Elokuvat

Olen samanlainen ämmä kuin sinäkin. Minäkin haluan olla kuten esikuvani, julisteessa. Olen toisinaan odottanut, katsonut liikennemerkkiä, ja ajanut toivorikkaana. Lopulta olen todennut, hitto, ei taaskaan mitään, ja sammuttanut moottorin. Jotkut pitävät minua naispuolisena Drivenä. Olen toisinaan katsonut esikuvaani, ja koettanut olla sellainen itsekin. Olen paiskinut paskaduunia ja sietänyt läskipäätä pikkuhitleriä, siinä uskossa, että kerran kaikki muuttuu, jotain tapahtuu.

Mutta mitään ei tapahdu. Seuraavaksi vedän sukkahousut nilkkaan ja käyn kusella.

Jos teistä tuntuu, että levyni on juuttunut repeatille, se johtuu siitä että se on totta. Vaikka oikeastaan olen kasetti. Olen Cassette The Film, David Paul Ironsin kuuden tonnin kengännauhabudjetilla tehty esikoiselokuva. (2013) Linkki Kasetit ovat siitä kivoja, että ne ovat kuin moottoritie, niitä pitkin voi liukua ääni päällä, edestakaisin, kuunnellen kovaäänistä jyrinää. Soundtrackilläni on Foreign Officen biisi ”Stuck On Repeat”.

Minua katsellessa kiinnittää huomion seuraavaan: roolihahmoni ovat kaikkia naisia. Jos miehiä esiintyy, ne ovat kusipäitä. En ole varma johtuuko se siitä että miehet ovat todella kusipäitä. Aivan sama. Sisällän paljon sukkahousu-tennari-otoksia ja aurinkolaseja. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä, mitä siellä ulkona tapahtuu. Olen kiinnostunut muista kaseteista, tyylistä, 1980-luvusta, tupakkaa imevistä huulista, ja siitä mistä joskus käytettiin nimitystä no-wave tai jotain. Olen aina ihmetellyt, miksi helvetissä ämmäelokuvia niin harva muistaa, enkä todella halua kuulla enää sitä sanaa (chick-flick). Kun retroillaan 1980-luvulla, näyttää kuin juustoiset combat-elokuvat olivat kaikki mitä silloin tapahtui!

Mutta tarkoitukseni ei ole olla tyhjäpäisen nostalginen. Jos myönnämme, että voimme olla kuten esikuvamme, voimme päästä lähemmäs itseämme. Jos sinusta on hauskaa diggailla tylsyyttä (löin itseäni äsken naamaan piristyäkseni) meistä tulee kaverit. Eräs mega-ämmä josta olen innoittunut, on Susan joka ohjasi Desperately Seeking for Susanin. Hänen esikoiselokuvansa Smithereens eli Säpäleinä (1982)Linkki sisälsi, kuten minäkin, paljon sukkahousu-tennari-otoksia ja samanlaisen epätoivoisen, sinne tänne haahuilevan ämmän. Siis ämmän joka on leuhka wannabe, isolla kaksoisweellä. Niin, ja joka lopulta vain huuhailee ystävättömänä ympäriinsä etsien jotain. Hän haluaa, että jotain tapahtuu. Hän haluaa olla kannessa. Lopulta ei ole enää varma mitä hän haluaa. Smithereensin ämmällä ei kuitenkaan ole homovibaa puntissa, kuten minulla, ja hän jää yksin. Lopussa minä taas ratsastan Fordilla kohti auringonlaskua toisen ämmän kanssa, joka satun olemaan minä itse. Jonnekin. Noware. Ihan sama.

Kun esikuvani Smithereens loppuu, lopussa soi The Feeliesin biisi: You must be waiting something to happen, maybe something will happen, but nothing ever happens. Kun mina lopun, lähetän Kelby Keenanin horisonttiin ja totean: jos menee ei-minnekään,on päättänyt jo - mennä jonnekin.

Bemarityyppi pitää ehdottomasti erottaa volvotyypistä. Volvotyyppi on liberaalin eliitin edustaja, joka rakastaa rauhaa ja turvallisuutta. Häneen törmätään usein elokuvissa. Silloin hän on tavallisesti luovan luokan edustaja; toimittaja, kirjailija tai arkkitehti. Olennaista on, että kun henkilö nähdään ajamassa laatikonmallista Volvoa, hänen moraaliinsa voi luottaa. Hän äänestää vasemmistopuolueita.

Laatikko-Volvo takaa, että jauhot on pussissa puhtaina.

Alunperin musta hahmo merkattiin lännenelokuvissa mustalla stetsonilla. Sankarilla oli valkoinen stetsoni. Nykyään keskiluokan sankari merkitään joko Toyota Priuksella tai Volvolla.

Bemarityyppi on ikävä ihminen. Häntä tulee vihata. Kun hän ajaa autoa hän ei käytä vilkkua. Hän on pilkallinen vittupää, joka painaa kaasua kohdatessaan itseään hitaamman kanssa-autoilijan.Turha sanoa, että hän pitää perässäajamisesta. Bemarityyppi ei kannata tasa-arvoa. Ihanteena on keskiluokkainen turvallinen elämä, jossa ainoa jännittävä asia on kaahailu. Silloin on tärkeää, että naispuoliset henkilöt istuvat apukuljettajan pallilla. Pakettiin kuuluu omakotitalo ja vuosittaiset aurinkomatkat. Poliittisesti bemarityyppi on oikealla, ja kannattaa yhteiskuntaa jossa valtio ei sotkeudu hänen asioihinsa.

Ai niin, unohdinko sanoa, että bemarityyppi on mies?

Bemarityyppi on viimeikainen esimerkki siitä mistä käytetään nimitystä kansanpiru, folk devil. Kansanpiru on moderni stereotypia. Sen avulla keskustelijat voivat erottaa oikein ajattelevat ja väärin ajattelevat toisistaan- ja tuntea olevansa oikein ajattelevien seurassa. Kansanpiru on -kuten nimi ilmoittaa- usein epämiellyttävä kuvitteellinen hahmo, jolla on juurensa todellisuudessa. Ja tietenkin kirjoissa ja elokuvissa.

Usein kansanpirut yhdistetään moraalisiin paniikkeihin. Moraalinen paniikki syntyy poikkeuksetta media-avusteisesti. Jos otsikoidaan väkivaltainen kuolema, johon liittyy videopelien pelaamista tai elokuvien katselua, on paniikki valmis. Piruna voivat, tapauksesta riippuen, toimia videopelit jotka muuttavat pelaajat verenhimoisiksi tappajiksi, tai huoltajat jotka sallivat lasten pelata.

Pirulliseen tyyppiin voidaan heijastaa ikävät negatiiviset ominaisuudet, joihin itse mielellään halutaan ottaa etäisyyttä.

Kansanpiru on tavallisesti nuorisoryhmän edustaja: skinhead, satanisti tai teini ostarilla. Toisinaan koko kansan pirun aseman saavuttamiseen riittää, että on yksinkertaisesti ulkopuolinen, maahanmuuttaja. Kotoinen kansanpiru on luuseri, joka elää yhteiskunnan tuilla: sosiaalipummi.

Huomioni on kuitenkin kiinnittynyt tapaan, jolla liikennekulttuuri synnyttää bemarityypin kaltaisia negatiivisia myyttisiä hahmoja. Näille myyteille on ominaista arkipäiväisyys. Ne ovat osa arkikokemusta eikä niitä usein edes ajatella enemmistön elämää helpottavina tarpeellisina yksinkertaistuksina.

Tarpeellinen kansanpiru on siksi, että se tekee enemmistön elämän helpommaksi. Bemarityypin kaltaisten myyttisten miesmoukkien juuret juontavat 1990-luvulle. Silloin brittiläisessä mediassa alettiin puhua valkoisia pakettiautoja ohjaavista miehistä, white van maneistä.

Tyypillinen white van man on bemarityypin köyhempi versio. Hän on tavallinen suhari; lähettiauton kuljettaja jolla on agressiivinen ajotyyli. Hän kuuntelee kovalla musiikkia eikä koskaan siivoa pakettiauton hyttiä. Hän viheltää nähdessään naisia ikkunasta. Turha on odottaa että hän pysähtyy suojatien eteen, paitsi jos vetävän näköisiä kimuleita on sitä ylittämässä.

Koko kansan tietoisuuteen tämä tuntematon moukkamainen pakettiautonkuljettaja tuli BBC:n komediasarjassa White Van Man. Ja vaikka sarja hyllytettiin, siitä ollaan parhaillaan tekemässä myös versiota yhdysvaltalaisen ABC -tuotantoyhtiön toimesta.

Tiekulttuurin synnyttämien stereotypioiden klassikko on kuitenkin Mondeomies. Tuleva pääministeri Tony Blair piti puheen vuonna 1992. Siinä hän kertoi kuinka oli tavannut ääntenkalastelumatkalla entisen Labour-puolueen äänestäjän, josta oli yhtäkkiä ryhtynyt äänestämään Toryja. Blair pani merkille, ennenkaikkea, miten mies kiillotti Ford-merkkistä henkilöautoa omakotitalonsa pihalla. Blairille henkilöautoon henkilöityi koko poliittisen kentän muutos.

Sitä mukaa kun ihmiset vaurastuvat, heidän on entistä vaikeampaa äänestää työväenpuolueita. Ford Mondeosta tuli 1990-luvulla konservatiivien hallitsemassa Britanniassa todellinen menestystarina firmojen hankkimana työsuhdeautona ja samalla myös poliittinen symboli.

Nimitys Mondeomies on satiiri pikkupomosta, maailmanmiehestä. Nimi Mondeo ei ole mitään kieltä. Kyseessä on Fordin yritys luoda keinotekoinen sana, joka kuulostaa sanalta maapallo mahdollisimman monella kielellä. Mondeomies ei koskaan poistu autostaan. Maailma on mondeo, miellyttävällä kamelinnahkalla ja eebenpuu-jäljitelmällä vuorattu henkilöauton hytti.

Olen nolostunut,sillä nauran usein ilman syytä. Vaikkapa vain nähdessäni kasvoilla sykkivän tirskauksen. Alan nauraa. Toinen kysyy mille nauran, ja minä vastaan etten osaa vastata. Olen tyhjännauraja. Ja sitten alan nauraa uudestaan.

Koska nauru on kaikista taudeista tarttuvin, joillakin on tarve tehdä huumorista älykästä. Meidän nauruumme on aina koodattu ripaus ylemmyydentunnetta. Haluamme nauraa vain, jos tiedämme että on olemassa joku, joka ei tajua mille me nauramme. En osoita ketään sormella --- varsinkaan hipsteriystävääni, joka äskettäin valisti minua suuresta kuilusta yksikameraisten ja monikameraisten tilannekomedioiden välillä. Ystäväni oli suuri yksikameraisten komedioiden (Girls, Puisto-osasto, New Girl, Community, The Office) ystävä. Yhdellä kameralla kuvatut telkkakomediat ovat kuulemma ensinnäkin laadukkaampia. Niissä on enemmän elokuvan tuntua. Huumori on usein monimutkaista. On myös lokaatiokohtauksia. Ja mikä parasta, yksikameraisista puuttuu laughing track eli naururaita. Niille, jotka pitävät älykkäästä huumorista, ajatus kasvottomasta höröttämisestä muiden mukana on korkeintaan hyvä aihe parodialle, kuten The Extras-ohjelmassa.

Lapsikin osaa nauraa.

Well, kolmas silmäni näki tässä hahmotellussa jännitteessä (multi cam vs. single cam sitcom) sukulaisuussuhteen siihen kuiluun, jonka voi havaita sinkulafillareiden ja monivaihdefillareiden välillä. Monivaihdepyörä on ajan hermolla keikkuvalle hiukan onneton jäänne ajoilta kun faija pakotti polkemaan.(Tosin erottautumisen logiikka keksii aina uusia tapoja olla omaperäinen. Siinä mielessä 6-vaihteinen ysärikäyris voi olla jo nyt ehdottoman hip).

Kun ensimmäiset suositut tv:n tilannekomediat ilmestyivät 1950-luvulla, niitä tuli tavaksi kuvata talossa, josta puuttuu yksi seinä. On helpompi toimia, kun kaikki näyttelijät ovat läsnä yhtä aikaa. Näitä kuvattiin usealla kameralla. Tämä on halvempaa. Parhaimmat tällä tavalla toteutetut sarjat saavat katsojan unohtamaan sen ahtaan paikan kammon, jonka ulkokohtausten puuttuminen aiheuttaa.

It-joukko on viimeaikainen esimerkki monella kameralla kuvatusta tilannekomediasta. Tekijät ovat ilmoittaneet halunsa vastustaa no laughing track-trendiä. Olen usein nauranut sarjalle, huolimatta tunteesta että olen pudonnut tv-viihteen kelkasta. On nimittäin tapana sanoa, että ne joiden sukupolvinen ja -puolinen avainkokemus ajoittuu 1990-luvulle, ovat kasvaneet valmiiksi naurettujen monikameraisten amerikkalaisten tilannekomedioiden vaikutuspiirissä. Sellaisten kuin Frendit. Toisin kuin vuonna 1990 syntyneet, he tuntevat olonso kotoisaksi seinättömän talon valmiiksinauretussa valtakunnassa.

It-joukon osalta kyseessä on kuitenkin havainto, että toisin tekeminen voi olla sinänsä huvittavaa. Kun kaikki fiksut nauravat Girlsille ilman live-yleisön esinaurua, me idiootit nauramme ilman mitään järkevää syytä samaan tahtiin naururaidan kanssa. http://www.youtube.com/watch?v=nn2FB1P_Mn8

Jos tarkkailee aikuisia julkisessa tilassa, huomaa kaksi asiaa. Ensinnäkin, aikuiset hengailevat harvoin.Toiseksi, aikuiset liikkuvat harvoin porukassa.Kun aikuiset kertovat "henganneensa", tavoitellaan vapauden tunnetta, joka tosiasiassa on kadonnut. Uusi brittileokuva Broken esittelee yksinäisiä aikuisia.Näyttää siltä, että aikuiseksi kasvaminen merkitsee kasvavaa yksinäisyyttä. Kaikenlainen ryhmässä notkuminen loppuu. http://www.youtube.com/watch?v=q-tc9rJQBFU

Aikuisia "hengailemassa" pariisilaisella asemalla.

Jos aikuiset kuitenkin hengaavat, se tapahtuu yksin. Puhutaan hiukan snobimaisella äänellä vaikkapa flanöörauksesta. Flanööri (flaneur) syntyi viime vuosisadalla osana modernia kaupunkikulttuuria. Flanööreiksi sanottiin yksinäisiä miehiä, jotka kävelevät huvikseen. Flanööri käveli niillä alueilla kaupungissa, joissa myydään ja ostetaan, etenkin kauppakujilla. Flanööri ei tietenkään ostanut mitään. Hän vain oli, hengaili ja tarkkaili ohikulkijoita.

Flänööri, suuri pariisilainen tyhjäntoimittaja, jolla on pokkaa lorvia.

Kauppakujat, joissa hän hengaili, olivat tavaratalojen ja myöhemmin ostareiden edeltäjiä. Flanööri on edelleenkin joillekin aikuisille boheemi sankari, joka kaivetaan naftaliinista, kun haetaan oikeutusta lorvimiselle julkisessa tilassa.

Flanöörin hienostuneesta arroganssista on iso hyppy nykyiseen ostarikeskusteluun. Kenellä on lupa pyöriä kauppakeskuksissa? Jos elokuviin on uskominen, ostari on lostari, siellä pyörii luusereita. Nuorisoa ja zombeja. Esimerkiksi George Romeron Kuolleiden aamunkoitto esittelee the ultimate fashion victimin: hahmon joka vielä kuolleenakin käy ostoksilla. Mall Ratsissa (1995) me tapaamme potentiaalisesti uhkaavan jengin nuoria, jotka häiritsevät kunniallisia shoppailijoita, ja tietenkin stereotyyppisen kusipään, ostarin vartijan.

Vaikka kukaan ei vielä ole osannut tyhjentävästi vastata, miksi nuoret hengaavat ostospaikkojen tuntumassa, olisi ehkä ehkä hyvä aloittaa tästä: samasta syystä kuin flanöörikin. Mutta nuoret ovat potentiaalisesti uhkaavia, koska he eivät ole yksin. Heiltä puuttuu flanöörin boheemi aura, eivätkä he ole toisaalta ikuisesti ostoksilla olevia zombejakaan.

Aikuisten käsitys julkisesta tilasta: puhelinkoppi jossa voi lääkitä yksinäisyyttä.

Zombissa kiteytyy aikuisuuden kuva hengailusta, yksinäinen hahmo joka on täydellisesti sulautunut joukkoon, jonka aivoista on tullut papu. Zombissa kiteytyy sivistyneen aikuisen halveksinta massaa kohtaan.

Nuoret kauppakeskuksessa ovat massaa, jota pitää väistellä, joka voi käyttäytyä uhkaavasti. Olenkin vakuuttunut, että nuorison uhkaavuuden ytimessä ei ole mikään hämärä "nuoruus" tai "tilojen puute". Kyse on aikuisten maailmaan sisältyvästä jännitteestä yksinolon ja ryhmässäolon välillä. Koska aikuiset suosivat yksin liikkumista julkisessa tilassa, minkä tahansa näkyvän ja äänekkään ryhmän (nuoret, zombit) kohtaaminen aiheuttaa panikointia.

Kun aikuiset esiintyvät julkisessa tilassa toistensa seurassa, on tavallisesti kyseessä vakava juttu: mielenosoitus, sotilasparaati, vallankumous tai pikkujoulut. Useinhan mielenosoitukset startataan toreilta, noista entisajan kauppakeskuksista. Olisiko demokratian mukaista, että aikuistenkin joukkoliikehdintä siirtyisi viimein Hakaniemestä Kampin keskukseen, nuorten esimerkkiä seuraten? Ehkäpä aikusetkin voisivat ottaa hengaillen katutilan haltuun kauppakeskuksilta, noilta metallisilta mustekaloilta? Katutilan demokraattisuus on meidän kaikkien etu. Todellisuudessa meidät kitaansa nielevä monsteri on varustettu liukuovilla. Nieltyään meidät se pakottaa osallistumaan spektaakkeliin nimeltä "miellyttävä ostoskokemus".

Okei, myönnän olevani säälittävä hirviö. Minun oli pakko syödä poikaystäväsi.Olen normaalialueen ulkopuolella, elämäni on vaivalloista, autiota ja tylsää. Aina silloin tällöin kuuntelen kovaäänistä musiikkia ja oloni helpottuu. Kotini on hylätyllä lentoasemalla, eikä minulla ole nimeä. Kun haluan tietää miltä sinusta tuntuu syön sinut. Kuulit oikein, minä syön teitä normaaleja siksi, että voisin kokea ne hetket joita te koette olohuoneissanne, kotona perhelounailla kun isä leikkaa lihaa. Kun maistan päätäsi on kuin katsoisin elokuvan.

Silloin näen kuin valkokankaalta mitä teit viime kesänä, isäsi ajoi ruohoa ja sinä menetit neitsyytesi.

Jonathan Levinin elokuvassa Warm Bodies vampyyri -ja zombielokuvista tuttu kannibalismi rinnastuu johonkin positiiviseen: kykyyn asettua lähimmäistemme saappaisiin. http://www.youtube.com/watch?v=07s-cNFffDM Myös elokuvien katselusta tulee eräänlaista maistelua. Asetelma on mahdollinen, koska Warm Bodies, pop-hirviögenrelle uskollisena tarjoilee inhimillisiä hirviöitä. Elokuvalla on ns. tunteellisesti saastuttava vaikutus.

Me pidämme hirviöistä, koska meillä on aavistus miltä tuntuu olla koditon, yksinäinen, pahanhajuinen ja ruma. Mutta kuten yllä oleva osoittaa, hirviöt myös pitävät meistä. Hirviöt syövät päitämme koska haluavat olla normaaleja. Kuullostaa hullulta, mutta totta se on. Useimmat hyvät tarinat hirviöistä perustuvat juuri tähän: hirviö ei ole hirveä koska on paha, vaan koska hän haluaa niin kovasti olla normaali, että tekee lopulta jotain hirveää. Ja tuloksena on yhteiskunta jossa suvaitsemattomuus hirviöitä kohtaan leviää kuin rutto. "Hirviöt on tapettava" -muodostuu poliittiseksi iskulauseeksi.

Seuraa melodraama epäoikeudenmukaisesta kohtelusta: paha onkin paha yhteiskunta, valtakoneisto joka ei ymmärrä hirviöyden todellista olemusta. Ja syyttömät tapetaan. Warm Bodies-elokuvassa zombeja ei juurikaan tapeta. Hirviöt ovat ystäviä. Jos tämä tuntuu sinusta lällyltä, se johtuu siitä että olet tunteeton robotti, etkä ole vielä menettänyt neitsyyttäsi pään maistamisessa. Kyky maistaa toisen päätä (sitä kutsutaan painotuksesta riippuen mukanaelämiseksi, empatiaksi, samastumiseksi yms...) on aina ollut vaikea pala. Kun huomasin itkeväni Warm Bodiesin näytöksessä, en ollut varma johtuiko se kuolettavasta tartunnasta, siitä että paha viihdeteollisuus oli syönyt aivoni ja asettanut tilalle kolme tunteellista hernettä.

Kun lähden ulos teatterista, päässäni kaikuu nerokas loppukohtaus, jossa päähenkilöä esittävä hirviö muuttuu normaaliksi, säilyttäen silti vanhan hirviönimensä. Mikä sinun nimesi on, ex-hirviöltä kysytään. "Just R" hän vastaa. Nimi viittaa kykyyn olla olemassa, myös toisten saappaissa. Monet samastumista käsittelevät teoriat elokuvasta muistuttava ns. neljännestä tasosta, jossa elokuvan henkilöt laukaisevat katsojassa muutoksen. Tätä tilaa kutsutaan "katarttiseksi identifikaatioksi". Elokuvasta tulee suurempi tai yhtä suuri kuin elämä! Se laukaisee meissä muutoksen. Tässä tapauksessa halun maistaa lähimmäisten päitä. Ja sehän on varsin keväinen, kiva juttu!

Päänmaistelua keväisessä Helsingissä.Kuvan zombi liittyy tapaukseen.

Elokuvateatterin ulkopuolella huomaan, että eräs tuttava on soittanut. Warm Bodiesin jälkeen minulla on yhtäkkiä tarve maistaa päätä. Ja mikä sattuma vanha juoppo soittaa juuri sopivasti! Juhuuuu! Vedämme seitionhuet päiväkännit auringonpaisteessa. Just R! Ole vain olemassa! Olen katarttisessa identifikaation tilassa. Olen saanut tartunnan. Lopun päivää olen tosielämän zombi, laulan raitiovaunussa juoppokaverini, toisen tosielämän zombin kanssa ja ihmiset juoksevat pakoon meidät nähdessään.

78-vuotias nainen kutsui minut työhaastatteluun. Hän halusi nähdä olisinko sopiva henkilökohtainen avustaja. Haastattelu oli erikoislaatuinen. Istuimme keravalaisen kerrostalon keittiössä naisen kotona. Katselin naisen tupakan kellastamia sormia ja seinällä roikkuvia valokuvia naisesta nuorena. Minua alkoi vähän pelottaa. Nainen vinkkasi hymyillen nurkkaan, ja totesi."Imuroida ei tarvitse. Jarkko imuroi."

Tämä oli se hetki, jolloin tuijotin pitkältä tuntuvan sekunnin. Mummon arvoituksellinen hymy tuntui kielivän jotain selittämätöntä. Ilmauksessa imuroivasta Jarkosta oli jotain outoa: se oli korostuneen sukupuolittunut. Siinä oli jotain seksuaalista. Lopulta selvisi että Jarkko on poliota sairastavan muorin robotti-imuri.

Leikataan flashforward Keravalta etelä-Ranskaan. Aurinkoisella terassilla tyylikäs nainen lukee juttua uusimmasta Marie Clairesta. Siinä kerrotaan kyberseksin uusista tuulista. Jutussa mainitaan mm. Matt McMullen, jonka fembotteja, oikean tuntuisia naisnukkeja on nähty mm. Ryan Goslingin tähdittämässä elokuvassa Lars ja se ainoa oikea (2007).Aihetta lähestyttiin myös Lontoon sci-fi festareilla, jossa nähtiin dokumentti Mechanical Bride. Dokumentin kertojana toimii "AF 709" aka Julie Newmar, joka esitti robottia 1960-luvun tv-sarjassa Living Doll.

Tyttäreni huoneessa tyttö katselee kun isi kirjoittaa blogia.

Marie Clairen juttua lukiessa minusta alkoi tuntua että robottikortti, ajatus synteettisestä rakkaudesta otetaaan säännöllisesti esiin, kun halutaan etsiä "uusia tuulia" yhteiskunnassa. Mutta minusta myös tuntui että keravalaisen mummon imurissa, tuon vanhan naisen sinänsä hyvin vähän seksikkäässä epätoivossa oli linkki aiheeseen. Dokumentin nimi Mechanical Bride viittasi myös Marshall McLuhanin samannimiseen, vuonna 1951 ilmestyneeseen kirjaan.

Botti-keskustelun uutuuden alta paljastuu jotain tuttua ja vanhaa. Se tuo mieleen E.T.A. Hoffmannin 1800-luvulla kirjoittaman tarinan Sandman (se karumpi kahdesta nukkumatista)Tarinassa Nathaniel rakastuu Olympiaan, professorin kuvankauniiseen tyttäreen joka on automaton, mekaaninen kone. Lopputulos ei ole onnellinen: Nathaniel menettää järkensä ja tekee itsemurhan.

Näyttääkin siltä että koko tämän nukkeleikin kauheus liittyy sen lapsellisuuteen. Näyttää siltä että lapsuusaikainen toive elävistä nukeista palaa henkiin vielä aikuisenakin. Nukkien historiasta kirjoittanut Anthony Ferguson vihjaa, että jopa tavallisten patsaiden synnyn taustalla on eroottinen yllyke. http://books.google.fi/books/about/The_Sex_Doll.html?id=Zr90CFnRkigC&redir_esc=y

Kun halu patsaaseen syntyy puhutaan tavallisesti agalmatofiliasta tai statuofiliasta. Sillä on yhteys myös somnofiliaan. Somnofilisti syttyy nukkuvasta tai liikkumattomasta parnerista. Ferguson spekuloi tyrmäystippa-raiskauksien yhteydestä somnofiliaan ja sukurutsaisiin suhteisiin lasten välillä.

Havis Amandasta ei lopulta ole kovin pitkä matka pumpattavaan barbaraan ja mattoa imuroivaan Jarkkoon.

Big Data, tuttavallisemmin Iso Da, on tullut mukaan viihteen kuluttamiseen. Miten tämä tapahtuu, ja oikeastaan, mitä sillä on väliä? Ainakin mainostoimisto Bob Helsingin sivulla kehutaan, että Iso Da lisää kuluttajan valtaa. http://www.bobhelsinki.fi/blog/262/the-big-data/ Tämä argumentti perustuu tutulle virrelle uuden tekniikan tuomasta demokratiasta. Yhtä usein kuitenkin väitetään päinvastaista: Big Data on uusi Isoveli, joka valvoo ja tekee meidän mauistamme entistäkin kuuliaisempia. Angry Birds-pelin pelaajat tietämättään (nyt tiedätte)antavat tietoja sijainnistaan peliyhtiölle, joka käyttää tietoja markkinoinnin optimoinnissa. Onkin yhtä yleistä sanoa, että Iso Da tekee kuluttavista kansalaisista käsinukkeja. Näin väittää esimerkiksi toimittaja Andrew Leonard.

http://www.salon.com/2013/02/01/how_netflix_is_turning_viewers_into_puppets/?

Kenen käsi sinun sisässäsi on?

Hyvä esimerkki on pause-näppäin. Se niin pieni, mutta ah niin merkittävä tekijä siinä mitä Iso Da-jargonissa kutsutaan nimellä "event" . Kun minä teen jotain, painan pausea, klikkaan hiirellä, syntyy tapahtuma (nyt ei saa nauraa). Niin, kun nämä miljoonat painallukset aggregoidaan yhteen kimppuun, syntyy tapahtumakimppu nimeltä Iso Da. Se mitä sillä tehdään onkin jo toinen juttu, tarvitaan analyytikon aivoja jotta tuollainen tieto voidaan analysoida hyödylliseksi.

Pause on vain yksi esimerkki. Tietoja voidaan koota myös volumesta, värisävyistä yms.

Netflix on perustanut kokonaisen sarjan, House of Cardsin käyttäjien edesottamuksista kootun tiedon varaan. Sarja on eräänlainen Iso Da-kokeilun prototyyppi. Mehän muistamme, että House of Cards on remake 1990-luvun samannimisestä, BBC:llä esitetystä sarjasta.
http://www.youtube.com/watch?v=Yd01OITUR24

Netflixin käyttäjät pitivät BBC:n sarjasta. Mutta he pitivät myös David Fincheristä ja Kevin Spaceystä. Tämän johdosta yhtiö päätti tuottaa sarjan, jossa on kaikki komponentit yhdessä, ohjaajaa ja näyttelijää myöden. Tässä ei siis ole kyse kuluttajan vallasta, vaan siitä, että palveluntarjoaja ohjaa kuluttajan mieltymyksiä Ison Da:n mielenliikkeiden mukaan. Siis jotenkin näin: ajatellaan että kuluttaja pitää Justin Bieberistä ja Kissistä. Ahaa, tehdään siis duetto Gene Simmonsin ja Justin Bieberin kanssa, varma hitti! Kuten monet palveluntarjoajat, Netflix ohjailee kassavirtoja you might also like -suosituksilla. Näin sinäkin alat pitää siitä mistä Iso Da. Tarkoitus on saada sinut uskomaan SINUN YKSILÖLLISIIN TARPEISIISI.

Tässä piilee siis päättelyvirhe: Iso Da ei milloinkaan ole "yksilöllinen" kuten usein väitetään. Mehän tiedämme, ettei yksittäisellä pausen painalluksella ole väliä. Se ei kiinnosta ketään. Painalluksia tarvitaan miljoona, sitten tiedosta tulee kiinnostavaa. (Monikaan ei ole varma, onko olemassa objektia nimeltä "yksilöllinen pausen painallus"!)

Niin, mutta tarkoittaako tämä kaikki todella, että viihteestä tulee kiinnostavaa? Pelkään, että Iso Da:n kyky ennakoida mistä asiakas tykkää on formaatti-ajattelun huipentuma.

Ja karmea totuus taitaa lopulta olla tämä: siellä käsinuken sisässä ei ole kättä. Siellä on tyhjyys. Haamu, joka tykkää siitä mistä sinäkin. Tilanne tuo mieleen ajatusleikin, jota kutsutaan äärettömän apinan teoreemaksi. Jos on ääretön määrä apinoita kirjoituskoneilla varustettuna, on varmaa että nämä joskus, jossain vaiheessa, vahingossa kirjoittavat mestariteoksen.

Sähköiskuja saavia norsuja , painiotteluita, joissa painijoiden jäsenet irtoavat. Ensimmäiset elokuvayleisöt sata vuotta sitten kohtasivat järjettömyyksiä valkokankaalla, ja unohtivat hetkeksi ikävänsä. Erityisesti takaa-ajosta tuli suosittu elokuvagenre. Nykyäänhän on vaikea olla katsomatta elokuvaa, jossa ei ajettaisi takaa. Onkin sanottu että meillä elokuvakatsojilla on häpeällisen alhainen maku, me voisimme katsella tunnista toiseen aivan typeriä juttuja. Mutta koska meidän on vaikea myöntää tätä, tarvitaan jotain, joka peittää tämän karsean todellisuuden: juoni. Takaa -ajo-kohtaukset täytyy ympätä osaksi tarinaa, joka "selittää" miksi takaa-ajo tapahtuu.

Tätä logiikkaa noudatellen voi seksikohtauksen kokoillan elokuvassa nähdä eräänlaisena sirkusnumerona, jolla tarkemmin ajatellen ei ole mitään tekemistä jutun juonen kannalta.

Getting in touch with my feminine side.

Siis sellaisia elokuvia joissa seksi ja sukupuoliasiat ovat esillä jollakin törkeällä, mutta kiehtovalla tavalla. Seksielokuva on ihan toinen homma kuin pornoelokuva. Oikeastaan pornoleffa on kärsimättömän väärinymmärryksen tulos. Seksielokuvassa kyse on eräänlaisesta nolosta, pinnanalaisesta kutkuttavasta fiiliksestä.

Moni näistä suttuisista elokuvista on elokuvaa puhtaimmillaan. Äskettäin julkaistu ruotsalainen dokumentti The Sarnos A Life in Dirty Movies esittelee lempeän hiljan poismenneen seksielokuvan veteraanin, Joe Sarnon vaimonsa Peggyn kera.

http://www.youtube.com/watch?v=P0HdBVkBkrs

Joe Sarno oli New Yorkista kotoisin oleva ns.sexploitaatio-genren uranuurtaja, joka teki paljon elokuvia amerikkalaisella rahoituksella Euroopassa, mm Ruotsissa. 1970-luvun kuluessa hän siirty sexploitaatiosta soft-coren kauttaa hc-pornoon. Kiintoisaa sexploitaatiossa on korostunut naisnäkökulma. Nykyään nämä "seksielokuvat" ovat jopa feministien suosiossa, kun pornovastaisuus on ollut poissa muodista. Sexploitaatio on hyvissä voimissa nykyäänkin, 1980-ja 1990-luvuilla se teki pesänsä ns. eroottiseen thrilleriin.

Genren tunnisti elokuvien nimistä joissa esiintyi sana instinct. Animal Instinct, Deadly Instinct, Basic Instinct.

Dokumentin julkaisun myötä olen iskenyt pikkutuhman soft-core vaihteen silmään, katselemalla itseäni peilistä huulipunat suussa. Koska nykyään miehekäs urostelu, hardkoreilu on ottanut isännyyden elokuvamaailmassa, pehmoporno tuntuu aidosti vastakarvaan kampaamiselta. Olen melkein kuin Al Pacino nahkalippiksessä eroottisessa thrillerissä Cruising (1980).

Sen lisäksi että olen melkein kuollut ikävääni peilin edessä, huulet punaisina, olen katsellut Joe Sarnon mestariteosta, Sin in the Suburbs, joka kuvaa nimensä mukaisesti omakotialueen seksileikkejä ja niiden jännittävyyttä. Siinäkin lähtökohta on tylsyys. Seksiin antaudutaan naamarit päässä kun on niin vitun tylsää.

Tylsyys on kaiken hauska lähtökohta.

Sarnosin elokuvien katselun jälkeen tuntuisi vähintään vähättelyltä pitää häntä pelkkänä likaisena setänä. Sarnos oli varmasti nero, joka käytti esimerkiksi Sin in The Suburbsissa ajankohtaista myyttiä epätoivoisesta kotiäidistä. http://www.dailymotion.com/video/xlu6fd_sin-in-the-suburbs_shortfilms#.US--IVeo0pA Hellojen desperaadot pystyvät vangitsemaan jännitteitä jotka kiehtovat vielä tänäkin päivänä. Eräs Sarnon kestoteema on ajatus naamiaisista. Seksi on aina osa jotain omituista peliä, jossa henkilöiden pitää peitellä henkilöllisyyksiään. Tätä voisi laajentaa elokuviinkin. Myös nekin naamioidaan usein joksikin. Vaikka huulipunalla, mukanokkelilla juonilla.

Olen snobi.

Jos katsoisitte nyt huoneeseeni, näkisitte seinän kokoisen kirjahyllyn, valkoviinilasin, boheemisti vinossa olevia papereita ja sanakirjan. Olen paljastanut tämän verran, mutta enempää en uskalla. Minulla on aina tunne että snobeja ei suvaita. Jos kertoisin teille, että pidän joistain asioista enemmän kuin toisista, että käytän puhuessani usein ilmausta "kenties" ja Hesaria lähinnä takan sytyttämiseen, voi olla joutuisin epäsuosioonne.

Helsingin Yliopiston miesten wc, kulttuurisnobin painajainen?

Kun olin koulussa, sanaa "snobi" käytettiin viittaamaan vain niihin, jotka pukeutuvat korostuneen kalliisti. Mutta minähän pukeudun rääsyihin, takkini haisee paskalle.Kuinka voisin olla snobi? Luultavasti snobiuden ytimessä eivät ole ulkonaiset seikat. Kunnon snobi suhtautuu halveksivasti niihin, jotka eivät hänen mielestään ansaitse hänen kunnioitustaan. Kunnon snobi on varma siitä, että on olemassa ihmisiä, joiden suosioon kannattaa pyrkiä, ja ettei kannata seurustella niiden kanssa jotka ovat hänen arvonsa alapuolella. Onkin tyypillistä erottaa kulttuurisnobit, sosiaaliset snobit ja älylliset snobit omaksi joukokseen.

Kulttuurisnobit ovat yleensä varmoja siitä, mikä on kulttuurisesti ala-arvoista. Äskettäin kommentaattori kommentoi blogimerkintääni toteamalla, että kirjoitukseni oli loistavan syvällinen, mutta tuskin meni yhdenkään lukijan jakeluun. Anonyymi oli sitä mieltä, ettää keskiverto City:n lukijaa kiinnostaa nussiminen, ei kulttuuri! Vaikka olinkin imarreltu, olin myös huolissani. Mieleni teki mieli kuiskata Anonyymin korvaan: hys hys, pidä nyt se pääsi kiinni, sinähän paljastat pian koko maailmalle millaisia helvetillisiä snobeja me olemme!

Snobius on tarttuvaa, ja minäkin olen kaivanut snobihattuni naftaliinista katsottuani juuri Francois Ozonin uuden elokuvan Vieras talossa, joka on mahtava. http://www.francois-ozon.com/en/videos (Snobinvihaajat voivat lopettaa lukemisen, koska seuraava ei kosketa teitä.)Vain kunnon snobi voi ymmärtää mitä merkitsee kohtaus, jossa elokuvan kulttuurisnobia esittävä kirjallisuudenopettaja(Fabrice Luchini) menettää tajunsa saatuaan voimakkaan iskun päähänsä. Hänen päähänsä osuu Louis Ferdinand Celinen "Niin kauas kuin yötä riittää."

Tämä kirja muuten ilmestyi viime vuonna uutena suomennoksena.

Ozonin elokuva tarttuu snobi-teemaan heti alussa. Kirjallisuudenopettaja lukee vaimolleen ääneen oppilaidensa äidinkielen aineita , ja toteaa että kaikki ovat surkeita. Nykynuoria ei kiinnosta enää kirjallisuus, vain pitsa, televisio ja Playstation. Sen vuoksi aineet ovat älyllisesti ala-arvoisia. Sitten hän kuitenkin juuttuu lukemaan erästä ainetta tavallista pidempään. Se on koukuttava, ja sitä paitsi perustuu sarjallisuuteen, siinä missä The Voice of Finlandkin. Opettaja pitää oppilaan kirjoituksista niin paljon, että haluaa lukea lisää. Hän jopa teeskentelee haluavansa opettaa tätä yksityisesti, vain varmistaakseen lukunautintonsa jatkuvuuden.

Katsojalla onkin vuorenvarma tunne, että tämä snobi onkin pelkkä teeskentelijä, hän ruokkii ylemmyydentuntoaa paksuilla tiiliskivillä joita syytää oppilaansa luettavaksi. Vieras talossa tuntuu vihjaavan, että todellinen opettaja on oppilas, että opettajat ovat snobeja, pitäessään kaikin voimin kiinni auktoriteettinsä suomasta ylimielisestä mielihyvästä.

Mutta lopussa kirjallisuudenopettaja saa siis yllämäinitun iskun päähän. Se symboloi hänen snobiudensa kuolemaa. Samassa hän menettää kaiken, kulttuurihaukka-vaimon, kirjahyllynsä, työnsä...hänestä tulee kulttuurisesta kimalluksesta riisuttu vanha paskalle haiseva äijä. Ainoa seikka, joka hänelle jää, on hänen ystävänsä oppilas ja tämän kirjoittamat tarinat. Yhtäkkiä hän on täysin samalla viivalla 16-vuotiaan pojan kanssa. Ehkä tämä snobiuden kuolema ja näennäisesti erilaisten ystävyys on elokuvan paras opetus. Se tunne, että snobius on lopulta pelkkää paskaa, vappunaamari, joka otetaan esiin kerran vuodessa, jos silloinkaan. Minä päätin lyödä sisäisen snobini tajuttomaksi nyt. Snobius on kuollut, eläköön snobius!

Tv-tuolissa istuu mies. Hän nostaa kankkua, pieraisee. Nainen joka istuu viereisellä tuolilla luo paheksuvan katseen mieheen.
"Sika" nainen sanoo.
Mies katsoo vihaisena naista.
"Teen kotonani mitä tahdon" hän toteaa ja pieraisee uudestaan. Nurkassa on televisiovastaanotin josta kantautuu laukauksia, hirnuntaa ja huutoja.
Saluunan tiskiin nojaa vihaisen näköinen mies, valmiina vetämään revolverin esiin.

Riippumatta siitä kuinka tyypillinen yllä kuvattu olohuonevignetti on, olen todistanut sen usein -niin monta kertaa etten enää saa sitä pyyhittyä pois mielestäni. Olen aina harrastanut vakoilua olohuoneissa joissa katsotaan tv-vastaanotinta. Kun ihmiset rentoutuvat, he usein paljastavat itsestään asioita. Olisi kuitenkin lyhytnäköistä pitää suomalaisen miehen sohvallapiereskelelyä signaalina hänen yksityisestä sieluntilastaan. Todellinen paljastus on luonteeltaan koko yhteisöä koskeva. Sohvalla piereskelevä mies, ja häntä paimentava nainen on todellinen toisinto monista olohuoneista ympäri maailmaa.

Tuohon olohuonenäkymään tiivistyy koko länsimainen kulttuuri ja sen kätkemät jännitteet. Koti on mikrokosmos, pienoismaailma. Miehen huono käytös kotona liittyy hänen kodin ulkopuolella edustamiinsa arvoihin, lakiin ja järjestykseen ja samanaikaiseen tarpeeseen rikkoa lakia. Samaan aikaan kun mies on kotinsa herra, hänen oletettu vapautensa on uhattuna naisen taholta. Koska mies on epävarma vapaudestaan, hänen täytyy ottaa vapauksia, olivat keinot sitten kuinka lapsellisia tahansa.

Miksi mies siis piereskelee istuessaan sohvalla? Jane Tompkinsin mukaan lännenelokuvien peruskonflikti liittyy miehen kunniaan, siihen, että jossain on uroteko, joka odottaa tekijää. Tuo kunnia siihen liittyvine tekoineen kytkeytyy välttämättä siihen, mitä nainen ei miehen mielestä ymmärrä, tai mitä hän itse asiassa inhoaa. Nainen haluaa lopettaa, mitä mies on aloittamassa, -siis estää miestä aloittamasta tappelua, tekemästä vaadittavaa urotekoa. Miehen tehtävä taas on todistaa, että nainen ei kontrolloi häntä. Sohvalla piereskely on siis uroteon surkastunut muoto -sen vähemmän idealisoitu pikkuveli- jotain, mitä nainen (ja kenties moni muukin huoneessa olija)haluaa estää miestä tekemästä. Tekemällä teon, jota nainen ei halua miehen tekevän, mies palaa villiin luontoon, siihen romanttiseen järjestykseen, joka on lännenelokuvien symboliikan ytimessä.

Pieru on eräänlainen riisuttu statement, joka on suunnattu tasapainottamaan porvarillisen järjestyksen ja kodin arvoja, joita naisen tehtävä on tässä sisäistetyssä lännenelokuvan järjestyksessä on vahtia. Halu tehdä mitä huvittaa on peilikuva lännenelokuvan juonilinjasta: miehet matkalla jonnekin, pois kodista ja sen typerryttävästä rauhasta. Ampuessaan revolverilla cowboyt juhlistavat miehistä sohvallapiereskelyn logiikkaa. Kuva kodin ulkopuolella, ruotsinlaivalla vapaasti rellestävistä piereskelevistä miehistä rinnastuu tiukkaan äitihahmoon, naiseen, joka ei pidä väkivallasta eikä muustakaan vallattomuudesta.

Isänmaallisessa ajattelussa tavataan usein ajatus jonka mukaan naisen tehtävä vaimona on opettaa miestä:

"Ei ole ainoatakaan oikeinajattelevaa miestä, joka ei ole muuttunut uudeksi mennessään avioliittoon. Ja muutoksen syynä, milloin muutos on laadultaan oikeata, on naiseen kohdistuva kunnioitus. Tätä kunnioitusta ei mieheen luo se mitä hänellä itsellään on ja mitä hänen kaltaisillaan voi olla, vaan se mitä häneltä ja heiltä puuttuu, sydämen puhtaus, hieno säädyllisyydentunto, omatunnon herkkyys, väsymätön toisista huolehtiminen, näissä toimissa ilmenevä helppous ja varmuus yleensä siveys tapana, siveellinen käytös. (1858)

Kirjoittaja paskalla.

Sohvalla piereskelyn logiikka edellyttää konservatiivisen vision naisesta sivistyksen kannattelijana. Ehkäpä täydellisin muotoilu tämän miehen vapauden ja naisen vartijantehtävän jännitteestä löytyy äskeisestä J.V. Snellmannilta peräisin olevasta sitaatista. Yhteydet lännenelokuvien genreen ovat varmasti tiedostamattomia, mutta siellä ne silti ovat. Snellmannin hahmossa on yhtäläisyyksiä stereotyyppisen cowboyn kanssa, joka haluaa katkaista napanuoran vetämällä tiukan rajan miesten vapaan toiminnan alueelle. Snellmannin mukaan mies, koska hän lähtee ulos maailmaan, jättää toimintaansa ryhtyessäään kodin rauhan.

"Miehen tehtävä on siten käydä taistelua periaatteiden ja yhteiskunnan ja valtion olevien olojen välillä -se on hänen tehtävänsä juuri siksi että hän menee perheen ulkopuolelle, toimintaan joka ei noudata perheen piirissä vallitsevaa tapaa ja tottumusta." hän kirjoittaa vuonna 1858 julkaistussa artikkelissa "Opetuksesta tyttökouluissa", joka on samalla varhainen suomalainen pohdinta sukupuolten välisen tasa-arvon vaaroista.

Vaikka suomalaisuus rinnastuu sivistymättömyyteen, se on kuitenkin Snellmannille tarpeellinen tausta. Snellman on yksinäinen sankari, sheriffi jolla on vahva usko omaan oikeudentajuunsa. Korkeimmassa toiminnassa valtion hyväksi kykenee ainoastaan nero toimimaan omin neuvoin hän kirjoittaa.