Elokuvat

Kuka keksi pistää "Cinè" Espoon yhteyteen? Tuhlasin juuri kolme minuuttia oikean näppäinyhdistelmän löytämiseen,voidakseni kirjoittaa tuon ranskalaisen komeasti kallellaan olevan baskeri-laksantin. Turha sanoa, että espoolaisessa ranskalaisuuden tavoittelussa on jotain koomista!

Espoosta on lyhyt matka Saksaan. Todella suuri osa festarin elokuvista on Berliinin elokuvajuhlien satoa. Niinpä minäkin olen saanut tekosyyn lihavoittaa saksalaisen elokuvan lukutaitojani. Totta puhuakseni, saksalaisen elokuvan tuntemukseni on ohutta. Se perustuu tutulle stereotypialle jonka mukaan kaikki saksalaiset ovat himonussijoita, pornon suurkuluttajia -ja tuottajia.

Niinpä kun näin Christian Petzoldin hienon ja kultturellin teoksen nimeltä Barbara, koin jatkuvasti syyllisyyttä alastomista mielleyhtymistä, joita elokuvaa katsoessani jouduin mielestäni hätyyttelemään. Olin varma, että kohta elokuvan vähäeleinen lääkäriä esittävä blondi tekee Jalluista tutun tukanavauksen, levittää haaransa villin rodeon alkaessa leikkaussalissa.

kuva:ah, Barbara

Niin ei tietenkään käynyt. Ilmeisesti stereotypiat ovat joskus väärässä. Oikeastaan Barbarassa ei ollut nimeksikään rakkautta, vaikka sen sensuellissa päätähdessä olikin jotain tukahdutetun kiihkeää. Tämän elokuvan luostarimainen viileys johtui siitä että tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun DDR:ään. Kuvissa vilahtelee runsaasti laatikonmuotoisia autoja, miehillä on pulisongit y ms. Mutta perusjännite hahmojen välillä syntyy lännen ja idän, kapitalismin ja ...mikä se toinen nyt oli välillä.

kuva: Barbaran päätähti

Tarinan opetus on yksinkertaisesti tämä: nuori lääkäri tahtoo maistaa kapitalismin hedelmää, mutta joutuu mussuttamaan Rainbow-rusinoita. Eli alusta alkaen katsojan eteen loihditaan kuva kurjistumiskehityksestä: hänen elämänsä on alamäkeä koska hän, kaunis nainen ei saa käyttää sukkahousuja eikä naida niin paljon kuin huvittaa, eikä bailata Berliinin yössä. Siis tässä vaiheessa näyttää että elokuvasta on tulossa eräänlaista kapitalismin epäsuoraa juhlintaa. Näytetään katsojille: katsokaa, jos meillä ei olisi kapitalismia, näin vittumaista olisi elämä.

Mutta yhtäkkiä elokuvan edetessä käy ilmi että tämä kapitalismin iltasatu väistyy syrjään. Päähenkilön Mersulla ajava kapitalisti-poikaystävä saa monoa ja vaihtuu Warthburgia ajavaan pitkätukka-renttuun. Ja tämä on lopulta elokuvan tag-line.

Monoa kapitalismille. Mitä iistimpää sen siistimpää.

Kenkää sille nilkille joka tahtoo vain brassailla isoilla stereoillaan. Elokuvan lopussa näyttää että elokuva on tehnyt täyskäännöksen alun oletuksista.

Ja itseasiassa, minä en ole ainoa joka tekee tämän terävän havainnon. Petzoldin sanotaan elokuvantekijänä kuuluvan Berliinin kouluun. Onkin väitetty että tämän "koulun" eräitä piirteitä on kyseenalaistaa ne mutkattomat yleistykset joita me tavallisesti teemme.

Sanotaan että viimeisen kymmenen vuoden ajan saksalaiset elokuvat ja kirjat ovat olleet poikkeuksellisen kiinnostuneita nykyisen taloudellisen järjestelmän suhteesta yksilöiden onnellisuuteen. Vaikka Barbara sijoittuu DDR:ään, se muistuttaa päänsisäisestä muurista joka edelleen on murtumatta.

Yle Areenasta voi seurata torstai-aamuna Suomen Marsalkka -elokuvan tiedotustilaisuutta. Tilaisuudessa julkistetaan näyttelijät ja traileri. Tilaisuus kestää reilun tunnin. http://areena.yle.fi/tv/1635905

Blogissaan tuottaja, Erkko Lyytinen toteaa että on tullut selväksi, että elokuva tulee poikkeamaan "joiltain osin" ennakko-odotuksista. Hän lisää, että elokuvan julkistustilaisuuden myötä on odotettavissa että ne, jotka suhtautuvat hankkeeseen vihamielisesti, tulevat leppymään.

Lyytisen blogauksesta välittyy tunne, että elokuvantekijää ahdistaa. Lyytinen lisää toivovansa, että voisi toteuttaa projektinsa loppuun ilman väkivallan uhkaa.

En usko, että ne jotka ovat vihoissaan tulevat kuitenkaan leppymään. Tähän mennessä lienee tullut selväksi, että ne jotka tahtovat, tuohtuvat, vaikkeivät koskaan mitään elokuvaa näkisikään.

Mitä yhteistä on Jeesuksella, Mannerheimilla ja Mikki Hiirellä?

Heistä kaikista on tehty elokuva. Heihin kaikkiin on mahdollista suhtautua fanaattisesti.

Mutta jos minulta kysytään, Jeesus on lähempänä Mannerheimia kuin Mikki Hiirtä. Siis mikäli katsojien tosikkomaisiin reaktioihin on uskominen. Olen varma että monetkaan uskovaiset eivät koskaan nähneet vuonna 1968 julkaistua italialaista elokuvaa Black Jesus.

Tämä kaikki ei tietenkään lupaa hyvää, onhan tunnettua että Jeesuksesta kertovat elokuvat ovat useimmiten roskaa.

Jos minun pitäisi nyt valita katsonko valkokankaalta Mikki Hiirtä, Jeesusta vai Mannerheimia, valinta tapahtuisi luultavasti Mikki Hiiren ja Mannerheimin välillä. Ei siksi, ettenkö pitäisi Jeesuksesta.

En yksikertaisesti pidä Jeesuksesta kertovista elokuvista. Monille -kuten Mannerheim-leffan herättämät reaktiot tuntuvat osoittavan- näiden kahden ulottuvuuden, leffan ja sen ulkopuolisen avaruuden erottaminen toisistaan ei onnistu.

Minusta tuntuu oudolta, että meidän pitää toivottaa tervetulleeksi joku Netflix .

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/dvd-vuokraamot-kuolevat-ja-oli-aikakin-pian-netflix-haastaa-televisiokanavatkin

(Kuvassa vähemmistön edustaja)

Kokeilin äsken loggautua amerikkaiseen online-leffapalveluun, Netflixiin. Vastaus: Sorry, Netflix is not available in your country yet. Ei vaikuta miltään maapalloistuvan maailman globaalilta tervetuloa-meiningiltä.

Ilmeisesti Netflixin systeemi on tekijänoikeusbyrokratian raskauttama. Leffapuolella tekijänoikeuksien sanotaan olevan viisi vuotta musabisnestä jäljessä.

Spotify, ei saatavilla Ruotsissa.

Minun ei tarvitse odotella Netflixiä. Nimittäin, törmäsin Mubiin, online- leffateatteriin.

Le Web-konferenssissa Lontoossa esiintyi tänä kesänä perustaja, turkkilaissyntyinen Efe Cakarel.
http://london.leweb.co/

Hän esitteli yleisölle palvelunsa. Mottona oli usein kuultu sana: globaali.

Niin globaali kuin netti väittääkin olevansa, se ei ole sitä.

Tosin Mubin kotipaikka on siellä missä Facebookin, eli Palo Altossa Yhdysvalloissa. Silti Cakarel ei usko että Palo Alto on maailman napa. Ilmeisesti kaupunki, jossa on maailman eniten Facebook-käyttäjiä on Bangkok.

Cakarel muistutti että maailman netinkäyttäjistä 13% asuu Yhdysvalloissa.
Loput olemme me.

Siis 87%.
Enemmistö.

Kuinka kauan meidän on odotettava että USA lakkaa hallitsemasta Internetiä? Ja milloin tapahtuu vallankumous? Nämä olivat Cakarelin esittämiä kysymyksiä.

Otin juuri puhelimellani yhteyttä Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon Helsingissä.

Kysyin elokuvaa. Minulle sanottiin että tätä elokuvaa ei ole tällä hetkellä saatavilla katseluun. Ja jos on joskus tulevaisuudessa, sen katselu maksaa 5,20e /tunti.

Katselua varten minun pitää varata katseluhuone, joka sijaitsee jossain Suvilahdessa. Mikäpä siinä jos on aikaa. Pidän hengailusta.
Mutta äsken tilasin elokuvan Mubista hintaan 2,90.
Cakarel perusti Mubin juuri kuvatunkaltaisen saatavuusongelman innoittamana. Hän yritti kerran katsoa elokuvaa netistä läppärillään kahvilassa. Se ei onnistunut. Vuonna 2008 hän perusti firman joka korjaisi puutteen. Tai ainakin yrittäisi.

Voi olla että olen juonut liikaa viinaa, aion kehua Teemu Nikin ohjaamaa esikoiselokuvaa 3 Simoa.

http://www.youtube.com/watch?v=dxgKmsVxs2k

Siksikö, että se on tarina kahdesta varkaasta? Juuri siksi. Olen saanut tarpeekseni varkaille vittuilusta. Kuka varkaita enää puolustaa? Äskettäin aamun Hesari aloitti ruoskimalla rehellisiä rikollisia "Yhteiskunnan ei pidä tukea rikollisuutta" (Hs 1.8. 2012)

Mutta jos katsomme totuutta karvoihin, harva hyvä elokuva tulee toimeen ilman rikollisuutta. Ilman rikollisia esikuvia, viihde olisi paljon köyhempää. Kunnialliset isukit ahmivat olohuoneittensa sohvilla surutta tarinoita mafiosoista, ja seuraavat dekkareissa kun tatuoidut pojat imevät koksua sieraimeen, samalla kun vaimo tuo hillovoileipää olkkariin.

Pahikset ovat bensa, joka sytyttää elokuvan liekkeihin. Tavallaan kaikki tarinoiden kuluttajat tukevat rikollisuutta. Vaikka rikollisilta evättäisiinkin työttömyystuki, ei heiltä voi evätä sitä epäsuoraa tukea jonka herkullinen tarina katsojassa aikaansaa. Rikolliset ovat se syntipukki, jota ilman me tavikset emme voi tuntea olevamme todellisuudessa kunniallisia.

3 Simon katsoja kokee juuri tämän ristiriidan; hän komppaa päähenkilöitä, samalla kun kuuntelee näiden soljuvaa dialogia. Silti hän tietää että tyypit ovat asuntovarkaita.

Ohjaajan mukaan dialogille annettiin painoarvoa elokuvaa tehtäessä. Ilmeisesti Suomessa ei yleensä kiinnitetä tähän huomiota, eikä tehdä elokuvia joissa dialogi todella toimii. Niinpä 3 Simon kohdalla aikaa meni dialogin treenaamiseen enemmän kuin itse kuvauksiin. Näyttelijät eivät olleet ammattilaisia. Kenties juuri tästä syystä tulos on miellyttävä.

3 Simossa siis puhutaan paljon. Tässä tapauksessa puhuminen on kultaa.

3 Simoa on monessa mielessä velkaa Coenin veljesten leffoista tutuille kusisille paikoille. Siis tilanteille jotka ovat tyyppiä: jos x saa tietää että y ei olekaan z kuten hän luulee, tapahtuu kauheita, varsinkin jos p saa tietää. Pahimmassa tapauksessa joku saa kuulan kalloonsa. Sekaannukset johtuvat usein siitä, että eri henkilöt kusettavat tai salaavat identiteettinsä. Kuka kukin on oikeasti-tyyppiset tilanteet ovat oikeastaan vanha keksintö; jo Shakespeare perusti komediansa sekaannuksille.

Ohjaaja totesi Coenin veljien leffat suureksi innoittajakseen. 3 Simossa, kuten edellisisäkin, on jälkiä 1930-40-lukujen screwball-komedioista. Toisin kuin romanttisissa komedioissa, henkilöt ovat usein lapsenomaisia (3 Simon Simo/Lasse), näillä on paljon vapaa-aikaa (Varkailla ei ole kiire). Tyypillisesti screwball-komedioissa päähenkilöiden ihmisuhteet eivät ole tyydyttäviä. 3 Simossa hahmo nimeltä Simo on saattanut raskaaksi ravintolahoidon, mutta hänellä ei ole aikomustakaan ottaa hoitoa ja sen seurausta hoitoonsa.

kuva:suomen filmikamari

Tapasin Simoa näyttelevän nuoren miehen tänään leffateatterin aulassa. Kysyin millainen statement kätkeytyi elokuvaan. Mies Simon hahmon takana totesi osuvasti screwball- komedioiden perusopetuksen: raha ei ole kaikki.

Simon rikos ei ole se että hän nyysii pöytähopeita, vaan se että hän ei pakoilee vastuutaan isänä.

Jututin myös yllä mainittua ravintolahoitoa, siis PMMP-yhtyeestä tuttua Paulaa. Kysyin oliko vaikea laskeutua epätoivoisen lähiö-äidin kokemuksen tasolle. Ei kuulemma ollut. "En ole itsekään mikään kulttuuriperheen kasvatti" hän sanoi.

En ole koskaan pitänyt tähdistä.

Leffoista puhuttaessa ilmaus "tähdittää" on ärsyttävä. Jotenkin tulee mieleen "paskattaa".

Ajatelkaa, mitä te ajattelisitte, jos joku väittäisi että tätä blogia tähdittää Kimmo Laakso.

Vitutukseni kumpuaa osaksi Tuomas Enbuskesta. Hänhän on viimeaikoina fiilistellyt väitettä, jonka mukaan me emme ole tasa-arvoisia. Enbusken popkulttuuri-referensseihin kuuluvat mm. Elvis, Ayn Rand ja Einstein.

Kaikki oman alansa tähtiä. Ayn Rand, Tuomas Enbuske, Elvis, Einstein.

Oli ala mikä tahansa, sillä on omat elviksensä.

Enbuske, tuo journalistitähtönen kiertelee nyt esittelemässä pamflettiaan.

Tv-tähti Enbusken mukaan tasa-arvo näyttää hyvältä, mutta vain paperilla. Tasa-arvo on terrorismia. Eräs Enbusken lempihokema on "Toisen tulo ei ole toiselta pois".

Olen kyllästynyt nyt jo muodikkaaseen ahneus-vittuunpehmoilujadownshiftauseiseketäänhaittaaettämullaonisobmw-höpinään. Tämä asenne -sulla ei ole oikeutta puuttua mun asioihin, mä parkkeeraan mihin mä haluan- ottaa näyttävästi tulta ympäristössä- etenkin äijissä. Se tarttuu. Ihmiset nostavat kädet ilmaan taputtavat karvaisia kätösiään kun Tuomas sanoo: mä en haluu et kukaan tulee sanomaan mulle miten mä parkkeeraan.

Tämä on noloa. Se on kuin tauti jota pitää yrittää vastustaa.

Ahneuden vastalääke on epäitsekkyys. Tehdään jotain missä ei ole mitään järkeä, joka ei tuota mitään.

Otetaan mallia Enbusken sijaan pyhimyksistä.

Kuva: Pyhimys ilmestyy Blogannes Kastajalle tämän työhuoneessa

Pyhimykset ovat tähtien sukulaisia. Jos lukee pyhimyslegendoja, tajuaa että ne ovat sarjallisuudessaan kuin moderni tv-viihde. Kaikki tietävät että ne eivät ole totta, mutta se ei haittaa.

Sankari tai elokuvatähti. Ne tarjoavat esimerkin jota voi yrittää seurata, mieluummin kuin Enbuskea.

Mutta miten pyhimykseksi tullaan?Ja mistä näitä esikuvia löytyy? Erään kliseen mukaan jopa sähkömies, tai kenties naapurin Ritva voi olla pyhimys.

Perusestyneen lähiöspeden on kuitenkin helpompaa mennä elokuviin kuin soittaa Ritvan ovikelloa.

Ilmeisesti pyhimyksenä olo ei ole "ura", jonka voi valita. Itseasiassa sosiaalisella asemalla, lahjakkuudella, opinnoilla yms. kekkuralla ei ole väliä. Kyse on siitä että eletään ihmisten keskellä ja edistetään yhteistä hyvää ajattelematta omaa etua.

Jeesusteluni, ja tämä blogi kumpuaa tästä elokuvasta

http://www.youtube.com/watch?v=7LLhA7JikEI

Elokuvilla on taipumus vaikuttaa. Vaikka moni on sanonut että kyseessä on feikkiyden huipentuma, Veronica Echegui ei ole feikki. Hän on pyhimys.

Hän saapuu Helsinkiin 3.8.

Ps. Pyhä Veronica tarjosi hikirättiä Jeesukselle silloin kun tämä teloitettiin. Hän on myötätunnon ruumiillistuma. Hänen juhlapäivänsä on pyhimyskalenterin mukaan 12. heinäkuuta.

LÄHDENKIN TÄSTÄ PESEMÄÄN TUOMAS ENBUSKEN JALKOJA.

Mel Gibsonin uusi elokuva Get The Gringo ei tule elokuvateattereihin Yhdysvalloissa.

Mutta se tulee elokuvateattereihin perjantaina Suomessa. Sen lisäksi ainakin Kreikassa.

Mitä meillä on yhteistä Kreikan kanssa? Molemmat ovat maita, jotka amerikkalaisten levitystrendien näkökulmasta ovat sivilisaation peräkyliä. Amerikkalaiset näyttävät ajattelevan, että vanhan maailman puhelin -ja kaapeliyhteydet ovat niin primitiivisiä etteivät ne houkuttele katsomaan elokuvia netissä.

Niin, tästä on kyse: Get The Gringo julkaistaan Yhdysvalloissa ainoastaan internetissä ns. tilausvideona (Video On Demand).

Tämä on mielenkiintoista, koska esimerkiksi Suomea on totuttu pitämään jonkinlaisena high tech-valtakuntana. Mutta mitä elokuvien katsomiseen netissä tulee, Suomi ja muut pohjoismaat ovat yhtä kehittyneessä tilassa kuin Kreikan talous.

Toiseksi: näyttää siltä että minä, kuten monet muutkin, ajattelen kuten Yhdysvalloissa usein ajatellaan meidän eurojen ajattelevan: Get The Gringo ja muut suoraan digitaaliseen levitykseen menevät elokuvat ovat niin huonoja, ettei kukaan esittäjä halua niitä teatteriinsa.

Totta puhuakseni Get The Gringo ei ole huono elokuva. Nostaisin esiin esimerkiksi Peckinpah-tyyppiset, hidastetut ultra-violence-paukuttelut. Jotkut niistä ovat yhtä nautittavia kuin tämä kohtaus elokuvasta "Tuokaa minulle Alfredo Garcian pää":

http://www.youtube.com/watch?v=phmZGKjveAc&feature=related

Mutta asiassa on muitakin puolia. Se, että elokuva menee "suoraan videoon" Yhdysvalloissa, tarkoittaa että Euroopassa ei pystytä seuraamaan sitä miten hyvin elokuva myy ensi-iltaa-seuraavina viikkoina. Toisin sanoen, meikäläiset elokuvien maahantuojat ja levittäjät ym. elokuvien sisäänostajat eivät voi perustaa levittämispäätöstä tarkkoihin myyntilukuihin.

Tämä on saanut monet eurot valittelemaan tilausvideomyynnin näkymättömyyttä. On tullut tavaksi hehkuttaa, kuinka kannattava bisnes tilausvideo on USA:ssa. Mutta kukaan ei tarkkaan tiedä kuinka kannattava. Koska kukaan ei tunnu erityisesti kirjoittavan tilausvideoiden uutuksista, näyttää siltä, että kyse on yksinkertaisesti näkymättömistä elokuvista.

Briteissä tilausvideo-kulttuuri on eurooppalaista kärkeä. Netflixin ja Lovefilmin ohella kilpailee myös leffateatteriketju Curzonin tilausvideopalvelu. Näyttää siltä että monet indie-levittäjät tunkevat tilausvideomarkkinoille. Kehittyvä tilausvideobisnes tarkoittaa, että elokuvia joita emme ehkä koskaan muuten näkisi, me näemme nyt digitaalisesti levitettynä.

Suomessa kuten monessa muussakin Euroopan maassa tilausvideoiden levittämisestä vastaavat mm. puhelinyhtiöt. Äskettäin Variety-lehden artikkelissa todettiin sarkastisesti, kuinka vähän aitoa yrittäjähenkeä tällaisessa toiminnassa on.

Mutta ilmeisesti vikaa on myös katsomiskulttuurissa: Amerikkalaisen indie-leffafirman edustaja totesi näin "Sosiaalisista syistä johtuen eurooppalaiset yleisöt eivät ole yhtä edistyneitä kuin amerikkalaiset mitä tulee elokuvien katsomiseen internetissä"

Noin vuodesta 2001 lähtien 80 % Hollywood-elokuvien tuotoista on tullut teatterilevityksen ulkopuolelta. Elokuvateatteri on pelkkä elokuvan näyteikkuna. Todellinen raha tehdään ns. sekundaarikuluttajien markkinoilla.

Elokuvat eivät siis ole tuottoisia siksi, että niitä käydään katsomassa elokuvateatterissa. Elokuvat halutaan omistaa ja katsoa kotona.
Get The Gringon ja monien muiden elokuvien julkaiseminen ainoastaan tilausvideona Yhdysvalloissa tuntuu muuttavan tätä trendiä.

Ensinnäkin, jos käytäntö tulee yleisemmäksi ihmiset omistavat elokuvia yhä vähemmän. Jos elokuvan ostaa netistä, se ei automaattisesti tarkoita että se katsotaan kotona. Tämä on elokuvien levittäjien kannalta kivaa, koska se ilmeisesti vähentää piratismia. Elokuvien esittäjien, siis elokuvateattereiden kannalta Vod-ilmiö ei ilmeisesti ole kivaa.

The End of the Cinema.

Vai onko todella näin?

Curzonin esimerkki osoittaa että monet elokuvateatterit ovat nähneet tilausvideoissa mahdollisuuden. Toisin sanoen, kyse ei ole yksinkertaisesta vastakkainasettelusta elokuvateattereiden ja netissä tapahtuvan katsomisen välillä.

Tilausvideo on ideaali jakelukanava, koska voitot ja kulut ovat sellaisessa suhteessa, joka takaa suuret tuotot. Mutta näyttää siltä että tilausvideon luoma markkinarako elokuvalle voi olla se syy miksi me näemme elokuvan elokuvateattereissa.

Siten esimerkiksi tuntemattomien komediastarojen kengännauhabudjetilla tekemä elokuva The Do-Deca-Pentathlon on tullut Yhdysvalloissa elokuvateattereihin heinäkuun alussa. http://www.youtube.com/watch?v=Yx8gS_dPWOo

Kenties koska tuotantoyhtiö julkaisi elokuvan ensin tilausvideona? Siis tilausvideokin voi toimia näyteikkunana, jolla voidaan valmistella ja boostata teatterilevitystä ja tehdä tunnetuksi elokuvia, jotka muuten jäisivät tuntemattomiksi.

Luultavasti yksi paljastavimmista kohtauksista uudessa The Amazing Spider-Man-elokuvassa on tämä.
Orpoutuva Peter Parker (Andrew Garfield) luovutetaan enon (Martin Sheen) hoteisiin. Itkevä äiti sanoo viimeisinä sanoinaan pojan huoltajille että poika, tuleva supersankari, ei pidä leivänkuorista.

Pikku Peterin leegot voivat kärsiä.

http://www.youtube.com/watch?v=_XayxMPrUP4

Olen joskus nähnyt kaupassa kuorettomia valmiiksiviipaloituja paahtoleipiä. En kuitenkaan ostanut näitä, koska mielestäni paksu rapea kuori on leivän sielu, se tekee siitä rouhean.

Tämä vastakkainasettelu rouhean kuoren ja pehmoisen sisuksen välillä on The Amazing Spider-Manin hämmästyttävä tag-line. Kuoreton leipä kuvastaa koko elokuvan yleisasennetta. The Amazing Spider-Man; kaikki rouheus eliminoitu.

Mutta mitä on rouheus? Minun nähdäkseni se on työväenluokkaisuutta. Vähän rahaa, paljon haaveita. Hakkaavat vanhemmat.

Koska internet on viimeviikkoina tulvinut vertailuja, joissa rinnan asetetaan uusi hämis (Garfield) ja hänen edeltäjänsä Tobey Maguire aion sanoa sanasen tähän vertailuun liittyen.

Aluksi luulin että tämä vertailu oli silkka pr-temppu jonka tarkoitus oli saada journalistinen karjalauma liikkeelle.

Äskettäin BBC:n radiokanavalla eräs taiteentutkija (!) totesi ykskantaan että hänen mielestään Garfield Parkerina on parempi koska hän skeittaa, ja erityisesti koska hän itseasiassa on "sosialistinen supersankari", eikä hän ole liian nörtti, kuten Tobey. Mielestäni BBC:n arvostelija perusti väitteen sosialistisesta supersankarista siihen että The Amazing Spider-Manissä heiluu pari nosturikuskia. Nämä ilmeisesti työväenluokkaiset hahmot, nosturikuskit ovat The Amazing Spider-Manissa verrattavissa niihin vähemmistön edustajiin jotka toisinaan poseeraavat johtajien kanssa yhteiskuvassa. Tiedättehän, diktaattori tahtoo antaa vaikutelman että on lempeä, ja otattaa kuvan tummaihoinen tyttövauva sylissään.

The Amazing Spider-Man osoittaa, että Hollywood-elokuvat eivät ole pelkkää tyhjää viihdettä. Ne saattavat sisältää kannanottoja. Mutta jos näin on, kannanotot ovat niin syvällä että niiden kaivaja voi joutua riisutumaan alasti sukeltaessaan viemäriin.

Siis tavallaan näiden kannanottojen puristaminen elokuvakudoksen visvasta vaatii, että katsoja pukeutuu älylliseen spandeksiin.

BBC:llä ei pohdittu Hämähäkkimiehen luokka-asemaa. Siellä arvailtiin, onko Amazing Spider-Man itseasiassa Spiderman 4 vai aivan uusi Spiderman?

Se, mikä tekee uudesta Hämiksestä täysin erilaisen ja samalla samanlaisen kuin Maguiren hämis on yhteiskuntaluokka. Molempia kiinnostaa luokka. Mutta Maguiren hämis on työväenluokkainen. Garfieldin taas keskiluokkainen. Siksi on tavallaan vitsikästä kutsua Garfieldin hämistä sosialistiseksi supersankariksi. Se mistä tämä Hämiksen kohoaminen, "luokkaretki" johtuu, on arvailua. Ehkäpä ne, jotka tutkivat kohdeyleisöjen arvostuksia, ovat havainneet, että rouhea duunarimeininki on nyt passe.
Näkemys luokasta heijastuu elokuvan kaikkiin tasoihin. Tässä muutama esimerkki jotka on poimittu vertailemalla Maguiren trilogian ykköstä (2002) ja The Amazing Spider-Maniä:

1. Perhe
Maguiren Hämis asuu suburbiassa. Siis kaukana kaupungista, nuhjuisella alueella. Eräässä kohtauksessa, jossa taustalla on pallogrilli, Maguire sanoo Kirsten Dunstille haaveillen haluavansa muuttaa kaupunkiin. Tämä tapahtuu sen jälkeen kun Dunstin esittämän Mary Janen juoppoisä on lakannut räyhäämästä.Turha sanoa että juoppoisät ovat melko harvassa uudessa Hämiksessä.

2. Työ
Maguire ja Dunst itseasiassa pohtivat mitä he aikovat tehdä TYÖKSEEN kaupungissa. Vertaa uuteen Hämikseen: Parker ei asu suburbiassa, hän asuu kantakaupungilla. Missään kohtaa ei elokuvassa ole hahmojen itsetutkiskelua siitä, miten vaikeaa on toteuttaa haaveitaan työmarkkinoilla. Maguiren Hämiksessä Parkerin eno tekee vuorosanadebyyttinsä valittamalla työttömyyttä. "Kaikkialla on vain tietokonehommia" hän kitisee. Maguiren Hämis haaveilee valokuvaajan työstä. Hänestä tulee valokuvaaja, tosin leffa viittaa työnantajien riistoon koomisella lehtipatruunan hahmolla joka ei vakinaista Parkerin työsuhdetta." Free-lancing, best thing for a kid of your age" toteaa pomo. The Amazing Spider-Manissa Parker ei tee valokuvausta, eikä tietääkseni muutakaan duunia.

3. Rillit
Uudessa Hämiksessä Parker alkaa käyttää rillejä, Maguiren Hämiksessä hän ottaa ne pois. Edellisessä on kiusallinen imagorilli-syndrooma. Tästä ei pääse eroon, vaikka tietäisi että kyseessä on supersankari.

4. Tiede
The Amazing Spider-Manissa tiede on tosikkomaista urpoilua. Parkerin kaavaspedeilyyn keskitytään liikaa. Ilmeisesti Parkerilla on aikaa tutkia kaavoja koska hänen ei tarvitse tehdä työtä. Hänellä on vauraan perheen rahallinen turva.

5. Kosto
Spider-Manin alkuepisodin tehtävä on perustaa tunne huutavasta vääryydestä. Meidät on tarkoitus saada tuntemaan että Peter Parkeria kiusaavat alfaurokset ansaitsevat kunnon nenänakkeja. Uudessa hämiksessä koston edellyttämä esileikki on ymmärretty täysin väärin. Garfieldin hämis on aivan liian salskea ollakseen kiusattu nörtti. Lisäksi hän muistuttaa aivan liikaa Mikko Leppilampea.

Olen aina hämmästellyt kuinka hyvä poseeraaja Kauko Röyhkä on.

Me seisomme tässä katselemassa, Röyhkän ottaessa auliisti erilaisia virneitä. Paikka on romaanin Miss Farkku- Suomi kuvauspaikka Suvilahdessa.
http://fi.filmtrailer.com/cinema/10196/

Kyseessä on vanha varastohalli jonne on lavastettu kokonainen kaupunginosa.Tai ainakin pala siitä. Röyhkän takana näkyvä iso kerrostalosermi näyttää varmaankin aidolta elokuvassa. Jo tässä kuvassa on vaikea erottaa aitoa parveketta pelkästä wannabe-parvekkeesta. Minulle kerrotaan että Röyhkän romaaniin perustuva elokuva sijoittuu Ouluun, mutta että tämä kattoa hipova feikkikerrostalo on itseasiassa kuvattu Helsingissä, Jakomäessä.

kuvA: kimmo laakso

En tiedä jaatteko kanssani saman oudon tunteen: paikalla ei ole kotia elokuvassa. Jokin aika sitten katsoessani elokuvan Rat King olin varma että katselin kuvia suomalaisesta taajamasta, ennenkuin kuulin että koko elokuva on kuvattu Virossa. Kysyin ohjaajalta syytä tähän. Ilmeisesti kotimaiseen elokuvaan oli vaikea löytää mitään niin täydellisen kotimaista kotimaasta.

Vähän aikaisemmin kävin vierailulla Stanley Kubrickin jäämistön käsittävässä bunkkerissa Lontoossa. Kyseessä on kattavin elokuvatuotantoon keskittynyt arkisto maailmassa. Warner Brothersilla on vastaavia kokoelmia mutta nekään eivät yllä samaan laajuuteen.
Arkistoon on talletettu Kubrickin koko ura, alkaen lehtikuvaajan työstä 1950-luvulla hänen viimeiseen elokuvaansa Eyes Wide Shutiin.
Yleisölle avatun bunkkerin sisältöä ovat filmeissä käytetyt lavasteet sekä dokumentit joihin on taltioitu vaihe vaiheelta kunkin tuotannon vaatima taustatyö sekä myös elokuvien markkinointia koskeva materiaali.

Lontoossa studio-olosuhteissa kuvattua Hohtoa (1980) varten ohjaaja lähetti kuukauden ajaksi valokuvaajan kuvaamaan hotellirakennuksia USA:aan. Lopulliset lavasteet rakennettiin kuvien perusteella huolellisesti kopioiden, kuten arkistossa nähtävä kuva Phoenixistä löytyneestä, Frank Lloyd Wrightin suunnittelemasta wc:stä osoittaa.

Toisin sanoen kun katsot hotellia Hohdossa, katsot oikeastaan palapeliä jossa on hujan hajan muistumia sieltä täältä.
Kuten nyt Miss Farkku-Suomessa jossa Oulun ohella on muistumia Jakomäestä.

Musikaali vaatii aina uskoa - Ja Rock of Ages ei tee poikkeusta. Tarkoitan tätä yksinkertaista juttua. Tiedättehän; kun näyttelijä alkaa yhtäkkiä laulaa. Tuo hetki voi olla maaginen, kummallinen. Useimmiten ehkä: buhaha.

http://www.youtube.com/watch?v=IEJETbo8gsk

Rock of Ages on nostalgiatrippi 1980-luvulle. Ne jotka ovat saaneet tarpeekseen rintanapeista, selkälipuista ja muusta kasarispedeilystä voivat lopettaa lukemisen.

Huulien liikkeiden synkronisointi äänitetyn musiikin tahtiin Rock of Agesissa yrittää herättää tunteen yhtäkkisestä laulukärpäsen puremasta. Ja tietenkin huulien liikuttelu näkymättömän musiikin tahtiin tuo mieleen musavideot ja känni-illat karaokessa! Henkilö alkaa availla huuliaan -mutta mistä laulu tulee? No ei ainakaan kurkusta.Karaokessa tämä asetelma on nerokkaasti käännetty toisinpäin.

Jos elokuvaa katsellessa joutuu miettimään tätä, on usko vakavasti koetteella. Seurauksena voi olla sen menetys.

En koe tarvetta väittää, että musikaaleissa on jotain homoa. Silti monet ovat sitä mieltä että, musikaali, oopperan ohella on gay lajityyppi per se. Mutta Rock of Agesia katsellessa on syytä pitää mielessä ainakin seuraava: alkuperäisen Broadway-musikaalin kirjoittajan Chris D'Arienzon mukaan kirjoittamisen eräs motiivi oli : jotta heteromiehet alkaisivat rakastaa musikaaleja.

Eräs komiikan maksiimi on tämä: pelkkä homouden esittäminen ei ole huvittavaa. Siksi alla olevassa kuvassa Alec Baldwin ei ole huvittava. Kuvaa katsellessa voisi erehtyä että Alec on "over the top". Mutta Rock of Ages ei täytä campin nälkää kuin nimeksi. Siinä on paikoin tarpeetonta kielen näyttelyä ja muuta tervetullutta liioittelua, mutta aivan liian vähän.

Ainoastaan Tom Cruisen Axl Rose-impersonaatio on lupaavalla tavalla yli hilkun.

kuva: filmikamari

Voin tehdä tunnustuksen: en ole nähnyt Rock of Agesia suurella näyttämöllä. En erityisemmin rakasta musikaaleja, enkä myöskään sukulaismuotoja, balettia ja oopperaa. Mutta pidän heavy metallista.Pidän liioittelusta. Siksi en aluksi pitänyt Chris D'Arienzon heavy-musikaalista. Tai siis sen elokuvaversiosta.

Suoraan sanottuna; vaikka Rock of Ages siteeraa Twisted Sisteriä (I Wanna Rock) se on yhtä kaukana saatanallisesta amerikanrockista ja hc-perseenkeikuttelusta kuin minun tukkani mopista. Eli siis lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Jos hard rock-lyrikka alkaa tehdä liikaa tuttavuutta librettojen kanssa, minä muutun ilkeäksi isäpuoleksi. Esimerkiksi kun Freddie Mercury alkaa uikuttaa "Mama, Just Killed a Man..." ja sen jälkeen Galileota, Figaroa ja Magnificoa menetän räyhäkkään fiilikseni. Minusta Freddie ilmaisee liian kärkkäästi, että itse asiassa oopperasta on kiva ammentaa innoitusta.

Niin, miksei jos se kerran tulee sydämestä. Mutta toisaalta, rock perustuu autenttisuuden illuusiolle.Siis sille että sen soittajat ovat lukutaidottomia apinoita. Ei sille että joku liikuttaa huulia synkronoidusti ääniraidan tahdissa. Tai sille että osaa ovelasti sekoittaa Mozartin Don Giovannia moshauksen lomaan. Toisaalta, joidenkin mielestä rokki on barokkia; tarkoitus on pullistella kultaisissa hampaissa salamavalojen välkkeessä ja ovelasti unohtaa että perstaskussa komeilee maisterin paperit.

Siksi on outoa, että Rock of Ages muistuttaa paikoitellen isolla rahalla tehtyä karaokevideota. Joko Rock of Ages on tietoinen tyylitelty kurakakku (älyköt puhuvat usein campista) tai sitten vain kuraa. Näen mahdollisen katsojan jolle pelkän pantteriprintin vilauttelu ja munattomat heviballadit maksavat leffalipun vaivan. Tämän kuvitteellisen katsojan silmin katsottunua Rock of Ages on loistava, koska se ei todellakaan ole rock. Se on anti-macho elokuva jossa on muistuma jostain homosta. Mutta ongelmana on, että Rock of Ages ei ole tarpeeksi homo. Sen homous ei yllä paljon spedeilyä pidemmälle.

Auf wiedersehen mein Herr sanoi Liza Minelli vuonna 1972 elokuvassa Cabaret.

Roomassa tajuan että sen takapajuisuus on osa kaupungin viehätystä. Voit kävellä Tiberin vartta ja kuvitella miltä kaupungit tuntuivat 1950-luvulla kun mainokset eivät hallinneet näkökenttää. Rooma on adbusters-mallikaupunki. Tälläista oli Suomessa kun presidentti Kekkonen istui Lada-Suomen ohjaamossa. Kysy keltä hyvänsä jolla on näkemystä: Rooma on nykykulttuurin suhteen massiivinen peräkylä.

kuva: Blogin kirjoittaja Roomassa. Jos kauneudella olisi nimi se olisi "Laatikko".

Indie-elokuvateatteri Filmstudio Roman elokuvakoneenkäyttäjä Alfonso myöntää että Rooma on loistava näyttämö elokuvien katsomiselle. Hän maksaisi maltaita nähdäkseen Fellinin huoneen elokuvastudio Cincecittan muurien sisällä. Rooman keskustassa ei ole isoja multipleksejä, suurin osa teattereista on kodikkaita pieniä kuten Alcazar jonka omistaja on itsekin ohjaaja. Silti Alfonso matkustaa usein Pariisiin katsomaan lempielokuviaan. Vanhoista elokuvista on näet vaikea saada printtejä Roomaan.Tänään Alfonso näyttää filmiä Il Prossimo Tuo. Kysyn Alfonsilta mitä nimi tarkoittaa. Hän katsoo hölmistyneenä.

Katson Alfonsia yhtä hölmistyneenä takaisin.

Alfons hämmästyy kun sanon etten ole kuullutkaan elokuvasta vaikka se on helsinkiläis-roomalais-pariisilainen yhteistuotanto jonka on ohjannut puoliksi stadilainen Anne-Riitta Ciccione.

"Ovatko suomalaisnaiset todella näin frigidejä", Alfons kysyy.

Vastaan etten tiedä mistä hän on sellaista saanut päähänsä. Elokuvan katsottuani tajuan että Laura Malmivaara esittää leffassa helsinkiläistä raiskattua lentoemäntää, Eevaa jolla on vaikeuksia solmia suhteita miehiin.

Ennenkuin huomaankaan seisoin Ponte Milvion sillalla heiluttaen vitosen seteliä bangladeshiläiselle Zahirille. Hän oli myynyt made in china-munalukkoja täällä kymmenen vuotta. Hän kaivoi huoletta etusormellaan nenää samalla kun minä ongin farmarihousujeni etumuksesta lisää rahaa.

Lukkoja on kahta mallia halpa (2e) ja kallis (5e). Sillalla on tasaisin välimatkoin tolppia joihin pariskunnat ovat kiinnittäneet ikuisen rakkauden symbolin, munalukon. Tätä ennen lukkoon on tietysti kirjoitettu molempien nimet permanent-tussilla sekä dramaattinen "ikuisesti". Kun lukko on kiinni ja avaimet Tiberin pohjalla seuraa intohimoista suutelua.

Silta ja munalukot olivat alunperin underground-hupia ja oikeistolaista Rooman kaupunginjohtajaa syytettiin "rakkaudenvastaisuudesta" kun hän uhkasi kieltää munalukkopelleilyn. Ne kuulemma uhkasivat vaurioittaa sillan rakenteita. Hän muutti kuitenkin mielensä koska munalukkobisnes alkoi paisua kuin pullataikina. Sen jälkeen kun Federico Moccia julkaisi ilmiön inspiroimana romaanin Ho Voglio di Te (Minä Haluan Sinut) romaanin elokuvaoikeudet ostettiin välittömästi. Zahirkin on tyytyväinen lähettäessään äidilleen rahaa kotiin. Hän myy keskimäärin seitsemän lukkoa päivässä.