on ollut töissä lipunmyyjänä nyt kuukauden. Hän on oppinut paikan peruslait: viikonloppuisin yhden yön aikana keskustan erektiokinoon tunkee jopa 200 asiakasta, naiset vähemmistössä. Turkka pyytää lipusta 12 euroa. Se oikeuttaa hengailemaan aamukuuteen. Turkka ei tiedä, että naapurissa oleva kilpaileva cinema ei päästä sisälle naisia ollenkaan sen jälkeen kun MTV3 teki ohjelman ja omistaja on saanut syytteen parittamisesta. http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/mtv3-loysi-salaisen-seksiluolan-helsingin-keskustasta/2011/10/1402553 Hän ei suostu valokuvaan. "Parempi olla vaan hiljaa tällä alalla" hän toteaa repien dvd:tä kääreestä.

Turkan cinemassa linkkiä laivojen sisustuksiin ei tarvitse väkisin hakea: kaikki seinät on vuorattu ruskealla rautakaupasta tutulla vesivanerilla, jota tavallisesti käytetään veneissä. Mutta toisin kuin veneissä, tässä leffalaivassa kosteus ei ole lähtöisin ulkopuolelta.

Koko designia luonnehtii yksi sana: roiskeenkestävyys.

Erityisesti erään katselukopin katsojan ja plasmaruudun välissä killuvat teräskalterit tuovat mieleen 1980-luvun ja cyberpunkin: ne elokuvat joissa takaa-ajaja ja takaa-ajettu ovat jollain epämääräisellä klubilla, ja jossa kohta sattuu ampuvälikohtaus hidastettuna. Mielestäni tätä on design: se herättää epämääräisen levottaman tunteen.

Suosikkini tässä paikassa ovat love boat- paraatiportaat, jotka johtavat hämärälle goottilaiselle katselukujalle, jossa on vieri vieressä pieniä katselukoppeja.

kuva:kimmo laakso

Portaat on reunustettu kebab-ravintoloiden valotauluista tutuilla led-letkuilla. Niitä pitkin horjuu pipopäisiä miehiä: hämärässä he tuovat elävästi mieleen ostoskeskuksen zombiet Dawn of the Deadissä. Yritän naispuolisen kaverini kanssa saada käsityksen alakerran luolaston laajuudesta. Pimeys yltyy ja kaivan taskusta fikkarin. Takaa ilmestyy romeromainen koura ja ääni: TÄMÄ ON BLACK ROOM, EI FIKKAREITA!!
Katselukokemus täällä palauttaa elokuvan esihistoriaan: videokabinetit ovat muistutus sadan vuoden takaisista kinetoskoopeista joissa katselija nautti sisällöstä yksin. http://en.wikipedia.org/wiki/Kinetograph Jokaisen kabinetin yhteydessä on mitä hienoin k-raudan roisketiivis valokatkaisija-nestekidenäyttö-yhdistelmä. Katkaisijaa painamalla voi vaihtaa elokuvasta toiseen ja digitaalinumerot vilkkuvat näytöllä kuin Blade Runnerissa. Tämä vasta käyttäjäystävällistä designiä.

kuva:kimmo laakso

Varsinaisessa cinemassa ei ole penkkejä. Täällä seistään. Eräs pipopää avaa sepaluksensa. Yllätyn, sillä pipopää ei katsokaan valkonkaalla tapahtuvaa poskeenottoa vaan minua. Toteamme että design-retkemme on nyt päättynyt koska pelkään että kohta joku haukkaa käsivarrestani palasen.

Elokuvateatterissa käynti oli alunperin köyhien hupia. Ne joilla ei ollut varaa, saivat mahdollisuuden viettää aikaa kaupungilla ja hengailla. Mutta nykyään köyhät eivät asu kaupungilla...
Tämä sumusilmäinen ja hapannaamainen nostalgiani on seurausta kroonisesta persaukisuudesta: yritin mennä elokuviin viikonloppuna, enkä voinut suoriutua kahden henkilön lippuihin tarvittavasta 25 euron maksusta. Totesin vain:odotellaan.

Kun elokuva tulee dvd:lle sen saa puolet halvemmalla.

Sitten törmäsin Azar Saiyariin. Hän on vetäjänä Arabianranta-Toukola-Vanhakaupunki -kaupunginosayhdistyksen järjestämässä elokuvakerhossa.
Elokuvakerhossa? Koko sana tuo mieleen 1970-luvun, Kekkosen ja jumppasalin. Opettaja pakottaa katsomaan mykkäelokuvaa kovalla penkillä. Elokuvan esittelee herra Peter von Pakkanen. Artova ei ole edes Helsingin ainoa elokuvakerho. Lähetin sähköpostikyselyitä lukuisille muille.

Mutta Artova Kinon näytökset ovat ilmaisia. Siis tarkoitettu köyhille! Pyysin Azaria selvittämään hiukan toimintaa tätä blogia varten.

"Hei Kimmo.

Kyllä. Kaikki Artova Kinon näytökset ovat ilmaisia.

Elokuvien kopioihin liittyvä työ on eri elokuvien kohdalla erilainen.
Uudet, hiljattain Suomessa levityksessä olleet elokuvat on
suhteellisen helppoja järjestää - löytää oikeudet ja esityskopio.
Mutta osa vanhemmista elokuvista - varsinkin sellaisista, jotka eivät
ole olleet Suomessa levityksessä vaatii hieman salapoliisityötä. Eli
yritetään paikantaa elokuvan levitysyhtiötä ja oikeuksien hallitsijaa
ja olla sitten häneen yhteydessä. Osa oikeuksista tulee siis
ulkomailta - levitysyhtiöiltä.

Olemme saaneet vähän kulttuurijärjestötukea ja sillä rahoitamme
elokuvien oikeusten ostoa ja esityskopioiden vuokraamista. Itse
leffakerho pyörii vapaaehtoistyöllä"

Artovan ohjelmisto on täällä: http://artova.fi/artovakino

Yllä on hahmoteltu eräs kaupunkikulttuurin omituisimpia ilmiöitä.
Siis mikä oikeastaan johti tilanteeseen jossa 1/5 osa kaikista myydyistä leffalipuista Suomessa myydään Tennispalatsissa?

kuva:wikipedia

Tälle arvoitukselle on keksitty monia syitä. Jos rikos on tapahtunut jäljet johtavat Stockmannille. Siellä nimittäin myytiin suomen ensimmäinen telkkari vuonna 1954.
Mutta todellisuudessa se ei mennyt niin. Monipuolinen elokuvatarjonta ei kadonnut kaupungin kaduilta tv:n takia. Me katosimme. Me muutimme koko Suomen esikaupunkimaiseksi ympäristöksi paremman elämän toivossa. Ja kun elokuvatuottajat tajusivat, että suurin osa elokuvien myyntituloista tulee kotiviihteen kulutuksesta sub-urbaaneissa ympäristöissä, lanseerattiin uusi hittituote: kotiteatteri. Sellaiset tuotantofirmat kuin Sony valmistavat myös kotiteattereita. Kun ihmiset istuvat kotona katsomassa Sony Columbian leffaa (Spiderman) Sonyn vehkeillä ja Sonyn formaatilla (Blu-ray) he tahkoavat rahaa Sonyn kirstuun viisin-kuusinkertaisella teholla, varsinkin jos skidit ja iskä pelaavat hämähäkkimiestä Sonyn konsolilla.

Vuotavia höyrykattiloita. Höyryä. Hammasrattaita. Kuparisia suojalaseja. Olisi hauskaa, jos meitä ympäröivät vehkeet toimisivat vetämällä. Sen sijaan meidän ympärillämme on valtavasti elektroniikkaa, koneita ilman vietereitä, jotka itsepintaisesti pysyvät mykkinä. No, miltä kuulostaisi vedettävä kännykkä josta nousee höyrypatsas?

Kone, joka ruksuttaa paljaine rattaineen, eikä umpinainen tyhmä laatikko.

Todellinen höyrypunkkari toivoo itse muuttuvansa koneeksi, joka toimii vetämällä. Vedetään muutama kierros, ja mars, kuparista kiillellen toimistoon, höyryävän kuuman kuparisen läppärin ääreen.
Martin Scorsesen uudessa elokuvassa Hugo on yllin kyllin taskukelloja, nitiseviä valurautapömpeleitä ja hammasrattaita. Ja tietenkin höyryä. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Höyrypunkin estetiikka on ollut osa mainstreamia ainakin Wild Wild Westistä lähtien. Ja koko termihän keksittiin joskus vuonna 1987. Scifikirjailija K.W. Jeterin mielestä Steampunkin piti olla cyberpunkin seuraava, looginen askel.

Hugoa luonnehtii mutterifetissi. Siinä muttereissa on taikaa, ne eivät ole pelkkiä muttereita, tai vain vaikuttavia kulisseja. Voisimme melkein puhua hammasrataserotiikasta. Tämä viedään niin pitkälle että itse tarinan sankari, pikku poika nimeltä Hugo, haaveilee olevansa mutteri. Hänelle elämä mekaanisena härvelinä olisi mielekkäämpää kuin ihmisenä olo.
Mutterilla on tarkoitus. Se ei voi olla ylimääräinen. Se ei voi olla orpo, jota ilkeä aseman tarkastaja (Sacha Baron Cohen) ajaa takaa verikoiran kanssa.

Olkaamme siis muttereita.

Tämä on Hugon tag-line.

kuva: wikipedia

Hugo tekee selväksi, että viktoriaanisella teknoretroilulla on selvä yhteys myös elokuviin. Hugossa vedettävä mekaaninen robotti johdattaa nimiosaa esittävän pikkupojan miehen luo, joka sattuu olemaan kuuluisa mykkäelokuvien ohjaaja George Melies.
Hänellä on lelukauppa, jossa on myynnissä mm. vedettäviä hiiriä. Draama syntyy siitä, että Hugo, joka rakastaa mykkäelokuvia ei tiedä olevansa tekemisissä mykkäelokuvan sankarin kanssa. Scorsese sen sijaan on tehnyt katsojalle selväksi, keitä hänen sankarinsa ovat. Hugon inspiraatio on jossain Harold Lloydin suunnalla. Loppukohtaukseen takaa-ajo on suora lainaus Lloydin 1920-luvun alun klassikosta Safety Last. Mutta mykkäelokuvan vaikutus Hugoon ei jää tähän, vaan elokuvan huumorikin on peräisin vanhasta kunnon kermakakkumeiningistä.

Kysymys kuuluu: onko tämä mykkäelokuvan keinoilla flirttailu kaupallinen itsemurha? Olen sitä mieltä että mykkäelokuvasta tykätään samasta syystä kuin kuin steampunkin sihisevistä boilereista. Jos nimittäin tulee katsoneeksi vaikkapa Meliesin elokuvia huomaa, että niissä ihminen on kuin kone jonka voi tarvittaessa hajottaa osiin: http://www.youtube.com/watch?v=ZU_yfU34BBk. Ja mitä muuta elokuva on kuin kone?

Jostain syystä näiden mykkäleffojen epäinhimillisyys voi tuntua ajoittain inhimilliseltä. Mykkäelokuva on kuin rautainen härveli. Se on mekaaninen, kömpelö ja hieman naurettava. Mutta se tuntuu aidolta.

Eikä Hugo ole suinkaan ainoa esimerkki mykkäelokuvien comebackistä: maaliskuun alussa ensi-iltaan tuleva Baftavoittaja The Artist on vielä syvemmällä kädet mykkäelokuvassa. En voinut olla panematta merkille sitäkään, että Hugossa hehkutetaan "maailman ensimmäistä scifileffaa", Meliesin Matkaa Kuuhun. Se restauroitiin viime vuonna Techicolor Film Foundationin ja Lobster Filmin toimesta. Elokuvan 16 minuuttinen versio on nyt nähtävissä väreissä, ja soundtrackista vastaa elektropopyhtye Air.
http://en.aircheology.com/Discographie/Albums/Le-voyage-dans-la-Lune/Le-voyage-dans-la-Lune

Vääryyttä vastaan taistelee Ruotsin hallitus. Äh, ei kun kuuluisa ruotsalainen badass, Mikael Persbrandt.

Känner du dig lyckad, skurk?

kuva: disney

Hän toimii oikein silloinkin kun toimii väärin. Kun katson tätä elokuvaa, en voi olla ajattelematta että Persbrandtin hahmon tyydyttävyys on suoraan suhteessa katsojan poliittiseen katsantokantaan.

The Girl With the Dragon Tattoo-leffojen liberalismin jälkeen Hamilton-kansakunnan puolesta esittelee häpeilemättömän ylpeästi sankarinsa uuspösilönä naistentappajana, jolla on silti myös inhimillistä herkkyyyttä. Hän on Swedish badass. Persbrandtin esittämä Hamilton haistattaa huolestuneelle raskaana olevalle naispoliisille, joka saa selville että Hamilton on vanhasta refleksistä tappanut rakastajatterensa.

Se että tämä naispoliisi nyt tajuaa, ettei tätä epähuomiossa tehtyä murhaa kannata sorkkia on kansakunnan etu. I nationens intresse.
Tämä on siis elokuvan tag-line. Sillä on selvä yhteys politiikkaan.

Tämänkaltaiset story-linet liittyvät täällä tosielämässä maltillisen oikeiston linjaan. On olemassa tärkeämpiäkin asioita kuin joku vahingossa viilletty ämmän kurkku. Nimittäin se, että me osaamme olla myötätuntoisia kun sinulta viilletään kurkku. En pitänyt siitä että Sauli Niinistöstä tuli presidentti, enkä Hamilton-vakoilustoorin poliittisesta viestistä. Paremminkin kuin paluu Bondin ja Jason Bournen maailmaan, Hamilton-kansakunnan puolesta on henkinen hyppäys jonnekin 1960-luvun vapautuneisuuden krapulaan ja Likaisen Harryyn. Kuten Saulia, myös Harrya tuki hiljainen enemmistö -silent majority, jolla on selvä tunne siitä että nyt se perkeleen pehmohomoilu saa päättyä.

Pannaan hommat järjestykseen ihan omin voimin ilman hyvinvointivaltiota eikä kuunnella taloudesta tietämättömien vikinöitä.

Tämä yhdistelmä, herkkyys ja kovuus yhdistettynä hyvinvointivaltion halveksuntaan on leimallista politiikan valtavirralle. Oikea solidaarisuus on sitä että pistetään hommat itse järjestykseen. Elinehto tällä hommien järjestykseen pano-asenteelle on että se tehdään puhtaalla sydämellä, myötätuntoisena. Sulla voi olla kurkku auki mutta se on sun oma vika mutta mä ymmärrän miltä susta tuntuu.

Mikael Persbrandt esittää tiedustelupalvelun alfaurosta. Hän vetää ukemin päähän mennen tullen sekä vastustajiltaan niskat nurin. Silloin kuuluu rusahdus. Hän tekee sen kuin kone, koska Ruotsin valtio on kouluttanut hänet tekemään niin. Mutta paremminkin kuin mikään Bond, Persbrandtin Carl Hamilton on eräänlainen arvokonservatiivin kostea uni, Dirty Harry Tukholmassa.

Näitä kansankodin hymyileviä Dirty Harryja on kyllä nähty aimminkin, esimerkiksi Anders Nilssonin Johan Falk-elokuvissa. Varsinainen ruotsalainen osnyggt harry oli kuitenkin Gunvald Larsson. Häntähän näytteli Beck-elokuvissa -yllätys yllätys- Mikael Persbrandt. Siis sama mies joka nyt perjantaina tulee ensi-iltaan. Hänen esittämänsä hahmo, Carl Hamilton on alunperin sukua Gunvald Larssonille joka teki ensi-esiintymisensä kirjallisuuden hahmona jo 1960-luvulla. Molemmat olivat kyynisiä ammattisotilaita joiden luokkastatus oli astetta korkeampi kuin muilla.

Jos pinnistämme muistia, huomaamme ettei ole kauaakaan, kun vakoilugenre julistettiin kuoliaaksi. Berliinin muuri murtui, kylmä sota loppui, vakoilu loppui - ja sitä myötä vakoilutarina jäi ikäänkuin yksin kun sen paras kaveri, kommunismi hinattiin hautaan.
Hamilton-I nationens intresse on vakoiluelokuva. Vakoiluelokuvat ovat aina leimallisesti poliittisia ja niin Hamiltonkin. Perusdraama perustuu paranoiaan: kulta minä rakastan sinua, mutta mistä voin tietää ettei tätä keskustelua nauhoiteta? Joidenkin mielestä Hamilton on kalkkuna, kuten Svenska Dagbladet arvelee. Suomen Kuvalehti väittää että tässä meillä on ruotsalainen James Bond! Mielestäni on kiintoisaa, että vakoilu tekee hyppäyksen tänne peräpohjolaan. Perinteisesti vakoiluhan on ollut Englantia puhuvan maailman juttu. Ian Flemingin Bondin tehtävä oli pelastaa maailma.

Jos klassisessa vakoilutarinassa uhka oli kommunismi, uudessa Hamilton -elokuvassa pahaa valtaa edustaa ensinnäkin amerikkalainen sotakapitalismi joka tunkee lonkeronsa kaiken maailman itämaisiin sotiin. Sitten täytyy hoidella moraalittomat asevalmistajat kotimaassa.

Runkkarit ovat nykyisin elokuvien vakiokamaa. Puhun nyt valkokankaan kestohahmosta, joka tilaisuuden tullen, omasta mielestään salaa avaa läppärinsä ja...
...samalla sepaluksensa. Tämä antaa yleensä aiheen ajatella hieman pahastuneena maailman menoa. Ja tietenkin sitä kuinka alas me olemme nyt vajonneet. Tämä miehen ja mobiililaitteen yhteiskuva on sukua 1960-luvun Mission Impossiblelle. Tässä tv-sarjassahan marsitettiin framille jatkuvasti erilaisia tallentavia nauhureita c-kasetteja, videonauhaa yms. 1960-luvun yhteydessä ne ehkä tuntuivat samalta kuin läppäri ja muut digitaaliset härpäkkeet nyt. http://www.youtube.com/watch?v=Jhuc9_T4558

Erona tietysti on, ettei Mission Impossiblessä runkattu.

Tässä yleisö joko tuntee katsovansa peiliin, tai sitten ei. Otaksun että on niitäkin joille runkkaaminen on täysin neutraali juttu. Otan tämän puheeksi koska keskusteluissa pornosta unohdetaan, miten porno edistää uusien tekniikoiden omaksumista. Useimmitenhan todetaan että kyllä se internetti on kauhea, kun siellä on niitä sisään-ulos elokuvia. Ehkäpä oikeampi havainto olisi huomata yhteys netin ja 1970-luvun videovallankumouksen välillä. Molemmissa tapauksissa pornon kuluttajat olivat eturintamassa käyttämässä uutta tekniikkaa. Tekniikkaa, joka ei olisi arkipäiväistynyt ilman näitä runkkareita.

kuva: wikipedia

Enkä nyt puhu uusista, innovatiivisista tavoista vetää käteen! Tulin ajatelleeksi tätä nyt, yrittäessäni ostaa Huuto.netistä ensimmäisen Mission Impossiblen VHS-versiota. Voi olla että menen katsomaan perjantaina ensi-illassa olevan Ghost Protocolin. Tai sitten retrovimmassani kuvaan siitä VHS:n. Kuulun nimittäin niihin joiden mielestä on kivaa katsella juttuja videolta. Silleen niiku ennen vanhaan.

Palatakseni aiheeseen: milloinkaan ei ole ollut valkokankaalla näin paljon runkkuja läppäreineen. Tässä usein toistuvassa kuvassa koneen kanssa masturboivasta ihmisestä(useimmiten mies, kuten elokuvassa Shame) on jotain surullista. Mutta samalla jotain, jonka tulee aivan liian helposti sivuuttaneeksi: pornoa ei ole olemassa ilman tekniikkaa. Porno vaatii aina jonkinlaisen materiaalisen muodon: lehti, netti, valokuva, valkokangas, näyttöpääte yms.

Siis tekniikkaa ei ole ilman pornoa.

Piti pornosta tai ei, on kiinnostavaa (vai pitäisikö sanoa kiihoittavaa) tutkia väitettä, jonka mukaan sellaiset yleistyvät tekniikat kuten internet ja tilausvideo olivat ensin käytössä pornoa kuluttavien parissa ja levisivät sitten kaikkien kuluttajien keskuuteen. Vaikuttaa siltä, että kyberavaruus noudattaa samaa mediassa vallitsevaa porno edellä puuhun -reseptiä kuin mikä havaittiin jo 1970-luvun lopulla. On jopa väitetty että videokonferenssin idea sai alkunsa erään aikuisviihdefirman oivalluksesta.

Kun videonauhurit kameroineen tulivat kuluttajien ulottuville, arvatkaa mitä näillä nauhoitettiin? On jo kulunut hokema että video mullisti pornon. Kun sitten VHS- kasetit esiteltiin kotitalouksille, ensimmäiseksi kotona ei katsottu Lassieta, vaan aerobikkiä ja pornoa. Ja koska Hollywood huomasi, että tyypit todella ostavat/vuokraavat näitä halvalla tuotettuja tiiliskivien muotoisia kasetteja koteihinsa, alkoi VHS:nä ilmestyä MYÖS draamaelokuvia.

Näin voidaan siis sanoa, että ilman pornoa emme katselisi Leijonakuningasta eikä isi katsoisi Bondia. Emme ainakaan tässä mittakaavassa.

Tämä tapahtumien järjestys vetää joidenkin kyynikoiden naaman outoon voitonriemuiseen hymyyn. Ehkä siksi että monien mielestä kotiviihde on kaupunkikulttuurin ja länsimaisen sivistyksen syöpä. Suomalaiset käyvät elokuvissa kerran vuodessa, 70%elokuvista katsotaan kotona. Himassaan runkkaava kunnon veronmaksaja on ehkä luonnollinen piste kehityskululle, joka alkoi joskus 1950-luvulla, kun lakkasimme käymästä elokuvissa ja aloimme katsoa telkkaa. Ei vähiten siksi, että pornoa yleensä pidetään semiklandestiinina toimintana tai yhteiskunnan syöpänä. Mutta harvoin uranuurtajana.

Ja yksityisemmäksi käyvä pornon kulutus on tietenkin räjähtänyt käsiin verkossa. On eri asia piilotella Jallua povarissa tai porkkis-VHS:ää kirjahyllyssä, kuin pyyhkiä tahmeat linkit hakuhistoriasta.
Mutta nykykäsitys on, että jopa nykyiset jokapäiväiset internetin maksujenvälitysjärjestelmät kuten Pay Pal ovat laajassa käytössä, koska pornoa ostavat asiakkaat halusivat ostaa mäntänsä anonyymisti. Jopa videokonfrenssien idean ja interaktiivisuuden noin yleensäkin, nähdään syntyneen kyberpornon piirissä.
Mitä tästä kaikesta tulisi sitten ajatella?

Ajattelen, että läppäreiden edessä itsetyydytystä harjoittava massa saa tietämättään aikaan jotain hyvää yhteiskunnalle, kehittyneempien tekniikkojen muodossa.

Toisin sanoen kun sinä runkkaat, minä saan laskut maksettua!

Rautarouvassa on kohtaus jossa Meryl Streepin esittämä kuuluisa ex-pääministeri toteaa ettei suostu luopumaan helmistään. Tämä on elokuvan tärkein kohtaus.

Maggien tyylinen voimapukeutuminen Salvatore Ferragamon käsilaukkuineen on vuoden 2012 juttu.

Konservatiivisuus ja helmet ovat hyviä ystäviä. Helmikaulakorut ovat kuin talismaani jonka avulla ovet oikealla aukenevat. Kun näin ne killumassa Jenni Haukion kaulassa vaalivalvojaisissa, tiesin että hän flirttaili 1950-lukulaisen varakkaan kotiäidin hahmolla. Ja tietenkin hän herätti henkiin 1980-luvun ja Thatcherin. Mutta ei pidä unohtaa että pearl necklace on myös slangi-ilmaus siemenneestelle, jota ruiskitaan partnerin kaulalle. Helmet ovat kuin Burberry-lippis, niille molemmille on sijansa ala-kulttuurien kapinallisissa fantasioissa.

Tulevaisuudessa on varmaan odotettavissa, että Haukio tulee julkisuuteen Liisa-ihmemaassa-hiuspannassa ja rusetissa.
On kuitenkin vaikea sanoa ovatko helmet cool. Miksi kukaan tahtoisi näyttää 1950-luvun kotirouvalta? Muodissa ne ovat ainakin olleet, siitä lähtien kun Banana Republic julkaisi Mad Men-aiheiset helmikaulakorunsa. http://clothesonfilm.com/mad-men-maggie-siff-tweed-suit-season-1/6197/

kuva: kimmo laakso

Mikään ei tietenkään ole koomisempaa että ajattelen näitä koruhommeleita persaukisena S-marketin kassalla. Thatcher mielessä ja euron ravioli kädessä. Se että olen täällä on elokuvaohjaaja Katja Gauriloffin ansiota. Säilöttyjä unelmia-dokumentti alkoi ihan tavallisena tiistaina kun Gauriloff söi purkista raviolia. Gauriloffia vaivasi mistä purkin sisältö on peräisin. Ja yllätys: vei yli vuoden ennen kuin kaikkien aineosien alkuperämaa oli selvitetty. Käsittämättömän pitkä aika!

Siksi minäkin olen nyt inspiroitumassa tästä pian nähtävästä purkitetusta unelmasta.

Gauriloff vieraili Oktoberin tuottajan Joonas Berghällin kanssa kymmenessä maailman maassa vain selvittääkseen mistä purkkiraviolin ainesosat ovat peräisin. Kuten arvaatte ainesosat tekevän retken joka todella on dokumentin arvoinen.

Well, näin tänään Katjan hänen elokuvansa vuoksi järjestetyssä paneelikeskustelussa. Ja arvatkaapa mitä.
Minä en itkenyt siinä kohdassa kun romanialainen romaanityttö sikateurastamolla haaveilee hääpuvusta. Saappaat ovat veressä ja silmät itkuisina koska poikaystävä hakkaa.
Mutta MTK:n ruokakulttuuriasiamies Anni Mari Syväniemi itki. Hänestä oli koskettavaa. Hänestä oli koskettavaa nähdä että "ruoalla on aina tekijä".
Kuullostaa hienolta. Mutta samalla tämä sentimentaalisuus sai vitutuskäyräni sojottamaan. Mihin se raviolipurkki oikein unohtui? Eikö ihmettelyn aiheena ollut se miksi ME SYÖMME TÄTÄ SÖSSÖÄ?
Onko meidän tarkoitus katsoa Gauriloffin dokumenttia, tai dokumentteja yleensä voidaksemme kokea suuria tunteita, niin kuin draamassa. Nyyhkiä (nyyh nyyh) teatterin hämärässä ja palata töiden jälkeen kotiin lapioimaan tölkkiraviolia naamaan niin kuin minä? Puristan purkkia pakkasessa ja voin kuulla vieläkin sikojen huudon parkkipaikalla. Olen kuin dokumentin romanialainen teurastaja: samalla kun viillän kurkkua auki, suunnittelen teddy-karhun ostoa tyttärelleni.

Ryhtykäämme toimintaan. Kotimatkalla käyn selvittämässä K-kaupassa onko heillä säilykeraviolia myynnissä. Ei ole. Mutta S-marketissa on. Se ei ole Gauriloffin raviolia.
Kun kysyn Katjalta mistä hän osti tuon dokumenttiin johtaneen kohtalokkaan lounastölkkinsä hän ei suostu vastaamaan. Hän sanoo haluavansa välttää turhia kahnauksia isojen firmojen kanssa. Sitä paitsi Gauriloffin mukaan kyse ei ole pelkästä raviolista. Tämä on tölkkiraviolin muotoinen jäävuorenhuippu. Tieto lisää tuskaa. Koko ruokabisnes monimutkainen kuin paskasta puhdistettu eläimen suoli: syödessäsi natriumglutamaatti-ihmettä toivot ettei sieraimiin tule kakan hajua.
Kun tulen sisään yksiööni, suunnittelen pientä kivaa. Mitä jos täyttäisin kylpyammeen raviolilla ja hyppäisin sekaan niin kuin Roger Daltrey.

Tekisi mieli pierrä tyyppien nenään. Ei, ei, en missään nimessä tarkoita näitä kahta hauskaa helsinkiläisveikkoa jotka seisovat kanssani ratikkapysäkillä. He ovat Max Ovaska ja Julius Lavonen. Maxilla on lyhytelokuviin erikoistunut tuotantofirma, Roskakala, jonka produktioissa Lavonen usein näyttelee. Minusta oli hupaisaa kuulla että kumpikin on lopettanut Kallion lukion kesken.

Max ja Julius ovat bestiksiä.

kuva: kimmo laakso

Nyt he näyttelevät elokuvassa jossa tullaan ylioppilaaksi.

Vielä kiintoisampaa oli kuulla että tämä kaksikko on syntynyt samana päivänä ja samana vuonna,1988.

Eivätkä he ole veljeksiä. Ovatko he homoja?
Eivät ole. Tämä kysymys on esitettävä koska heidän ystävyytensä Rat Kingissä, kuten todellisuudessakin on vähintään intensiivinen.

Lavonen on elokuvassa Ovaskan roolihahmon, Jurin kaksoisolento.

Elokuvassa tämä efekti on toteutettu kiitettävästi. Näitä kahta jätkää on valkokankaalla ällistyttävän vaikea erottaa. Ovaskalla on elokuvassa vielä pitkä tukka.

Jo tämä doppelgänger-ilmiö on syy elokuvateatteriin raahautumiseen.

Pieruhaluni nousivat kun kuulin taas maanantaina kahvipöydässä jonkun julistavan snobahtavalla äänellä: En katso kotimaisia elokuvia.

Tämän kommentin olen kuullut useasti. Ja se on tietenkin yhtä tilaston kanssa, yli 60% vuosittain ensi-iltaan tulevista leffoista on amerikkalaisia.
Ja kuten arvaat, minua hiukan nyppii. Minua nyppii se että ihmiset on aivopesty tykkäämään asioista. Ja huomautan että amerikkalaiset elokuvat ovat usein parempia. Huomautan että laatu ei minusta ole ainoa kriteeri tykkäämiselle.

Niin, kun soitin Nyt-liitteeseen, ja tarjosin juttua rottapojista minulle sanottiin ettei kiinnosta. Vallan kääntöpuoli kiinnostaa (kieltämättä se on hyvä elokuva). Rat King ei suoraan sanottuna ole vaivan arvoinen ja siitä ei tule lehteen mitään.

Olin hiukan loukkaantunut Maxin ja Juliuksen puolesta. Ei mitään?

Mutta milloin elokuvasta oikein tuli kansallisuuskysymys? Kysyn tätä, koska minusta tuntuu että olemme taantuneet tässä asiassa. Oli nimittäin aika, elokuvan alkuaikoina, jolloin ihmiset vain katselivat elokuvia, välittämättä kuka ne teki ja missä maassa.
Jopa valtaosa USA:ssa katsotuista leffoista oli ulkomaalaisia.
Mutta sitten amerikkalaiset elokuvantekijät lobbasivat homman niin että "ulkomaisista elokuvista" alettiin julkisuudessa ja kriitikoiden kesken puhua pahaan sävyyn: ulkomaiset leffat olivat moraalittomia ja kerronnallisesti kivikaudelta. Näin saatiin näyttävä tekosyy dumata tuontielokuvat vähemmistöön.

Tästä alkoi Hollywood-imperiumi.

Amerikkalaista sen olla pitää.
Tämä itsevarma kansallisuusajattelu johti nykypäivän tilanteeseen. Sitä voisi kutsua elokuvan kylmäksi sodaksi. Siksi kuulen jatkuvasti kahvipöydässä saman lauseen: En kestä kotimaisten elokuvien katselua.

Ei siksi, että minulle kansallinen elokuva on itseisarvo, oli laatu mikä tahansa. En ole sitä mieltä että meidän pitäisi taantua mihinkään perus-alkuiseen hommaan. En halua Masto D. Onttia presidentiksi. Tämä ei-kotimaiselle-kommentti tuntuu ällistyttävällä tavalla heijastelevan automaattista ajattelua. Koska amerikkalaiset päättivät pitää kotimaisista elokuvista, me lakkasimme pitämästä kotimaisista elokuvista. Ja tämän myötä kotimainen elokuvateollisuus jäi alikehittyneeksi.

Niinpä meistä monet eivät katso kotimaisia koska me emme katso kotimaisia. Ja tämä ei ole kehäpäätelmä.
Tänä perjantaina katsojat joutuvat taas valinnan eteen: Kotimainen vai amerikkalainen. Rat King vai Vallan kääntöpuoli?
Mutta kuten kohta huomaatte, elokuvalla ei ole kotimaata.
Rat King näyttää sijoittuvan kotimaiseen taajamaan. Rintamamiestaloa myöden homma näyttää selvältä: terveisiä Hämeestä.
Rat King on kokonaisuudessaan kuvattu Virossa. Osa elokuvan tyylikkäästä kotimaisuudesta on virolaisen lavastajan, Jaagup Rometin ansiota.

Osa elokuvan vangitsevuudesta liittyy siihen että ohjaustyö on sukua Stanley Kubrickille, erityisesti Hohdolle.

Olen tietysti kuullut tästä aiemminkin, mutta vasta Steve McQueenin http://news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/544419.stm elokuva Shame sai minut tajuamaan että seksistä voi olla riippuvainen. Nähtävästi kaikesta johon liittyy mielihyvää voi tulla riippuvaiseksi.
Yleensähän sanotaan että seksi on luonnollista.
Riippuvuus tuo kuitenkin etupäässä mieleen kemikaalit. Täällä kokoontuu SAA-kerho. Sex Addicts Anonymous. http://saa-recovery.org/
Shamessa Michael Fassbender esittää seksiaddiktia. Hän on monessa mielessä tyypillinen tapaus.

1.Eristynyt.
2.Pakkomielteinen.
3.Elää kaksoiselämää.

Kohta kolme on tärkeä. Se tarkoittaa että seksiin liittyvät harrastukset pidetään piilossa läheisiltä.

Shamen seksikohtauksissa onkin jotain pakkomielteenomaista ja jännittynyttä. Tämä ei ole seksin ilosanomaa.

Seksiriippuvuus on tuhoisaa.

Useille se merkitsee kaikkien läheisten, ei-seksuaalisten suhteiden loppumista.

Shamen ensi-illan myötä monissa lehdissä on nähty entisten seksiriippuvaisten mielipiteitä McQueenin elokuvasta.
Eräs gay-mies paljasti The Guardianille että hänelle Shame on pelottavan tarkka kuvaus seksiriippuvuudesta.

Usein taustalla on liian tiukka, jopa tiukkapipoinen kristillinen kotikasvatus.

Vähän hellyyttä.

Elokuvan nimi, häpeä viittaa useiden seksiriippuvaisten kokemukseen.

Monien mielestä seksiriippuvuus on peilikuva yhteiskunnan pornoistumisesta.

Tätä puolta Shame ei käsittele.

Seksiriippuvuus ei katso ikää.

Luen parhaillani perheenäidistä joka kehitti riippuvuuden 43-vuotiaana.

Monille seksiriippuvuus on kuin alkoholismi. Siitä on vaikea puhua ääneen.

Saatikka katsoa elokuvia siitä.

"Kommunismi on sairaus"
Tämä kommentti avaa Clint Eastwoodin J.Edgarin. Se on elämänkertaelokuva FBI:n pitkäaikaisesta päälliköstä J.Edgar Hooverista. Oikeastaan katsojalle tulee tunne, että tässä meillä nyt on alaston totuus miehestä, joka etenkin vasemmistolaisille oli kuin punalippu härälle.
Kysymys on, ketä tämä kaikki kiinnostaa nyt, kun Hoover on ollut kuolleena vuodesta 1972?

G-miesten kuhertelua oli odotettavissa. J.Edgarin on käsikirjoittanut Dustin Lance Black,tunnettu homojen oikeuksien puolestapuhuja. Näillä resepteillä sopan pitäisi pysyä kuumana ja ajankohtaisena.

Tässä näette Leonardo Di Caprion Hooverin sekä Armie Hammerin (Social Network) Tolsonin samassa kuvassa. Ja näin on oikeastaan koko elokuvan ajan.

Annetaan J.Edgarille mahdollisuus. Elokuvassa on silti jotain tahattoman koomista. DiCaprio esittää Hooveria paitsi parikymppisenä, myös seitsemänkymppisenä. Tämän vuoksi hänen päänsä on kauttaaltaan a kitattu tavalla jota on vaikea katsoa repeilemättä. DiCapriolle hommattiin leffaa varten tekarit täältä: http://www.fangsfx.com/main.html

Elokuva alkaa kuvaamalla pommeja pudottelevia radikaaleja. Amerikkalaiset käyttävät nimitystä The Red Scare, punainen vaara.
Kyseessä on historiallinen kuva amerikkalaisesta paranoiasta.
Washingtonissa joku laittoi vuonna 1919 pommin oikeusministeri A. Mitchell Palmerin taloon.
Nyt, kuin silloinkin, iskussa nähtiin vaikuttimena punainen salaliitto. Ja tämä punainen aave sai monet miehet näkemään punaista - joka puolella. Eräs näistä vannoutuneista kotiemme ja raukkojen lasten puolustajista oli J.Edgar Hoover.

Hoover halusi vuoden 1920 tienoilla kiristää maansa maahanmuuttopolitiikkaa. Päättelyketju meni näin: koska yli puolet tavisduunien tekijöistä on maahanmuuttajia ja paljolti itä-Euroopasta, maahanmuuttajat ovat anarkisteja. Tämä huipentui toteamukseen: Amerikka on pidettävä amerikkalaisena.
Luultavasti Amerikka oli pidettävä puhtaana myös suomalaisista.

Tässä on syy miksi tämä elokuva löytää myös tarttumapintaa perus-Suomessa.

J.Edgar on kuva epäluulosta, ahdasmielisyydestä ja vallasta.

Se on myös yllättävän herttainen kertomus kahden miehen ystävyydestä.

Älkää odottako perspanoja labrassa.

Se mikä tekee J.Edgarista niin huvittavan ja myös surullisen on, että nämä kaksi miestä ovat onnellisia saadessaan olla yhdessä. Tämä tuo mieleen tarinat, joissa julma koneisto ehkäisee rakastavaisia toteuttamasta itseään.

Ja tässä jos jossain piilee J.Edgarin nerokkuus. Se saa meidät säälimään tuota estynyttä, vallanhaluista, ja ahdasmielistä homopoliisia.
Mutta historiankirjojen mukaan hän on yksi suurimmista mulkuista.

Ehkä elokuvan sanoma on lopulta: katsokaa kuinka mies voi asettaa maansa edun kaapista tulon edelle.

Eräs syntyperäinen jenkki, 1960-lukulainen puna-opiskelijaradikaali ilmaisi minulle äskettäin kiinnostuksensa tätä elokuvaa kohtaan: I'd be interested in what position the film takes on Hoover, a real son of a bitch and right-winger.

Tämä härkä on ollut nyt kuolleena 39 vuotta. Kuten eräs elokuvakriitikko totesi: suurin osa meistää tietää Hooverista sen, että häntä viehätti cross-dressing, ja että hän piti usein lähintä miestään Clyde Tolsonia kädestä.

J.Edgar tulee ensi-iltaan perjantaina 6.1.