Elokuvat

Hyi helvetti-tyyppiset reaktiovideot levisivät vuonna 2007 kun video 2 Girls 1 cup esitteli tytöt syömässä kakkaa ja yrjöämässä sitä toistensa suihin. You Tube-palvelu täyttyi videoista joissa kuvattiin katselijoiden reaktioita.Sitten kaksi tyttöä kakkasi bussiin matkalla Turkuun. Ja taas: hyyii helvetti-tyyppiset reaktiot levisivät kuin syöpä. Palstat täyttyivät tuumailuista. Mitäs tämä nyt oli?

Hämmästyksen estetiikasta online-avaruudessa on kirjoittanut Susanna Paasonen http://www.onscenity.org/conf1/?p=625

Seurasi tyypillinen marsilaiset maassa-tilanne. Marsilainen ottaa käteensä maasta löytämänsä esineen, valkoisen A4:n, pyörittelee sitä hetken. Ihan järjetöntä. Sehän on tyhjä, sillä ei voi ajaa, sillä ei voi soittaa, siitä ei kuulu musiikkia. Sehän on pelkkää paskaa!
Marsilainen ei tajua A4:sta koska yksinään, ilman kynää tai printteriä sillä voi ainoastaan pyyhkiä...

Nyt median kakkaspektaakkelin yhteydessä on nostettu esiin Telley Savalas ja Marsalkka.
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288537903962.html
Ilta-Sanomien päätoimittaja siteeraa kolumnissaan toista kirjoittajaa sanoessaan, että kakka-aiheisella lehtijutulla on samanlaista "vaikeasti määriteltävää" arvoa kuin mustalla Mannerheimilla.
Oletus on, että sievät valkoiset tytöt eivät kakkaa housuunsa bussissa ja tee siitä lehtijuttua, eikä kenialainen mies mielellään näyttele kansallissankaria valkoisesta kansallisankarista kertovassa elokuvassa.

Mikäli näin tapahtuu,herne menee sivistyneen ihmisen sieraimeen. Valkoinen Suomi-neito tahriintuu.

Määrittelemisen vaikeus on kuitenkin tahallaan jätetty hämäräksi. Miksi se nyt muka on niin vaikeaa? Ilta-Sanomien päätoimittaja viittaa suoraan meidän, siis lukijoiden reaktioihin. Inhottavat spektaakkelit mediassa osoittavat kuinka tyhmiä lukijat voivat potentiaalisesti olla, koska lukevat paska-aiheisia juttuja. Mutta vaikka aihetta vähätellään, poliittinen viesti on kuitenkin tämä: se mitä valkoisen tytön anuksesta tulee ulos, rinnastetaan kenialaiseen näyttelijään.

Paska ei ole vain biologiaa, sillä on kulttuuriarvo. Se on viesti arvojärjestyksestä. Paska on alhaista. Ja kukapa nyt alhainen haluaisi olla? Rasismin eräs ajatus on juuri tämä hierarkia sovellettuna rotuun.
Väitän että paskassa ei ole kyse pelkästä shokkiefektistä, jolla ei ole arvoa sinänsä, paitsi eräänlaisena tyrmäävänä keskustelun aloittajana.

Se että paska yhdistetään kuolemaan, helvettiin ja mustaan ihonväriin ei ole minun keksintöäni. Tästä puhui eräs englantilainen yhteiskuntatieteilijä jo 1960-luvulla. Tutkija viittasi siihen, että rasismi on kuin pinttynyt paska valkoisten, erityisesti pohjoiseurooppalaisten kansojen kultivoituneessa julkisivussa. Vaikka sitä yrittää kuinka valkaista tai hinkata, haju pistää nenään.

Toisin sanoen: kammo paskaa kohtaan on yhteydessä muukalaiskammoon.

Mistä me suomalaiset olemme oppineet niin koviksi puhtauden vaalijoiksi. Miksi paska on pahaa? Jäljet johtavat aapiskukkoon. Siellä suurten ikäluokkien ahnaasti lukemalla Kultaisen Aapisen sivulla 2 on kuva mustasta miehestä joka pesee itseään. Hän on ilmeisesti yltä päätä paskassa.
Alla oleva loru toteaa:

"Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan."

Tehdessäni juttua omista käytöshäiriöistäni peruskoulussa, http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2012/numero-9/hairikko-puhuu haastattelin aapiskukkonaista, tutkija Leena Koskea Joensuun yliopistolta. Hän sanoi että lialla on tärkeä rooli yhteiskunnassa.
Lika osoittaa kuka kuuluu ja kuka ei kuulu yhteiskuntaan. Se joka on paskainen, ei kuulu.
Nyt kun minulta kerran kysytään miksi jauhan tätä paskaa, vastaan: en ainoastaan siksi koska olen niin hämmästynyt. Etupäässä siksi, että paska on osunut tuulettimeen: siitä on tullut poliittinen kiistakapula. Paska on tärkeää, maailma on jakautunut sen tyrmääjiin ja puolustajiin.
Jos puolustaa paskaisia, voi saada puukon selkäänsä.
Nähdäkseni paskan vihaajat ovat oikealla. Tässä meemissä http://youtu.be/2KGUaQrrGj8 Hitler, paskafoobikko, tunnustaa paskan poliittisen merkityksen. Poliittisen kentän vasemmassa laidassa paskaan suhtaudutaan lämmöllä. Se on maanläheistä, humaania. Osa meitä.
Paskaan oikeistolaisen konservatiivisesti suhtautuvat ovat sitä mieltä, ettei pelkkä paska, ilman jaloa pyhittävää syytä kuulu lehtijuttuun.

Ulos lehdestä, ulos Suomesta.

Hetkinen. Hitler? Mitä tekemistä natseilla ja paskalla on toistensa kanssa? Ainakin tämä: natseilla on selvä käsitys siitä mikä on paskaa. Ihon kuuluu olla valkoinen. Jos näin ei ole, on tapahtunut erehdys.
Tai joku on paskantanut housuunsa, hieronut ja hieronut ympäri itseään sonnalla. Lisää paskalle sympaattista politikointia myös lärvikirjassa:
http://www.facebook.com/pages/Olen-kakannut-housuihini/435421643196902?ref=stream

Miksi valkoiset tykkäävät mustista jutuista? Tämä on aihe, josta on paljon kiistelty, myös elokuvien yhteydessä. Hyvä johdatus aiheen ongelmiin on tietenkin Christian Landerin blogista koottu kirja, Stuff White People Like. http://stuffwhitepeoplelike.com/ Siinä on nähtävissä se tyypillinen valkoisen henkilön aavistus, ettei hänessä ole mitään aitoa.

Jonkinlaisen aavistuksen sain kuunnellessani eteläafrikkalaista räp-aktia, Die Antwoordia. Aluksi ajattelin, kuten monet, että tässä on nyt aitoa valkoista työväenluokkaista uhoa. Sitten tietysti kävi, niin että taustalla oli jonkinlainen performanssi-mies, Watkin Tudor Jones.
http://www.youtube.com/watch?v=AIXUgtNC4Kc

Ehkä piinallisin kuvaus aiheesta löytyy Mike Judgen elokuvasta Konttorirotat. Siinä valkoinen mies laulaa hip-hopin tahdissa jonottaessaan ruuhkassa. Sitten yhtäkkiä iso musta mies ilmestyy asfaltille -autossa istuva valkoinen joutuu paniikkiin ja ruuvaa välittömästi ikkunan kiinni.
http://www.youtube.com/watch?v=GKlDBi0cyIA

Tämä kohtaus ON elokuvahistorian piinallisimpia. Jälkeenpäin minulla on aina tunne, että jos valkoinen katsojamme repeää nauruun, hän nauraa myös itselleen. Mutta mille me oikeastaan nauramme? Public Enemyn Chuck D ja Flavor Flav räppäävät jotakuinkin siihen tyyliin, että Elvis oli monille valkoisille sankari, mutta heille hän ei merkkaa paskaakaan. Elvis oli mustille räppäreille pelkkä rasisti ja imitaattori itsekin, ja kaiken lisäksi mutsinussija, kuten lännenelokuvista tuttu John Waynekin!

Minusta tämä Konttorirottien kohtaus kuitenkin jollain hirveällä tavalla osoittaa, että mustasta kulttuurista pitäminen ja sen inhoaminen ovat toisiinsa kytköksissä. Tutkija Eric Lottin mukaan Elviksen matkiminen on peilikuva siitä miten valkoisuus käytännössä toimii. Kyse on skitsofreniasta, pitämisen ja ei-pitämisen perverssistä vuorottelusta. Tilasta, jossa välillä tunnetaan itsensä kuninkaaksi, ja välillä valkoiseksi paskiaiseksi, joka matkii kuningasta. Elviksen matkimisen tarve antaa valkoisille mahdollisuuden tulla lähelle mustaa kulttuuria musiikillisen perinteen muodossa. Samalla Elviksen matkija kuitenkin jotenkin vaan unohtaa Elviksen olemuksen mustuuden - sen että oikea kuningas on musta. Hän suorittaa kulttuurin valkopesun kuin kuka tahansa meistä.

Onkin väitetty, että me kaikki tavalla tai toisella syyllistymme tähän skitsoon Elviksen matkimiseen vaikka emme olisi koskaan kuulletkaan Elvistä. (Päästäkseni tunnelmaan, olen katsomassa eräänlaista aiheeseen liittyvää klassikkoa nimeltä Kuherruskuukausi Vegasissa http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuherruskuukausi_Vegasissa)

Kaikki asiat josta valkoiset pitävät, ovat useimmiten yhdistettävissä jonkinlaiseen epämääräiseen "etnisyyteen". Esimerkiksi tango nauttii Suomessa lähestulkoon kansanmusiikin asemasta. Se tuntuu meistä verevältä ja autenttiselta. Tango on kuitenkin alun perin afrikkalainen festivaalitanssi jonka espanjalaiset ja muut eurooppalaiset omaksuivat joskus sata vuotta sitten -mustilta. Ainakin sata vuotta valkoinen nuoriso on tuntenut itsensä "cooliksi" kuuntelemalla mustien tekemää "alkuperäistä" musiikkia. On tietenkin ongelmallista puhua "alkuperästä". Silloin tulee usein sekaannuksia ja tuloksettomia muna/kana-väittelyitä. Jos kerran valkoiset kuitenkin näin paljon diggailevat mustia juttuja, miksi heillä on niin kova tarve rasistiseen valkopesuun? Miksi valkoisilla on niin kova tarve väittää : me olimme täällä ensin, jättäkää meidät rauhaan?

Mitä siis tapahtuu, kuin valkoinen henkilö nousee barrikadeille puolustamaan omaa kulttuuriaan, joka on ilmeisesti uhattuna? Koska hän tietää, ettei ole mitään todellista puolustettavaa, on puolustaminen tuhoon tuomittua. Siitä tulee takuuvarmaa urpoilua, jota ei mittaa järki eikä mikään muukaan mittalaite.

Jokin aika sitten eksyin Arnold Schwarzeneggerin kotikylään Itävallassa. Syy ei ollut, että eteläkorealainen Kim Jee-woon on saanut valmiiksi Schwarzeneggerin tämänkertaisen "paluuelokuvan" The Last Standin. http://www.littlewhitelies.co.uk/theatrical-reviews/the-last-stand-23044#trailer

Niin, onhan siitä edellisestä "paluusta" kulunut jo kymmenen vuotta.
Olin ihan tavallinen turisti, halusin nähdä minkälainen ilmasto kasvattaa lihaksikkaita miehiä. Siis näitä robottimaisia troglodyyttejä, jotka hytkyvät konekiväärin tahdissa luoteja ejakuloiden.

Kyse on siitä, mitä toisinaan nimitetään macho-fasismiksi. Ajatellaan Ronald Reagania, muukalaiskammoisuutta. Siis eräänlaista oikeistofantasiaa jossa ääri-isänmaallinen sankari ottaa ohjat. Tarvitaan aina oleskeluyhteiskunnan luuseri, pelkuri ja petturi, jotta TOSI MIES voi pistää hommat järjestykseen.

Minusta tämä juonikaava on tuttu oikeistolaisesta politiikasta. Sielläkin aina joku haluaa tehdä mitä miehen täytyy, -kun muissa ei ole munaa kantaa vastuuta.

Jos tämä kuulostaa so 1980's -meiningiltä, niin voin sanoa että kurttuisten action-sekopäiden paluu-reseptin keksi Schwarzenegger. Silloin oli vuosi 2003. Kun Terminatorin paluusta tuli menestys Arnoldin 55 ikävuodesta huolimatta, tuottajat huomasivat ettei ikä estä ihailemasta TOSI MIESTÄ. Hänellähän ei oikeastaan ole ikää - hän on meidän kollektiivinen fantasiamme.

Ja sitten, kolme vuotta myöhemmin Stallone palasi Rocky Balboana. Ja samaa vanhan pierun paluu-kaavaa ovat noudatteneet myös Harrison Ford, Bruce Willisistä puhumattakaan.

Tasaisin väliajoin, taas kerran, aina uudelleen. Kunnes kuolema meidät erottaa.

Muuten, Itävallassa syödään paljon sianlihaa. Eurostatin mukaan kun katsotaan kulutusta henkilöittäin ja kilomäärittäin Itävallassa ja Suomessa sianlihan kulutus näyttää olevan suurta. Olemme maailman suurimpia siansyöjiä.

Ilmeisesti vain Tanska ja Espanja ovat meitä edellä.
Mutta miksi ei ole suomalaistaustaisia toiminnan miehiä? Sellaisia kunnon sinivalkoisia homokammoisia pyssynheiluttelijoita?

Mutta ei lihansyönti ehkä sittenkään ole kovan jätkän takuu. Jostain syystä kasarilihakasoista tämä comeback vaikuttaa hiukan autenttisemmalta:

http://www.youtube.com/watch?v=OzcvSoCqq1w

Kun puolalainen leffajournalisti Bartek Kolodziej painoi kameransa laukaisijaa Inglourious Basterdsin julkaisun edellä lontoolaisessa hotellihuoneessa, tuntui kuin olisin saanut kuulan kallooni. "Ei tämä ole mikään hääkuva" sanoin ja heristin sormeani Bartekille. Tuo hetkellinen homofobia oli kenties westernin innoittamaa, olihan Quentin juuri kertonut cameostaan suosikkiohjaajansa Takeshi Miiken elokuvassa Sukiyaki Western Django (2007).

Auringonnousun ratsastajat.

Hän oli avautunut lapsuudestaan, äitinsä mustasta miesystävästä joka tutustutti hänet elokuvien katsomisen ihanuuteen. Tuon tarinan jälkeen olen aina ymmärtänyt että rotuasiat ovat tärkeällä sijalla Quentinin tuotannossa, miksi ne pursuilevat piristävää monikulttuurisuutta, joka ei kuitenkaan ole holhoavaa. Niissä on tunnistettava vasemmistolainen ote. Ehkä ultraväkivalta, politiikka ja spagetti liittyvät toisiinsa. Tämä on historian väkivaltaisimpana pidetty spagettiwestern:
http://www.youtube.com/watch?v=u8QnzW8jYUM
Miiken elokuva oli jonkinlainen hatunnosto vähemmän tunnetulle spagettiwesternien Sergeille -Sergei Corbuccille joka ohjasi vuonna 1966 westernin nimeltä Django. http://mubi.com/films/django
Ja nyt ollaan tultu jonkinlaiseen väliaikaiseen sulkeumaan Tarantinon Django Unchainedin myötä.
Tarantino on ollut aina tunnettu ideoiden kierrättämisestä. Mutta tämä ideoiden kierrätysidea on vain vanhan kierrättämistä.
Tässä oma kierrätyskaavioni: Miike on tunnettu yakuza-leffoistaan. Ne vastannevat aiheeltaan ja käsittelyltään Tarantinon 1990-luvulla henkiin herättämää gangsterileffojen saagaa. Ja gangsterileffoilla on aina ollut sukulaisuussuhde westerniin. Mutta ei mennä asioiden edelle. Corbucci oli kommunisti. Jotkut ovat väittäneet että tämä näkyy hänen elokuvissaan. Mutta on italolänkkärin ja politiikan välillä muitakin linkkejä. Kun se toinen tunnetumpi Sergio -Sergio Leone- kuvasi 1960-luvulla elokuvan Kourallinen Dollareita ei heti huomattu että elokuva perustui Dashiell Hammettin gangteriromaaniin Red Harvest.
Kirja oli kommunistin kirjoittama. Nimen poliittisuus oli ilmeinen. Myöhemminhän Hammettia epäiltiin epäamerikkalaisuudesta Hän joutui kuseen. Hän kuoli köyhänä.
Mutta tosiasia on, että ilman Hammettia ei olisi Tarantinoa. Edellisen kovaksikeitetty tyyli synnytti amerikkalaisen gangsterin.
Japaniin, Miiken kotimaahan, Hammett Rantautui oman kuolemansa aattona.
Silloin, vuonna 1961, Akira Kurosawa ohjasi Yojimbon. Juoni on identtinen Red Harvestin kanssa: nimetön päähenkilö palvelemassa kahta herraa. Tämän johdosta onkin tullut tavaksi sanoa, että Kourallinen Dollareita on Yojimbon remake. Olisi kuitenkin rehellisempää sanoa että molemmat perustuvat Red Harvestiin. Vai pitäisikö sanoa että molemmat ovat kierrätystaidetta, kuten Django Unchainedkin?
Paras selvitys Hammettin kirjan hämmästyttävän monimutkaisista seikkaluista löytyy täältä: http://www.salon.com/2005/02/28/hammett_2/

Ilmaus "hanki elämä" tuli muotiin ja kotiutui myös suomen kieleen. Fox-tuotantoyhtiö oli alkanut vuonna 1990 lähettää tilannekomediaa kolmekymppisestä fillarilähetistä. Sarjan nimi, Get A Life muuttui yleiseksi hokemaksi. Pilkallisella amerikkalaisella slangi-ilmauksella oli yhtäkkiä paljon käyttäjiä, myös englantia puhuvan maailman ulkopuolella. Sanonnalla halutaan herätellä henkilöä joka ei elä omaa elämäänsä; jonka elämä perustuu imitaatiolle julkkisten elämäntyylistä, tai aikaisempien sukupolvien vanhentuneisiin tapoihin käsitellä ympäröiviä ongelmia.
Henkilön elämä näyttää vähäpätöiseltä kaikista muista paitsi hänestä itsestään.
Chris, sarjan kiehtovalla tavalla idioottimainen päähenkilö on oikeastaan huomaamatta tullut komediassa seikkailevien lapsellisten aikuisten miesten prototyypiksi. Nykyäänhän Seth Rogenin esittämät hahmot ovat tehneet Isosta Lapsimiehestä jo kliseen. Hän ei saa naisia, hän pelaa Xboxia, hän neppaa. On myös merkillepantavaa että hän fillaroi. Nykyään fillaroiminen merkitsee että henkilöllä on elämä: auton omistaminen sensijaan on pompöösiä elvistelyä. Kunnon hipsteri brassailee jopolla.

Ilmeisesti 1990-luvulla ei ajateltu näin. Ilmassa leijui Margaret Thatcherin sanomaksi kerrottu kokkarihenkinen väite että mies on epäonnistunut jos hän vielä 30-vuotiaana käyttää bussia -tai fillaroi!

Hanki elämä, hanki fillari.

Siis sympaattinen luuseri, kunhan pysyy kaukana meidän porukasta? Get A Life on melkoinen virstanpylväs jo paitsi nimensä vuoksi, myös siksi että sarja ilmestyessään 1990-1992 jotenkin mukavasti hinkkasi katsojan mukavuusaluetta. Juuri samalla hetkellä Fox alkoi myös esittää The Simpsonseja. Mutta minä pidän Get A Lifesta juuri sen vuoksi että se on niin outo. Kaikki tavalliset sitcomin kliseet ovat läsnä naururaitaa myöten, mutta silti vitsit ovat aina kutkuttavan viiltäviä, varsinkin jos elämän hankkiminen on agendalla. Sitä paitsi nyt ei tarvitse hankkia elämää, voi ostaa kaikki Get A Lifet yhdessä DVD boksissa.

http://www.youtube.com/watch?v=92DB9aLLFHI

Ärsyttävä video osoittautui ajankohtaiseksi kritisoimalla snobeja. Oliko se yksinkertaisesti ironinen, vai kenties post-ironinen? Vai onko nyt snobeilla valtava kiire vakuuttaa ympäristönsä omasta aitoudestaan? Samaan aikaan kun joidenkin mukaan uusi aitouden aikakausi on alkanut, http://www.hs.fi/kulttuuri/Ironian+sukupolvi+uskoo+nyt+aitouteen/a1355461098854
Gangnam Stylestä tuli You Tuben historian katsotuin video.

http://www.youtube.com/watch?v=mYPvAMrMzwI

Se ohitti Justin Bieberin: sitä katsottiin 76, 4 kertaa sekunnissa. Samaan aikaan tapahtui jotain outoa: maailma tuntui täyttyvän yläluokan tyyliä imitoivista imitaatioista. Kaikki tuntuivat aidosti tanssivan G-tyyliin. Post-ironisen ajan ytimessä on henkilö, joka voi avoimesti tunnustaa tykkäävänsä tosi-tv:stä. Hän on aito, koska hän ei yritä olla kriittinen! Turha sanoa että Gangnamin osalta tässä mentiin jo sekaisin, kuka tanssi ja miksi? No on vain sanottava, ironiassa on kyse imitaatiosta. Puhe aitoudesta taas väittää, että jotain voidaan tehdä kopioimatta toista.
Korealaisen musiikin tuntemusta edistävän KoMe World-sivuston mukaan ensisijaista k-popin kannalta on " Korealaisen musiikin suosion levittäminen Euroopassa ja Amerikassa"
http://www.kome-world.com/fi/about-jame.html
Yritystä siis on. Ja onnistumisia, kuten netin Gangnam-viraalivideot osoittavat.
Eivät vain sotilaat Afganistanissa -myös monet marginaalin edustajat, vangit ja myös taidemaailma innoittui Gangnamin tyylistä. Hetki sitten kiinalainen aktivisti Ai Wei Wei teki kavereidensa kanssa oman Gangnam -videon.
Mutta mistä Gangamin tyylissä sitten on kyse? Ai Wei Wein mukaan kyse on sananvapaudesta. Myös Kiinassa pitäisi voida ilmaista itseään.
Gangnamin tyyli on parodia rahalla brassailijoista. Mutta Gangnamin tyyli on inspiroinut myös eliittiä : äskettäin Lontoon johtaja Boris Johnson sanoi tanssivansa David Cameronin kanssa Gangnamin tyyliin. Mitä ihmettä se nyt oikein tarkoitti?
Verkossa on nähtävissä myös Eton Gangnam Style-video jossa eliittikoulun rahakkaat pojat jorailevat.
Mitä he sitten oikein parodioivat? Jos sekä vasemmisto että oikeisto innostuu yläluokan imitaatioista, onko koko poliittinen terä parodialta kadonnut? http://www.youtube.com/watch?v=9FtZkVRkusQ

Daily Telegraphin kolumnistin Jenny McCartneyn mukaan yläluokan esittämisen tavat ovat muuttuneet. Uusyläluokaisuuden ilmentymiä ovat esimerkiksi emaliset leipälaatikot. Meillä on kotona sellainen. Siinä lukee isolla "bread". Se tuntuu huokuvan parempaa, mennyttä aikaa jolloin leipälaatikot olivat rautaa. Uusyläluokkaisuuden ilmentymiä ovat Nigella Lawsonin kokkiohjelmat. Sen ilmentymä on Sauli Niinistön perhettä ympäröivä konservatiivinen aura, nätti muttei seksikäs pukeutumistyyli, joka on minun emalisen leipälaatikon poliittinen vastine. Sen ilmentymiä ovat nostalgia ja retromania, pirttiromantiikka yms.

Siis kaikki aitoja asioita. Sanokaamme "ei" imitaatioille.
Toisin sanoen: vaikka me ja koko maailma tanssimme Gangnamin tyyliin, meidän täytyy tehdä se vain hiukan ilkikurisesti, uusyläluokkaiseen tapaan sanomalla että kyseessä on aito asia! On aitoa tykätä asioista ilman pilkettä silmäkulmassa! Tai pitäisikö sittenkin tykätä asioista ironisesti.Vai sittenkin post-ironisesti? Kun katson ulos ikkunasta, näkyy tallirakennus. Ovista kurkistelee aidontuntuisia hevosten päitä. Gangnamin tyyliin.

Vuosi 2012 jätti jälkeensä realistisen vakoilugenren renessanssin. Vaikka Bond onkin katsotuin genressä, on kuitenkin pantava merkille vakoilugenren toinen , vähemmän sankarilliselle mätkinnälle perustuva alagenre. Tässä älykkäämmässä versiossa vakoiluelokuvasta valkokangasta ei käytetä vain alustana miehisten härpäkkeiden myymiselle, naisten pokailulle ja itsevarmalle urostelulle. Yleensä tunne on riipivä epävarmuus: kuka minä olen...? Ja kuka hän on? Luultavasti tämä on parasta vakoilugenressä, se outo vainoharhainen aavistus; onko tyttöystäväni oikeasti tyttöystäväni?

Tuollaisen elokuvan jälkeen todellisuus näyttäytyy usein vakoiluelokuvana. Juuri näin kävi kun kuvasin tämän miehen Helsingin rautatieasemalla (samaan aikaan kun Gary Oldman teki loistoroolin elokuvassa Tinker Tailor Soldier Spy)olin varma että kyseessä on vakooja. Kirjoitin muistiooni seuraavat sanat:

"Mies kylmässä näyttää tarkkailevan jotain. Joka kerta kun ohitse kulkee vartiontiliikkeen mies, mies kirjoittaa lyijykynällä vihkoonsa. Lyijykynä on tylppäkärkinen ja nuhjuiseksi kulunut. Se näyttää armottoman vanhanaikaiselta. Miehellä on Rodenstock-aviator tyyppiset sangat jotka tuovat mieleen 1980-luvun, Derrickin ja Vanhan Ketun"

Mies kylmässä?

Miehen retrolla ulkonäöllä oli mielestäni yhteys kylmään sotaan. Haastattelin miestä. Sain selville että hän on entinen etsivä Essexin poliisista joka tutkii (lue: vakoilee) vartijoiden toimintaa metroradan liepeillä. Hän väitti olevansa sosiologi joka tekee tutkimusta yliopistoon.

Mutta niinhän ne vakoojat aina väittävät.

Kun pyysin keskustella asiasta, mies aloitti selostamalla mikä on Bermudan kolmio: aseman tunneliin johtavien rullaportaiden alaosa.
"The 'Bermuda Triangle' zone is actually on the City Center level atthe bottom of the escalators I am stand at the top of" hän sanoi brittiaksentilla.
Mutta mikä Bermudan kolmio?
Koska mies tutki vartijoiden toimintaa, hän oli saanut selville että yksityisten vartiointiliikkeiden vastuualueet ovat hämäriä, näiden häilyvien rajojen törmäyskohdasta vartijat itse käyttävät tätä nimitystä.

Mies kertoi olevansa kirjoittamassa huomioidensa pohjalta raporttia Sisäministeriön poliisiosaston turvavalvontayksikölle joka sijaitsee Mikkelissä. Mies lausuu nimen komealta kuullovasti englanniksi.
Security Sector Supervision Unit of the Police Department of the Ministry of the Interior.

Vuonna 2007 mies lopetti etsivän työn. Nyt hän keskittyy tutkimukseen yliopistossa. Miehen mukaan etsivän ja tutkijan työssä on samankaltaisuuksia. Sosiologia, poliisivoimat sekä moderni journalismi ilmaantuivat kaikki 1800-luvulla jolloin syntyi tarve dokumentoida, kartoittaa ja myös valvoa kaupungin oloja. Sensaatiohakuinen journalismi joka paljasti pöyristyttäviä "totuuksia"oli samalla asialla kuin etsivä ja sosiologikin.

"Poliisin ja etsivien synty tuona ajankohtana liittyi samoihin kaupunkia koskeviin huolenaiheisiin. Minua on aina kiinnostunut rikostutkinnassa epäiltyjen, todistajien ja rikollisten haastattelutilanteessa kertomien tarinoiden yhteiskunnallinen merkitys. Siten olen sosiologiassakin tuntenut haastatteluihin perustuvan metodin omakseni" hän kertoo.

Lentäjäsankainen mies ei ottanut Helsinkiä tutkimuskohteekseen mistään erityisestä syystä.

"En ottanut Helsinkiä koska olin ensisijaisesti kiinnostunut tästä kaupungista. Helsinki on hyvä esimerkki siitä mitä valvonnnassa on tapahtumassa laajemmassa mittakaavassa"hän sanoo.
Motiivi oli alun perin havainnoida väitöskirjaa varten suomalaisen poliisin näkyvyyttä ja kaduilla ja verrata sitä brittipoliisin, Bobbyn julkisuuskuvaan. Briteissä juuri poliisin näkyvyyden rauhoittavilla vaikutuksilla on tunnetusti pitkät juuret.

Ainoa asia minkä tutkija havaitsi oli että poliisit olivat kadonneet katukuvasta.

"Kun tulin Helsinkiin vuonna 2002 etsimään näkyviä merkkejä poliiseista, en nähnyt paljonkaan poliiseja kävelmessä kaduilla. Sen sijaan näin paljon vartijoita. Hallitseva näkyvä merkki valvonnasta olivat yksityisten vartiointiliikkeiden vartijat.Siten myöhemmissä tutkimuksessani minua on kiinnostanut, miten yleisön edustajille ei ole aina läheskään selvää mitä nämä vartijat oikein edustavat. Kun ihmisten vapautta rajoitetaan on eroa sillä tekeekö sen yksityisen vartiointiliikkeen vartija vai poliisi. Kun poliisi rajoittaa vapauttasi, valtio puuttuu asioihisi. Poliisi edustaa demokraattista valtiota. Kun yksityinen vartija rajoittaa vapauttasi, yksityinen markkinaintressi puuttuu asioihisi. Nämä toimijat siis edustavat kahta eri asiaa. Valtiota ja yksityisen liiketoiminnan etua. Sosiologisesti siis, yksityinen vartija ei ole yksinkertaisesti vain jonkinlainen poliisin toiminan jatke. Vartija edustaa melko jyrkkää muutosta valvontatyylissä".

Juoppohullun päiväkirja on täydellinen jouluelokuva. Koska joulu vaatii, että kiihotat itsesi hyvän tahdon ja säälin orgasmiin, suositeltava stimulantti on elokuva juopoista. JHP on eräänlainen fantastinen juoppojen Harry Potter. Minäkin olen jo fiiliksissä: selailen AA-kerhon kirjaa 12-askelta. Tässä muistaakseni putkasta löytämässäni kirjassa on omistuskirjoitus äidille. "ÄITI! PARASTA MITÄ MINULLE TEIT, LAKKASIT TIETÄMÄSTÄ MIKÄ MINULLE ON PARASTA!!"

Elokuvasta jää mieleen Krista Kososen tosiuskottavat juopon hampaat. Yök.

Mutta mitä katsomista enkelimäisissä lasimurskan keskellä lentävissä juopoissa on? Niitähän näkee muutenkin jokapuolella. Ja haistaa. Juoppohullun päiväkirja herättää myötätunnon juoppoja kohtaan. Jos tämä on ongelma, koko elokuva voi olla katsojalle ongelma. Minun vaikultelmani elokuvasta on, että se on onnistunut -pääosan esittäjä on juuri sellainen ärsyttävä urpo, jonka seurassa tuskin viettäisin minuuttiakaan tosielämässä-nyt olen tuijottanut tuota pärstää jo puolitoista tuntia.

http://www.youtube.com/watch?v=yAi_EiA41XA

JHP on myös oikein mukavalla tavalla in your face. Jos Trainspotting oli 1990-luvulla in your face (jostain syystä tämä lippu oli juuttunut lompsaani)

sijoittumalla 1980 -luvun konservatiiviseen thatcherlandiaan , JHP vaikuttaa myös läpsivän Jennin ja Saulin kuningaskunnassa vallitsevien asenteiden poskia. Silloin kuten nytkin "valitse elämä" tarkoitti sitä että valitsee Saulin ja hänen hengenheimolaisensa, pesukoneen, lätkästagan ja uusimman 6-g puhelimen. Näppärän farkun, omistusasunnon ja niin edelleen.

1980-luvulla ei tosin puhuttu syrjäytyneistä, vaan vieraantuneista. White trashista. Irrallisista. Marginaalista. Normittomista.

Riippuvuuden elokuvalliset esitykset jakautuvat kolmeen, osin päällekkäiseen ryhmään. Ensinnäkin on riippuvaisuuden demonisoivat elokuvat, sellaiset kuin Reefer Madness. Alun varoitusteksti väittää että kannabis tekee käyttäjistää väkivaltaisia, ja että elokuvan tehtävä on toimia varoituksena. Toiseen ryhmään kuuluvat ne joissa päähenkilö on tragikoominen hahmo, kuten Trainspottingissa, tai kapinallinen kuten Easy Riderissä. Sitten ovat ne elokuvat joissa aine ja niiden käyttäjät ovat vain yksi loputon hauskanpidon lähde.

http://www.youtube.com/watch?v=Azf320JDdqU

On kuitenkin kiintoisaa, että aineriippuvuus on ollut osa elokuvateollisuutta sen alusta asti. Jo vuonna 1916 elokuvalehti Variety totesi että "huume-elokuva on tullut tiensä päähän". Aihe oli ilmeisesti loppuun kaluttu. Tai ilmeisesti ei ollut. Jos Juoppohullun päiväkirja kuuluu viinaelokuvien genreen, 1970-luvulla oli jo iso hype herskaleffoista. Ensimmäine leffa jossa näytettiin kuinka neula menee käsivarteen oli Paul Morrisseyn Trash. http://www.youtube.com/watch?v=fnN5Wp_xuOE

Mutta eräs syy nähdä JHP on musiikki: Plutonium 74:n Loppulaulu takoo ohimoilla kuin hyvä viski.

Digitaalisuus jyrää, filmi on pian historiaa ja koneenkäyttäjät tarpeettomia.
Tai sitten ei. Kelataanpa vähän: mitä on digitaalinen? Latinan sana digitus tarkoittaa sormea. Silti digitaalisuus on arkikäytössä manuaalisen ja mekaanisen vastakohta ja ikäänkuin jotain eteeristä, sormien ulottumattomissa olevaa. Sanan alkuperäinen ähtökohta on hyvin hands on- meidän kymmenen sormeamme, jotka myös ovat matematiikan alkulaukaus. On hyvä muistaa, että kun puhumme digitaalisuudesta, puhumme sormista.

Suomen 289 elokuvateatterisalista vuoden loppuun mennessä 200 on muutettu digisaleiksi. Esitystekniikan digitoinnista, ja isojen amerikkalaisten studioiden filmin alasajosta huolimatta, jatkaa toimintaansa digitaalisen rinnalla vielä se vanha 35mm projektori. Finnkinon 88 salissa jyrnyttää päivittäin 61 digiprojektoria yhdessä 53 filmiprojektorin kanssa.

Marja sormeilee design-helmeä, vuoden 1980-mallista 35millistä.

Yksi näistä sekä-että teattereista on Maxim Helsingissä.
"Siinä niitä laatikoita on" Elokuvakoneenkäyttäjä Marja Järviö, 55, sanoo. Hän hölskyttelee teipattuja filmilaatikoita jotka ovat saapuneet meren takaa lentokoneella. Elokuvakoneenkäyttäjän alkupalkka vuonna 2005 oli 7 euroa. Tuntipalkka on nyt 8,13€ tunnilta. Yhden kelan arvo tekstityksineen on noin 1000 euroa, joten on parasta käsitellä keloja kieli keskellä suuta.
Kussakin on pakattuna 6-7 20 minuutin kelaa. Marja on yksi viidestäkymmenestä, jotka Finnkinolla vastaavat elokuvaketjun 88 salin esitystekniikasta. Koko maassa vakituisia elokuvakoneenkäyttäjiä on joidenkin arvioiden mukaan noin sata. Toisin kuin useimmat, Järviö on nainen. Elokuvakoneenkäyttäjä. Sitä on joskus miesten vaikea tajuta.
Marja käyttelee filmiä päivittäin, ja kertoo itse pitävänsä siitä.
Jos kotona tuntuu, ettei vanhoille formaateille löydy toistavaa laitetta, pelastaja on kaupunginkirjaston digitointipalvelu. Törmäsin itse digitoi helmesi- palveluun äsken ja se on aivan loistava. Digitoida voi ainakin Lasipalatsin, Töölön ja Pasilan kirjastoissa.
http://www.helmet.fi/fi-FI/Digihelmet/Digihelmet/Digitoi_helmesi_talteen_kirjastoissa%288135%29

Kun VHS-nauhaa kelaa, ruudulle ilmestyy väriseviä vaakaviivoja. Ja joskus nämä viivat ilmestyvät vaikkei kelaisikaan. Koin tämän flashbackin, värisevien vaakaviivojen lumon katsoessani palkitun Andrew Domikin Killing Them Softlyä lehdistönäytöksessä. Olin varma että erotin nuo viivat valkokankaalla. Aloin vaistomaisesti haroa kädelläni nuppia, jolla vieno värinä pysähtyy. Turha sanoa, sellaista ei löytynyt.

Sitäkin varmempi olin,että Killing Them Softly sisälsi kummitusmaista VHS-estetiikkaa, viittauksia videoaikaan. Ehkä kyse oli siitä,että elokuva ovelasti imitoi miltä ihmisten päät näyttivät 1980-luvun kuperalla tv-ruudulla. Esimerkiks Brad Pittin pää on yllättävän läski. Ray Liottan pää on vielä läskimpi ja hän näyttää siltä kuin käyttäisi ripsiväriä. En väitä että hän käyttää; minusta tuntuu että 1980-luvun kotiformaatti sai aikanaan ripset korostumaan.

Nykyään ripsiä korostetaan aivan toisista syistä.

Räps räps.

Tai ehkä vaikutelmassani kyse oli siitä, että elokuvan otokset olivat pitkiä. Killing Them Softlyssä ei esiinny viuh vauh zap-tyyppisiä adhd-editointeja. Kyse oli jonkinlaisesta yrityksestä puhkaista perinteisen jännitä minua-odotuksen kupla. Elokuvassa puhutaan paljon-se on toisinaan kuin teatterikappale. Vaikka Killing Them Softly on miesten elokuva (ainoat naiset ovat huoria) siinä on jotain feminiiniä. Miehet avautuvat. Pittin näyttelemä Cogan haluaa tappaa pehmeästi.

Äskettäin formaatti, Super 8 kummitteli kauhuelokuvassa Sinister. Päähenkilö löytää ullakolta laatikon jossa lukee "Home videos". Suuri osa elokuvasta on sulkulausetta, katkelmia kotivideoista ja niihin piilotetuista hirveyksistä. Siis tyyliin: katson isosiskon rippivideota ja yhtäkkiä vasemmassa alalaidassa on musta täplä jota en ole aiemmin huomannut...hei sehän on pukki!!

Tämä elokuva vihjasi että näitä videoita katsomalla itse Saatana astuu sydämeesi. Idea saastuttavista videoista ei tietenkään ollut omaperäinen, siitähän oli kysymys jo David Cronenbergin Videodromessa (1982).

Videon tai muiden formaattien visuaalisen ilmeen tupsahtamist digitaaliseen aikaan pidetään nostalgian ilmentymänä. Sanotaan että tämä nostalgia (Son of Rambow) liittyy sukupolven kokemuksiin. Se ikäluokka, joka lusi puberteettiään videoita katsellen haluaa nyt herkistellä menneillä. Miten DVD-estetiikkaa voi imitoida? Voiko edes olla mitään DVD-estetiikkaa?

Viitteitä tästä saa katsomalla Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen lyhytelokuvan Häivähdys elämää. Elokuva näyttää samalta kun DVD -levy jumittaa ajurissa, kun kuvasta tulee säksättävä palapeli. Kun katsoin elokuvan teatterissa käännyin tähyilemään koneenkäyttäjää moittivasti, ennen kuin tajusin.

Killing Them Softly on outo elokuva. Samaan aikaan kun se on retro, se pyrkii myös olemaan ajankohtainen. Taustalla kummittelee jatkuvasti Obaman kampanja, joka rinnastuu päähenkilön ja rikollisten maaimankuvaan.
Tag-line: "Amerikka ei ole mikään maa, vaan bisnes. Ala maksaa".